Huoltoasemalla kävi kova kuhina kun sinitakkiset järkäleet tutkivat ja hutkivat, poukkoilivat ympäriinsä ja tekivät raportteja. Puhuivat tärkeän näköisinä otsa rypyssä toisilleen ja tutkailivat haukansilmillään ympäristöä. Eräs parrakas, ylikomisarion näköinen herra toi sisältä pullistelevan pussukan, jota sivulliset ohikulkijat nyt uteliaina pällistelivät, huolimatta siitä että poliisit loivat heihin ärtyneitä katseita. Ja minä, tavallinen Teuvo, minä olin päässyt kerrankin asioiden keskipisteeseen. Olin tehnyt sen, minkä jälkeen minusta takuulla puhuttaisiin. Olin käynyt vessassa. Eikä siinä vielä mitään, mutta satuinpa menemään juuri erääseen nimenomaiseen vessaan ja tekemään arvokkaan löydön. Siinä, aivan minun vieressäni se nökötti, minun matkalippuni ihmisten tietoisuuteen. Sesoin nyt syrjässä ja katselin kiinnostuneena, kun poliisit tutkivat löytämääni laukkua. Minut oltiin käsketty seisomaan syrjään, mutta saatoin kuulla jo Seiskan ja iltapäivälehtien lööppejen suloisen kutsun. Laukun sisältöön ei missään nimessä saanut kajota ennen kuin se olisi viety kunnolla tutkittavaksi. Ei siihen tosin varmasti kukaan olisi mielellään koskenutkaan. Laukku kun ei sisältänyt mitään sen mukavampaa kuin -niin, pakko se kai nyt oli suoraan sanoa- Jonkun onnettoman ihmisen sisälmykset.
"Kadonnut maanantaiaamupäivänä: Lenkkeilemään lähtenyt Heikki Pohjola. Tummanvihreä lenkkeilypuku ja päässä Niken sininen pipo. Edellinen havainto Ursulanrannassa. Kaikki havainnot ilmoitettava poliisille."
Suljin edellisen viikon sanomalehden ja pistin tupakan palamaan. Ulkona alkoi jo ilta hämärtää ja yksinäinen kännikala lauloi pihassa Kuurankukkia. Pieni kynttilänpala alkoi vetää viimeisiään ja vaati minua irtautumaan sen mystisestä tunnelmasta sähkövalon metalliseen hohteeseen. Televisiosta ei tullut mitään katsottavan arvoista ja kaikki lehdetkin olin lukenut jo ainakin kolmeen kertaan. Mikä oikein oli vialla? Olin odottanut puhelua jo kokonaiset kaksi päivää, eikä mitään ollut kuulunut. Poliisisedät olivat luvanneet ilmoittaa minulle heti, kun lausuntoani kaivattaisiin. Eipähän ollut kaivattu. Ei, vaikka ilman minua koko rikos olisi jäänyt selvittämättä. Tai ehkei ihan niin, mutta ainakin se olisi viivästynyt, ja silloin epäilty murhaaja olisi ollut jo kaukana. Uudessa hesarissa oli lukenut, että murhaajan takaa-ajo oli kovassa käynnissä. Silti poliisi ei antanut minulle mitään niitä sisäpiirin tietoja, jotka olisin ilmiselvästi ansainnut. Minähän olin nyt osa rikosta, tärkeä osa sitä ja sen selvittämistä! Kyllä minulle olisi pitänyt kertoa vähintään aika, jolloin Seiskan lukijat suorastaan mankuivat minun kertomustani tapahtuneesta ahnaiden silmiensä ravinnoksi.
Ruotsalasinen poliisi. Voiko olla mitään sen miellyttävämpää. Olof Palmen traaginen murha, aivan Tukholman keskustassa. Mikä tragedia, tosiaan! Lennon ja Kennedy ja ruotsalaispoliitikkonainen, jonka nimeä en muista. Jeesus, yhä vain enemmän makaaberia. Che Guevara, niin laillinen tuomio, tappoivat vain ihmisen. Kaikki nuo, kuolleita, kuopattu, vaan ei suinkaan unohdettu. Legendat jäävät elämään. Vain ruumis kuolee ja mätänee. Kaikki, mikä jää jäljelle, lunastaa paikkansa ihmisten sydämissä. Onni ja autuus. Rinnakkaiselo tunteiden ja tunnelmien kanssa. Osana elämää. Haudantakainen rauha ja rakkaus. Amen.
