tai hoitamisesta ehkä ennemmin. Meidän ei tarvitse enää kasvattaa, mutta miten kasvattavat meidän jälkipolvemme omansa ????
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/117276-lehdet-paivakotivaki-huolestui-alle-3-vuotiaista-lapsista
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/117276-lehdet-paivakotivaki-huolestui-alle-3-vuotiaista-lapsista
Vastaukset 50
Vanhimmat
Perheet tarvitsisivat jo yhteiskunnan tukea kasvatustyöhön, sitä kotona opittua kun ei taida enää kaikilla olla.
Mää ihmettelin aikanani,ku sain kaks lasta nuarena,ni neuvolast ei juurika ohjeit tullu,muuta ku että neljän tunnin välein tissutellaa.Sitku ostimme rotukoiran,ni jumaliste,mikä nippu saatii kasvatus-ohjei.Höh !
Nykysin sentäs se asia on korjaantunu,aikast kivoi kirjasii miniä on näyttäny,mitä neuvolast saa.
Oletan että tilanne Suomessa on samanlainen verrattuna Ruotsiin tai ainakin aika lähellä. (Luin artikkelin). Olemme tyttären kanssa molemmat alalla ja keskustelemme usein asiasta. Minä olen koulussa ja tytär, itse pienten lasten äiti, lastenhoitaja ja opiskelee viimeistä lukukautta esikoulunopeksi, myös anoppi on esikoulunopettaja ja työnjohtaja suuressa lastentarha-esikoulukompleksissa lähellä Tukholmaa.
Työntekijät alalla ovat usein sairaana, etenkin nuoremmat, koska pikkulapset sairastavat paljon: vastustuskykyä tulee vuosien mukana lisää ja tilanne paranee sekä lasten että henkilökunnan osalta. Sijaisten saaminen on usein melkein mahdotonta: sijaisia ei yksinkertaisesti ole saatavissa tai ne sijaiset joita on saatavissa eivät ole sopivia pienten lasten hoitajiksi. Usein on paremopi jakaa lapset tuttujen vakihoitajien ryhmiin kun ottaa ei-pätevä sijainen. Vanhemmaksi kelpaa kuka tahansa suvunjatkamiskykyinen: heidän lastensa hoitamiseen tarvitaan ammattitaitoa, soveltuvuutta ja paljon rakkautta lapsiin.
Monet nuoret vanhemmat ovat todellisessa loukussa: elintason ylläpitämiseksi ja esim suurten talolainojen maksamiseksi korkojen noustessa vanhempien työpäivien pituus kasvaa ja lapset joutuvat yhä suuremmassa määrässä yhteiskunnan vastuulle: meillä on kuusivuotiaita ongelmakäyttäytyviä lapsia koulun premisseissä 11 tuntia päivässä.
Juuri lapset joita vanhemmat eivät "jaksa" kotona ovat päiväkodeissa, tarhoissa, vapaa-ajan kodeissa lomat ja vapaapäivät mukaanluettuna, pisimmät päivät ja käyttävät koulujen ja tarhojen resursseista leijonanosan.
Tämä on väärä palsta lastenhoito-ongelmiin
Kiitos asian valaisemisesta ja tuntemuksesta. Tuttavani tytär on myös alalla ja ihmettelin joskus että miten se niin raskasta voi olla, olen tullut toisiin ajatuksiin .
Itsellä aivan iho kananlihalla ja itkukurkussa kun ajattelen näitä lapsia.
Muistelen kuinka hienoa oli viettää kaikki mahdollinen vapaa-aika lasten kanssa.
Kymmenen tunnin työpäivä on aikuisellekin raskas, saati sitten lapselle.
Mutta mistä löytyisi apukeino tähän ongelmaan..........
Ei tämä ole väärä palsta minkään asian pohtimiseen.
Ei tämä ole väärä palsta, vaan valaiseva, että Ruotsissakaan ei mene kaikki hyvin. Tämä on isoisien- ja äitien palsta, jotka tunnemme huolta jälkikasvustamme.
Koska omat vanhempani "jaksoivat", siis isä sodassa ja äiti kotona kahden lapsen kanssa, eikä lapsia voinut viedä päiväkotiin, niin itse en jaksanut muuta, kuin viedä lapseni päiväkotiin ja kesäksi isovanhempien hoitoon, ja he ihmekyllä jaksoivat.
