Hermione-Kalkaros

Hermione hiipi kohti tyrmiä. Hänellä oli tumma kaapu, ja huppu hiuspehkonsa peittona. Hän näytti mustalta ja salaperäiseltä varjolta livahtaessaan ääneti alas portaita. Hermione vaimensi oven narinan heilauttamalla taikasauvaansa ja sihahtamalla hiljaa käskysanan. Paksu tammiovi liukui auki kuin öljyttynä.

Kuu loi valkoista valoa ikkunoista. Mykät patsaat hymyilivät pimeässä. Hermione kääntyi tyrmiin johtavalle viettävälle käytävälle siivestä, jossa oli aiemmin ollut vain harvoin. Täällä saattoi jo tuntea yrttien höyryjen huumaavan tuoksun. Oli kevät, mutta koulua oli vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. Ulkona kuutamossa puut olivat jo lehdessä, ja maa puski kukkia ja heiniä näkyviin.

Jännitys poltti Hermionen vatsaa. Hän saisi pian kohdata käärmeenlumoojan, jonka hypnoottiset silmät olivat tehneet häneen vaikutuksen jo ensimmäisessä kohtaamisessa hänen ensimmäisenä Tylypahkan-vuonnaan. Silti vasta kuluvana vuonna tuo tunne oli laajentunut joksikin isoksi ja pelottavaksi. Hän ajatteli mestarin tummaa ääntä, jonka jokainen sana tuntui kietoutuvan hänen vartalonsa ympärille pehmeänä, vaativana samettipaulana. He olivat kohdanneet joitakin kertoja jo aikaisemmin, öiseen aikaan tyrmissä, missä jykevät, kylmät graniittiseinät saivat jokaisen kuiskauksen, jonka mestari sanoi hänen hiuksiinsa, kaikumaan pelottavan kovana.

Hermione oli kompastua omaan helmaansa. Hän ei uskaltanut käyttää valoa taikasauvansa kärjessä. Tyttö ajatteli, mitkä seuraukset olisi sillä, että hänet yllätettäisiin yöllä matkalla tyrmiin, jonne meno oli ankarasti kielletty.

Hän kulki käytävän viertä ja laski ovia. Kalkaroksen työhuoneessa he eivät koskaan olleet tavanneet. Hermione arveli, että professori oli valinnut jonkun luokista, kukaties jonkun vähemmän käytetyn.

Yksi ovista oli auki. Luokka sen takana häämötti mustana hämärässä. Hermione astui sisään.

-Sulje ovi. Ääni oli käheä kuiskaus huoneen toisesta päästä. Hermione teki työtä käskettyä. Sitten hän käveli haparoiden peremmälle.
Kalkaros kaappasi hänet syliinsä, ja Hermione inahti yllätyksestä.
-Hys, neiti Granger.
-Anteeksi, professori, Hermione kuiskasi.

-Arvasin, että tulisit.
-Niin minäkin sinusta, pikku professori Kalkaros.
-Sinä olet niin nenäkäs... Jonkun pitäisi opettaa sinulle tapoja.
-Minä olen niin vaikea oppilas. Niin - huomionkipeä.

Kalkaros nauroi hiljaa, ja holvit toistivat tuon onton ja käheän äänen moninkertaisena. Miehen kalpeat sormet pyörittelivät Hermionen kiharaista suortuvaa.
-Istutaan tuonne.
Professorin liikautti sauvaansa, ja tusinaan vahakynttilöitä syttyi häilähtelevä liekki. Ne oli sijoiteltu takaseinän suurten kivipaasien ulokkeisiin.

Tyrmässä oli joskus opetettu, mutta nyt se oli vain ammottava, tyhjä ja kostea. Ikkunoita ei kellarikerroksen kammioissa luonnollisesti ollut, paitsi loihdittua lajia. Takaseinässä oli alkovimainen syvennys. Siellä oli kultainen leijonantalja ja samettisia huopia ja saviruukkuja. Tyrmässä tuoksui vahvasti yrteille. Suuria kasvinippuja roikkui katossa kuivumassa.

Vahakynttilöiden valo sykähteli Kalkaroksen tummilla, ankarilla kasvoilla, ja liekö ollut valon vai Hermionen ansiota, että ne hieman pehmenivät. Hermione kapusi syvennykseen ja otti viittansa pois. Kalkaros asetti säpen ovelle ja asteli olkien poikki tytön luo.
-Sinua hermostuttaa.
-Kyllä. Joku näki minut, kun lähdin makuukammiosta.
-Vai sitä sinä mietit.
-Niin, sanoi Hermione nopeasti.

Kalkaros istui häntä vastapäätä.
-Opeta minulle jotain uutta, Hermione sanoi.
-Miten sinun silmäsi säihkyvät tuolla tavalla?
-Minä olen utelias.
-Se on vain pahasta. Ei sovi nuorille neideille.
-Sopiiko se vanheneville herrasmiehille?
-Ei sovi. Mutta he eivät malta pitää sitä kurissa.

-Mitä sinä haluat tietää, professori? Etkö sinä tiedä jo kaiken?
-Tiedän.
-Mikä sinua sitten polttaa?
-Minä haluan muistaa uudelleen.

Hermione otti kenkänsä pois ja käpertyi taljalle kerälle.
-Severus, rakastatko sinä minua?

Tummakulmainen mies oli hiljaa ja kuunteli tytön pamppailevaa sydäntä.

-Tuo ei ollut kovin älykäs kysymys.
-Minä en halua olla älykäs.
-Juuri sitä minä sinussa rakastan.
-Aijai, professori Kalkaros, ei saa sotkea asioita sanaleikkeihin. Sano, rakastatko sinä minua todella?

-Minä rakastan sinua niin palavasti että pelkään sinun sulavan.
-Nyt minä ymmärrän, miksi sinä aloit opettaa taikajuomia.
-Kuinka?
-Sinä ajattelet ajattelet vain sulamispisteitä ja muuta roskaa... Ja siksi, että sinä olisit ollut todella huono runoilija.

Tyttö ja juomamestari nauroivat molemmat. Hermione irvisti.

-Et sinä pitäisi runoilijoista, sanoi Kalkaros.
-En niin... Estyneet juomamestari-poikamiehet ovat paljon jännempiä.
-En minä ole estynyt!
-Todista se minulle! Hermione virnisti.

Kalkaros hyväili hänen hiuksiaan ja olkapäitään. Hermione syleili juomamestaria.
-Mitä haluat muistaa? tyttö kysyi.
-Kaiken. Alusta asti, sanoi Kalkaros hiljaa ja huokasi.
-Tarkoitatko ensimmäistä suudelmaasi ja sen sellaista?
-Sinä olet aina ollut minun priimusoppilaani. Olin juuri sanomassa noin.

-Anna kun arvaan lisää, Hermione sanoi, mutta sanat kuuluivat epäselvästi, sillä hänen kielensä oli jo Kalkaroksen suussa.

Kultainen leijonantalja välkehti vahakynttilöiden valoa, ja pimeä tyrmä heidän ympärillään tuntui kuuntelevan, mitä Kalkaros vastaisi priimusoppilaalleen. Mutta yö oli hiljaa kivimuurien sisällä. Hermionen nauru helisi pimeässä.