Aamu valkenee juuri niin kuin sen pitääkin. Synkkänä ja myrskyisenä. Ihmiset rynnistävät töihin ja paimentavat kuralätäköissä saapastelevia lapsiaan kulkemaan siistissä rivissä kohti opinahjojaan. Stressi näkyy tummina silmänalusina ja tiukkina lauseina. Muutama juoppo pitää sadetta bussipysäkin katoksen alla ja huojuu toisiaan vasten miettien, mistä saisi lisää rahaa ja rauhoittavaa. Muutamat edellisyön hellät sanat ja lupaukset kaikuvat yhä ilmassa luoden taivaalle lävitsetunkemattoman, synkän kalvon. Kalvon hajottua vesi pääsee valloilleen ja sataakin sitten aivan kaatamalla. Olen pukeutunut lämpimästi ja vettäpitävästi villapaitaan ja sadetakkiin. Jaloissani repsottavat ikivanhat farkut ja päähäni olen tunkenut vanhan ja kiristävät pipon, joka näyttää todella mauttoman junttimaiselta. Rannassa vallitsee luonnon hiljaisuus. Vain koko ajan yltyvät aallot iskevät kiviin luoden epätasaisen jylyn ja roiskeen, joka onnistuu kastelemaan kasvoni. Lähden kiipeämään kalliota ylös, sammalet ovat liukkaat ja yrittävät parhaansa hidastaessaan kulkuani. Löydän kuitenkin kengilleni pitävät sijat ja etenen hitaasti mutta varmasti kohti huippua.
Nyt olen tehnyt sen. Olen valloittanut vuoren. Hahaa, katsokaa minua! Lippuni liehuu täällä korkealla ja olen nyt voittaja! Nimeni tullaan muistamaan tästä urotyöstä, olen kiivennyt maailman huipulle! Kuulen selkäni takaa huutoja, vaan en tee elettäkään kääntyäkseni. Näen sieluni silmillä monotonisen sinisen pukumassan, jota lihavat donitsinpurijat liikuttavat laiskojen ruhojensa voimaalla eteenpäin. Kahvinhajuiset kidat, jotka karjuvat minulle elokuvista tuttuja käskyjä. Nimeni tulee koristamaan jokaisen suomalaisen aamiaspöytää ja jokaisen lähikaupan hyllyä. Se on nyt minulle taattu.
Katsokaa kaikki, minä lennän!
Teuvo Mäki s.14.5.1977 k.7.4.2004
"Kadonnut maanantaiaamupäivänä: Lenkkeilemään lähtenyt Heikki Pohjola. Tummanvihreä lenkkeilypuku ja päässä Niken sininen pipo. Edellinen havainto Ursulanrannassa. Kaikki havainnot ilmoitettava poliisille."
Suljin edellisen viikon sanomalehden ja pistin tupakan palamaan. Ulkona alkoi jo ilta hämärtää ja yksinäinen kännikala lauloi pihassa Kuurankukkia. Pieni kynttilänpala alkoi vetää viimeisiään ja vaati minua irtautumaan sen mystisestä tunnelmasta sähkövalon metalliseen hohteeseen. Televisiosta ei tullut mitään katsottavan arvoista ja kaikki lehdetkin olin lukenut jo ainakin kolmeen kertaan. Mikä oikein oli vialla? Olin odottanut puhelua jo kokonaiset kaksi päivää, eikä mitään ollut kuulunut. Poliisisedät olivat luvanneet ilmoittaa minulle heti, kun lausuntoani kaivattaisiin. Eipähän ollut kaivattu. Ei, vaikka ilman minua koko rikos olisi jäänyt selvittämättä. Tai ehkei ihan niin, mutta ainakin se olisi viivästynyt, ja silloin epäilty murhaaja olisi ollut jo kaukana. Uudessa hesarissa oli lukenut, että murhaajan takaa-ajo oli kovassa käynnissä. Silti poliisi ei antanut minulle mitään niitä sisäpiirin tietoja, jotka olisin ilmiselvästi ansainnut. Minähän olin nyt osa rikosta, tärkeä osa sitä ja sen selvittämistä! Kyllä minulle olisi pitänyt kertoa vähintään aika, jolloin Seiskan lukijat suorastaan mankuivat minun kertomustani tapahtuneesta ahnaiden silmiensä ravinnoksi.