Nyt omat lapseni (44-46-v) kyllä muistavat ihanat kesänsä isovanhempien luona, mutta kun ei ole nyt edes mummia ja pappaa vuorottelemaan lastenhoidossa, niin pulassa ovat.
Minunkin oikeastaan pitäisi olla heillä, lasten luona, mutta kun täällä on niin monesti kirjoitettu, että hanki oma elämä, niin ajattelin katsastella sitä, että mistäs se "elämä" löytyisi?
Värjäsin hiukseni ja föönasin upeaksi. Nyt on vain meikeistä kiini ja menoksi lähi kapakkiin. Odottaako se "elämä"siellä, vai voiko sitä kenties ostaa jostain?
Minua on aina ihmetyttänyt nuo lauseet; "hanki elämä" ja "ota lääkkeesi", kuten myös kirjoittaja, joka korostaa asiansa lopuksi; piste.
Tarkoittaako hän kuitenkin kirjoituksellaan:"Aamen"? joka mielestäni muistikuvani mukaan tarkoittaisi; "totisesti, totisesti, niin on sanottu", mutta tuon pisteen ilmaisu on hieman huvittava sikäli, että, vaikka, kun, näillä palstoilla joskus ihan kiitettävästi muistutetaan kirjoitusvirheistä, niin sitä pistettä tuskin kukaan unohtaa.
Kuvaamasi (Paloma) kaltainen on mielestäni tilanne meilläkin. Kasvatusvastuu siirretään enevässä määrin ammattilaisille - tosin vanhemmat kyllä "pitävät lapsensa puolta" ongelmatilanteissa - tuntevat hyvin "oikeutensa" ja osaavat vaatia erityishuomiota omalle lapselleen. Kun lapsi tulee murrosikään, vanhempien vähätkin eräät on jo syöty. Tämän päivän Hesarissa oli juttu, jonka mukaan 12-15-vuotiaitten nuorten huostaanotot ovat lisääntyneet hälyttävästi.
Monet auktoriteetit, mm. Liisa Keltikangas-Järvinen, ovat puhuneet siitä, että alle kolmevuotiaan lapsen paikka ei ole päiväkodissa. Ylisuuret ryhmät. pitkä "työpäivä" ja vaihtuvat hoitajat eivät sovi heille.
En jaksa lakata ihmettelemästä sitä, että lapsia edelleen hankitaan ilman aikomustakaan tinkiä omasta mukavuudesta, omista harrastuksista, omasta elintasosta. "Kaikki mulle heti"-henki vaikuttaa perhesuunnittelussakin.
Ja "yhteiskunnalta" rahastetaan kaikki mahdollinen tuki, ikäänkuin lapsenteko olisi hyvinkin sankarillista ja siitä kuuluisi saadat hyvä bonukset.
No. Onneksi on muunkinlaisia perheitä ja erilaisia vanhempia, niitä, jotka ymmärtävät varhaislapsuuden merkityksen ja ovat valmiita tinkimään omista tarpeistaan lapsen hyväksi. Heitä soisi vain olevan paljon enemmän...
Alle kolmivuotiaiden paikka on tietenkin kotona, omien vamnhempiensa ja perheensä parissa, mutta pari-kilme tuntia päivässä tarhassa on ihan positiivista esimerkiksi kielellisen ja sosiaalisen kehityksen kannalta. Kuinka monella vanhemmalla on nykyisin varaa tai edes halua olla kotona lapsen kolme ensimmäistä elinvuotta ja käväistä vain aamupäivisin avoimessa esikoulussa muutaman tunnin tai puistoleikissa toisten lasten kanssa?
Kyllä sinä olet aivan oikeassa: "kaikkiminulleheti" nykyvanhemmat eivät tingi elintasostaan tai harrastuksistaan sen takia että perhettä on tehty. Mistään ei luovuta: pubi-illoista, konserteista, ulkomaanmatkoista, tyttöjen illoista ulkona, isukit istuvat kaljapurkki edessään kolme iltaa viikossa minimi. Kallita koteja rustataan, utoja vaihdetaan ja velkaa otetaan.
Aikuisten lastemme (30-40v) joululahjatoivomuslistat eivät suuresti eroa heidän lastensa listoista: siinä missä edelliset sukupolvet toivoivat käyttövaatetta tai keittiökoneita ja me toivottiin kirjoja ja jumppereita "lapsemme" toivovat tietotekniikan leikkikaluja, smartphoneja, singstareja, jne. henkilökohtaiseen luksuskäyttöön. Tarpeelliset jutut ostetaan itse, koska tulot niin sallivat ja mitään ei haluta odottaa.