Ruotsalasinen poliisi. Voiko olla mitään sen miellyttävämpää. Olof Palmen traaginen murha, aivan Tukholman keskustassa. Mikä tragedia, tosiaan! Lennon ja Kennedy ja ruotsalaispoliitikkonainen, jonka nimeä en muista. Jeesus, yhä vain enemmän makaaberia. Che Guevara, niin laillinen tuomio, tappoivat vain ihmisen. Kaikki nuo, kuolleita, kuopattu, vaan ei suinkaan unohdettu. Legendat jäävät elämään. Vain ruumis kuolee ja mätänee. Kaikki, mikä jää jäljelle, lunastaa paikkansa ihmisten sydämissä. Onni ja autuus. Rinnakkaiselo tunteiden ja tunnelmien kanssa. Osana elämää. Haudantakainen rauha ja rakkaus. Amen.
Aamu valkenee juuri niin kuin sen pitääkin. Synkkänä ja myrskyisenä. Ihmiset rynnistävät töihin ja paimentavat kuralätäköissä saapastelevia lapsiaan kulkemaan siistissä rivissä kohti opinahjojaan. Stressi näkyy tummina silmänalusina ja tiukkina lauseina. Muutama juoppo pitää sadetta bussipysäkin katoksen alla ja huojuu toisiaan vasten miettien, mistä saisi lisää rahaa ja rauhoittavaa. Muutamat edellisyön hellät sanat ja lupaukset kaikuvat yhä ilmassa luoden taivaalle lävitsetunkemattoman, synkän kalvon. Kalvon hajottua vesi pääsee valloilleen ja sataakin sitten aivan kaatamalla. Olen pukeutunut lämpimästi ja vettäpitävästi villapaitaan ja sadetakkiin. Jaloissani repsottavat ikivanhat farkut ja päähäni olen tunkenut vanhan ja kiristävät pipon, joka näyttää todella mauttoman junttimaiselta. Rannassa vallitsee luonnon hiljaisuus. Vain koko ajan yltyvät aallot iskevät kiviin luoden epätasaisen jylyn ja roiskeen, joka onnistuu kastelemaan kasvoni. Lähden kiipeämään kalliota ylös, sammalet ovat liukkaat ja yrittävät parhaansa hidastaessaan kulkuani. Löydän kuitenkin kengilleni pitävät sijat ja etenen hitaasti mutta varmasti kohti huippua.
Nyt olen tehnyt sen. Olen valloittanut vuoren. Hahaa, katsokaa minua! Lippuni liehuu täällä korkealla ja olen nyt voittaja! Nimeni tullaan muistamaan tästä urotyöstä, olen kiivennyt maailman huipulle! Kuulen selkäni takaa huutoja, vaan en tee elettäkään kääntyäkseni. Näen sieluni silmillä monotonisen sinisen pukumassan, jota lihavat donitsinpurijat liikuttavat laiskojen ruhojensa voimaalla eteenpäin. Kahvinhajuiset kidat, jotka karjuvat minulle elokuvista tuttuja käskyjä. Nimeni tulee koristamaan jokaisen suomalaisen aamiaspöytää ja jokaisen lähikaupan hyllyä. Se on nyt minulle taattu.
Katsokaa kaikki, minä lennän!