Tuohon "kaikki-mulle-heti"- leikkiin osallistuvat ilmeisesti isovanhemmatkin omalla panoksellaan. Joskus oli lehdissä juttua, että "pappa betalar" on opittu meilläkin. Nuoren perheen elämää tuetaan rahalahjoituksin ihan pitkälle keski-ikään. Isompien, tarpeellisten hankintojen kohdalla (asunto, auto ym) sen vielä ymmärtää, mutta pelkän kerskakulutuksen rahoittamista en oikein ymmärrä.
Kun ei siitä lopulta sitä iloa näytä irtoavan, hetkeksi korkeintaan.
Näin maailma nyt kuitenkin makaa ja siinä on elettävä miten parhaiten taitaa...
Tama vastaus oli siis Palomalle...
Kerranki samaa miält sun kans ; )
Onhan meil monel lapsukaissii.Tiätty omat vanhemmat heit kasvattaa,mut kyl meki hiukka siin sivus,ku tulevat hoitoon.Vai kui : )
Olen ylpiä,ku miniä hoitaa pojanpoikaa kotona.Poju on puistos pari tuntii päiväs,mut muuten äidin kans kotona.Isin kans sit miästenjuttuja.Käyvät mm. uimas kerran viikos
Kumpa tätä yhteiskuntaa olisi ohjattu enemmän siihen suuntaan että äidit, jotka haluavat, voisivat hoitaa lapsiaan kotona,- siksi voisivat tietenkin, kun nämä elinkustannusten taso ja etenkin elintaso "vaatimukset" ovat vaatineet molempien vanhempien työpanoksen, tai arvomaailma.
Mie jäin tässä elintasokilpailussa huonoille, tarkoitan eläkettäni, mutta lasten kanssa sain olla kotona, kaikki kolme hoisin esikouluikään kotona, mutten kadu yhtään :), ne oli elämäni parhaita vuosia. :)
Niin ja kyl mieki kasvatan lapsenlapsiani, silloin kun he ovat miun vastuulla..tai kylässä..
Mitä sinä siitä angstaat.
Ei ole meidän asiamme.Ei kuulu meille.
Antaa nuoren polven hoitaa omat asiansa.
Totta kai se kuuluu meille, ja kaikille.
Emmekö muka ole olleet mukana tavalla tai toisella, vaikuttamassa asioihin.
Välinpitämättömyydelläkin on seurauksensa.
Lastenhoidossa voimme auttaa aina omien voimien mukaan. Kyllä monet mummit ja ukit auttaa mielellään nuorempaa sukupolvea.
Ei , ei kuulu meille.
Isovanhemmilla ei ole kasvatusroolia, se on vain vanhemmilla.Tämä on yks tekosyys jolla isovanhemmat puuttuu lastensa elämään, muka tietämällä paremmin asiat.Kasvatuksen
Ja se luo stressiä lapsille joiden pitäisi ratkaista omat ongelmansa lapsiensa kanssa.
Ei todellakaan ole isovanhempien ongelma.Näistä tulee ne miniät jotka vihaa anoppejaan!
Luitko aloittajan viestin. Oletko kuitenkin sitä mieltä kuin hänkin , miksi angstaat?
jeestas
Mikään sellainen asia ei siis kuulu sinulle, joka ei jollain tavalla kosketa omaa elämääsi?
Eli kaikki mikä on elinpiirisi ulkopuolella, on sellaista, johon sinä et voi etkä saa ottaa mitään kantaa. Niinkö?
Ajattelin asiaa huomattavasti laajemmin, mutta pienestä ja läheltä tietenkin on aina hyvä aloittaa?
Itselläni kyllä on myös kasvatusrooli, rakas miniäni oikein pyysi minua auttamaan kasvatuksessa. Jossain määrin sitä olisi tietysti tullut ihan luonnostaankin ja pyytämättä, läheisiä kun ollaan. Nyt yritän välittää tytöille varsinkin niitä juttuja, joita miniäni erityisesti toivoi, muutakin tietysti ja aina vanhempien kanssa neuvotellen.
Hehe, jo Oprah sano aikanaan että Afrikassa tarvitaan kokonainen kylä kasvattamaan yhden lapsen.
Ilmasta työvoimaa!
Minä veisin mielelläni pirteitä mummuja ja vaareja päiväkoteihin ja tarhoihin extra silmiksi ja käsiksi. Elämään sisältöä ja kyllä se pieni kätönen mummin tai vaarin kädessä tuntuu mukavalta myös.
Heitä on siellä jo, Paloma. Siis mummoja ja vaareja päiväkodeissa. Ja lapset tykkäävät. Itse tein keikkaa päiväkodissa - ihan tuossa naapurissa - yli kuuskymppisenä.
Haittapuoli ihan palkattuna työntekijänä oli se, että siellä - kuten muussakin hoitotyössä - nopea suorituskyky korostuu liikaa. Missään ei saa enää tehdä työtään "hyvin". Se pitää tehdä joutuin koska henkilökuntaa on liian vähän ja hoidettavaa liian paljon.
Eivät pyöri jaloissa.
Jälkipolvemme kasvattavat lapsensa erilailla kuin me kasvatimme omamme.
Enstenkin kuinka minä kasvatin poikani ei täsmää siihen kuinka miniä on kasvatettu.
Kaksi erilaisista taustoista tullutta tekevät omia kompromissejaan yhteisten lasten hoidossa, soveltaen omia kokemuksiaan.
En aijo tunkea nokkaani lastenlasteni kasvatukseen. Niin vielä se ei ole edes ajankohtaistakaan.
Siitä ei nyt olekaan ollenkaan kysymys !! Luitko aloituksen linkin.
Mekin yritämme olla tunkematta nokkaamme lastenlasten kasvatukseen, mutta joskus tulee ajatelleeksi, että mitä virkaa meillä sitten on ? Jotakin henkistä perintöä kai tulisi siirtää seuraaville sukupolville ja ellei mitään meistä siirry, turhaa kai täällä sitten tuli eletyksi..)) Vai pitääkö tyytyä siihen, että jonkinlaisen geenisaaliin ovat saaneet vaikka siitäkään ei tiedä, oliko hyväksi vai pahaksi ?
Ja minä aion tehdä ihan päinvastoin jos ja kun minulle siunaantuu lapsenlapsia. ;)
Huolehdin heistä niin paljon kun ikinä ehdin. Jos olen vielä silloin työelämässä, niin vähennän vaikka omia menemisiäni ehtiäkseni hoitamaan mukulaisiani.
Eläkeläisenä , jos saan olla terve sekä ruumiiltani ja mieleltäni, hoitelen heitä vaikka joka päivä!
Minä en ole myöskään laittanut lusikkaani nuorenparin mukuloihin ja heidän tapaansa. Kun on kysytty olen vastannut vain oppimallani neuvolla.... jättäen mummuuteni pois. Ota siitä.. sanoin likalleni.
Koko ajan pyrin oleen taustalla, en sekaannu... vaikka lapsenlapseni myötätuntoa soittaessaan sitä toivoo... sanon ympäripyöreästi et vanhemmat kuitenkin on vastuussa ja korostan kuinka rakas olet mummulle.
En tiedä kuijaa oikein pitäisi tehdä... suruttaa joskus kovastikin ainoan oman lapsenlapseni itku mut en vain siltikään puutu, koska heidän perheessä on heidän säännöt, mummuna annan vain rakkautta ja haleja.
Siis kaikki aina jaloissa kuin vanhaan hyvään aikaan, ei kaikilla ole niin hyvä.
Minulla on oma elämä, siihen kuuluu poikani ja mahdolliset lapsenlapseni, mutta siihen kuuluu myös miniöitä ja heidän sukuaan. Kaikilla on joku virka ja kaikilla on omat näkemyksensä kasvatuksesta.
Monesti näissä kuvioissa elää myös valtataistelut. Kumman mummon kultia?
Tyttäret äiteinä turvautuvat voimakkaammin omiin vanhempiinsa kasvatusasioissa. Joten usein mies kallistuu myös anoppilan kasvatuperiaatteiden kannattajaksi.
Minun lapsilleni oli mieheni koti, toinen koti. Anoppini ja appiukkoni jakoivat kunnioitettavasti kasvatusvastuun eroni jälkeen.
Miksi ei?
Ehkä pidät enemmän viktoriaanisesta kasvatusperiaatteesta jossa lapset saivät näkyä mutta ei kuulua.