Teuvo Mäki s.14.5.1977 k.7.4.2004
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ikinä sitä naispolitikon nimeä ei muisteta! Ilmeisesti tarkoituksella tällä kertaa, mutta ihan siltäkin varalta, ettei kirjoittaja oikeasti muistanut sitä, se oli Anna Lindh. :D
Tarina itse oli ihan hauska, etenkin, kun puhuttiin "Seiskan suloisesta kutsusta". Ja muutenkin Teuvon julkisuudenkipeys oli varsin mielenkiintoinen aihe -ei ehkä minun mielestäni, mutta yleisesti ottaen. Kappale, jossa selostit Jeesuksesta ja muista, saattoi olla turhankin mahtipontinen. :)
Hyvin kirjoitettu silti, en huomannut mitään silmiinpistäviä virheitä, paitsi "minut oltiin käsketty seisomaan syrjään" -eikö pitäisi olla "syrjässä"? Ja mikä ihme on ruotsalasinen poliisi?
... naispolitikon
*poliitikko
*politiikka
Suomalaiset ne sitten osaavat sotkea kaiken. Onko hahmotushäiriö uusi kansantautinne?
Ruotsalainen poliisi on se järkevä lainvalvoja, joka ei ole vieleäkään onnistunut selvittämään tapausta Olof Palmen murha.
Ja tuossa taisi olla kyseessä ihan yleisinhimillinen kirjoitusvirhe. Tottahan minä itedän, että kyseinen termi on Poliitikko. ^^
Se poliitikko oli kyllä Thatcher, niin että se siitä hahmotushäiriöstä.
Ihan kiva pätkä. :)
Nimittäin tulemaan. Mieleeni sattuu tulemaan tästä tekstistä Camusin Sivullinen ja Kafkan Oikeusjuttu, koska olen juuri niitä lueskellut (en kesäklassikkoina 'vapaaehtoisesti', vaan opiskelujen puolesta: pois se minusta, että ilman ulkoista painostusta koskisin mihinkään korkeakulttuurilta haiskahtavaan =) ja ne molemmat käsittelevät tavallaan yksilön paikoin absurdihkoakin suhdetta yhteisöön ja sen instituutioihin (poliisi, media...). Tähän tekstiin kaipaisin ehkä jonkinlaista sanonnan hioutumista/kirkastumista. Kirjoitusvirheet jätän huomiotta sinänsä yhdentekevinä, ne ovat aina korjattavissa, mutta paikoin tulee sellainen tunne, että kirjoittajan sanavalinnat ovat kyseenalaisia. Tai ehkä kyseenalaista on sanavalintojen puute, sanojen valitsemisen puute. Tässä tapauksessa makuani saattaisi nimittäin miellyttää enemmän, jos vain parhaat sanat valittaisiin käytettäväksi ja muut (vaikka ne hyviä olisivatkin) säälittä karsittaisiin. Luulen, että tekstistä voisi eliminoida rönsyjä ilman että herkullinen runsaus kärsisi, jolloin saavutettaisiin juuri tuota sanomisen kirkkautta, jota aiemmin peräänkuulutin. Joku käytti täällä sanaa 'mahtipontinen', ja sitä minäkin voisin joiltain osin käyttää. Jos esimerkiksi ajattelee yllä mainitsemiani teoksia, niin niissähän kyseessä olevat kirjailijat käyttävät paikoin melkoisia understatementtejakin korostamaan absurdiutta, eikä päähenkilön monimutkaisuus/-ulotteisuus siitä kärsi. Tämä nyt (kuvainnollisesti) edessämme oleva kirjoittaja on tietenkin oma yksilönsä, eikä tarkoitukseni ole alistaa häntä joillekin pölyisille papoille... tällaista nyt vain tuli mieleeni *ympyrä sulkeutuu*.
Pidin enemmän aiheesta kuin itse tekstistä. Kirjoittaja, kirjoitat niin kuin konekivääri, lyhyin, poukkoilevin lausein. Elävä mutta samalla levoton vaikutelma, ei iske minun taivaanrannanmaalariaivopuoliskooni. Mutta kukaties hakkaava rytmi palvelee hakkaavaa aihetta.
Olen hiukan samoilla linjoilla Lukutaitoisen kanssa, hänellä on hyviä pointteja. Ehkä tämä tuntuu hiomattomalta.
Mutta idea sisälmyskassin löytävästä ja mainetta siitä hinkuvasta yksilöstä oli kyllä makaaberin kutkuttava. Minusta sitä voisi työstää.