Kyllä lapset oppivat hyvin nopeasti ketkä aikuisista tykkäävät heistä ja eivät väsy heihin. Ei ne ole sellasten jaloissa jotka siitä häiriintyvät, eivät kauaa.
Miten niin jaloissa? Ei minun ole pakko niinkuin ennenvanhaan, ihan vapaaehtoisesti olen mukana jos sallitaan.
Jos minä saan huolehtia lapsenlapsistani, niin päivähoitotunteja jää enemmän niille lapsille joilla ei ole muuta vaihtoehtoa.
Kolmivuotias tyttärenpoika oli ammeessa ja leikki kahdella lelukalalla: toinen oli farmor ja toinen mormor. Niitä se kilpailutti kuka ui nopeemmin :) Se valtataisteluista: lapset on kuin tutka, ne tietää aina mikä on menossa.
Mä olen kasvattanut muiden lapsia siis koko pienen elämäni, vaikka välissä on ollut jaksoja jolloin kasvatin vain omiani. En väitä ollenkaan että olen joku hyvä kasvattaja, musta piti tulla journalisti, mutta luiskahdin vähän vahingossa opettajan ammattiin, joka ei ole koskaan olut kutsumusammatti, mutta luionnollisestikin yritän tehdä sen työn mikä osalleni on sattunut mahdollisimman hyvin.
Meeri, kyllä lapsenlapsen itku leikkaa pahasti varsinkin jos itse olisit tehnyt toisin, mutta väliin ei ole menemistä. Tyttären kanssa tulisi yhteenotto siinä silmänräpäyksessä. neuvon toki, kun ja jos hän kysyy, mutta se tapahtuu aika harvoin. Käytän hyväkseni niitä hetkiä kun lapsenlapseni ovat luonani hoidossa ja silloin mennään mun sääntöjen mukaan, se on sovittu :)
Paloma... niin tiesinkin et koskettaa jotain toistakin... ja oikeassa olet, olisi välienpoikkimeneminen oitis jos menisin puuttumaan ... se vaan niin sattuu.
En ala leikkimään kaikkitietävää asiassa, josta vähän tiedän.
Paljon olisi minulta puuttunut, jos minulla ei olisi ollut läheisiä, päivittäisiä, yhteyksiä toisiin isovanhempiini.
En muista, että he olisivat minua mestaroineet. Pelkkä läheisyys ja lämpö on muistiini piirtynyt.
Päiväkodissa olin jo alle vuoden vanhana.
Ihminen ei ole rikkaruoho.
Mäkin olen sydän kurkussa udellut lapsiltani millaista heillä oli päivä-äidin hoidossa. :)
Ihan kivaa kuulemma.
Minä olin aikoinani kaupungin suuressa päiväkodissa, en kai ollut kauan, muutaman vuoden. Äitini, perheemme päähuoltajan, äitiysloma ei ollut siihen aikaan pituudella siunattu.
Mukava oli alaluokilta kotiin tultua kipaista mummolaan. Paljon olisi puuttunut ilman sitä mahdollisuutta.
Vaikka, siihen aikaan naapuritkin huolsivat pihan lapsia.
Itse kasvoin maalla, äidin helmoissa.
Omat lapseni olivat puolitoistavuotiaasta päivä-äidin hoivissa muutaman tunnin päivässä.
Meillä meni mieheni kanssa työhugit nappiin. Minä vein lapset töihin mennessäni kahdeksalta päivä-äidille ja mieheni haki heidät töistä tullessaan kahdelta.
Isovanhemmat ovat molemilla valitettavasti kaukana, mutta hyvin on pärjätty siltikin. :)
Minä olin kaupungin kasvatti, vaokrakasarmin. Silti sieltä, ehkä lapsen muistin mukaan, on vain mukavia muistoja. Naapurit kaitsivat kaikkien lapsia, antoivat minunkin häpeämättömästä käytöksestäni, heidän mielestään, ukaaseja mummolleni.
Nyt kun sitä ajattelee, se oli vain välittämistä.
Sitä ei kai saa enää toteuttaa, muihin kuin omiin jälkeläisiinsä.
Eli, jäljet johtavat sylttytehtaalle? Taisi olla kornisti sanottu?
Onneni olivat vakaat ja vakavat, rakastavat isovanhempani, toki omat vanhempanikin olivat rakkaita, kumpikin omalla tavallaan.
Nytkun vanhempana ajattelee miten meidät on kasvatettu, niin kyllämaar sitä viisautta haluaa jakaa perillisillekin.
Sekä hyviä että pahoja kokemuksia. Iän tuomalla viisaudella. Kakarat ymmärtää kun kertoo miksi niin tai noin ei saa tehdä tai pitää tehdä. :)
En voi tajuta, miksi ja miten pikkulapset voivat vaikkapa kouluissa ilkeillä opettajilleen? Niinkö alentavasti heistä kotona puhutaan?
Aikoinaan ei olisi tullut mielen viereenkään, olla muuta kuin tottelevainen.
Liekö syynä se, että isit ja ädet leikkivät lastensa kamuja, eivät osaa luoda auktoriteettia ja arvonantoa muita ihmisiä kohtaan?
Pitää aina muistaa sanan valta. Ja esimerkin.
En minä tiijä miten lapsia kasvatetaan, muuten kun kertomalla miten olla ihmisiksi.
Ja isovanhemmat eivät Ikinä saisi menettää kasvojaan.
Jälkikasvuni meinasi ryhtyä opettajan hommiin.
Kymmet sijaisuudet muuttivat mielen.
keskisormea,villapipoa,kiroilua,tupakkaa,meteliä.
Jaloissa- kun on 430km. yhteen suuntaan. Nyt on kuva pöydällä kun mies nauraa 5kk, saa aina minut hyvälle mielelle, on myös tyttöjä kaksi.
moottori tie mutta aika ja se muu...
Kiitos kaikille..
Huomasin että iltalehdet kirjoittivat samasta aiheesta seuraavana päivänä. Hyvä että keskustelu jatkuu.......
Typerä kysymys.
Kun antaa esikuvan ihmisyydestä, ei tarvi hävetä itseään
Nykyisin ei kyllä opeteta kunnioittamaan vanhempia ihmisiä ja ei sitä vanhemmatkaan ihmiset itse vaadi, oliskohan se sitä, ettei vaan loukata lapsia?
Lapset kyllä sanoo heti, et on paha mieli jos heitä kieltää, mutta eivät pahoittele kun itse sanovat vanhemmalle ihmiselle rumasti.
Luuleeko nuoret ihmiset, et lapsen itsetunto tulee hyväks kun saa sanoa mitä vaa`?
Ei voi yleistää.
Meijän lastenlapset ainaski kiittävät nätisti,vaiks vain villasukat saatuaan.
Halit saan aina kotiin lähtiessä.Vanhin on 14v,enkä viäl ole kirosanaa kuullut hänen suustaan..Pappan kyl ja poikaki taatust ossaa kirota.....ja käyttäytyä
Itse kasvoin ilman isovanhempia, ei siksi että heitä ei ollut, vaan siksi , että äiti oli riidoissa kaikkien ihmisten, myös heidän kanssaan.
Omilla lapsilla ei pahemmin ole ollut isovanhempien tukea. Mieheni vanhemmat kuolivat varhain, äitini ei koskaan auttanut lastenhoidossa, sekaantui kyllä poikien elämään ihan aikuisiälle asti ja aiheutti heille kosolti harmia, jopa parin kihlauksen purkautumisen. Tytär säästyi koska hän oli väärää sukupuolta, mummi kun ei voinut sietää tyttöjä.
Isäni kyllä rakasti lapsenlapsiaan, ja jopa hoiti heitä joskus, meillä, silloin kuin äiti sen salli.
Omille lapsenlapsille olen yrittänyt olla mummi puuttumatta heidän kasvattamiseen. Vaatteet naulakkoon, kengät ojennukseen ja käsipesu ennen ruokailua, on mummin ohjeet silloin kuin olen heillä hoitamassa. Muuten olemme ja eläämme perheen sääntöjen mukaan.
Eläkkeelle jäätyäni olen hoitanut kesät, iltpäiväiä koulun jälkeen ja sairauksien sattuessa. Omia menoja olen perunut jatkuvasti kun tilanne on vaatinut.
Nyt on kaikki lapsenlapset jo koulussa ja itsekkäänä ihmisenä laitoin autoni talviteloille, en ole enää saatavilla koko ajan.
Olen päättänyt katkaista napanuoraa vähäsen ja elää omaakin elämää niin kauan kuin jaksan ja ennen kuin alan takertua heidän tekemisiin. Kesälomien ajaksi olen lupautunut hoitajaksi jos terveys sallii. Ja tänne voi lapset tuoda jos tarve vaatii.