Tulee sellainen romaani, että tuskinpa monikaan jaksaa lukea...
Olen 19-vuotias mies. Aika kovia kokenut (vaikka on ihmisille pahempaakin tapahtunut, ja joitakin asioita en tässä paljasta).
Vanhempani ovat aina sanoneet, että oon ollu vahinkolapsi. Uskon, että tämä on totta. Äiti välitti minusta, huomasin sen, mutta isäni vihaa minua, on aina vihannut, eikä anna äidin näyttää omia tunteitaan (en tiedä miksi äiti jatkaa suhdetta ylipäätään tuollaisen idiootin kanssa).
Olen aina viihtynyt yksin. Ala-asteella ei ollut kavereita, ja kotoa tuli painostusta, että pitäis hankkia muutaki elämää ku koneella roikkumista ja kotona makoilua. Minä en kiinnittäny huomiota. En viihtynyt oman ikäluokan seurassa, kaikki tuntu liian.. erilaisilta. Alko ahdistamaan, kun en tullut toimeen kenenkään kanssa ja tuntu pahalta, ku olin aina se yksinäinen ja muilla oli joku. Siitä tais syntyä masennus, joka myös anto suunnan nykyiseen "emotyyliini". Tämä niin kutsuttu emohiustyylini raivostutti isää, haukku homoksi ja äpäräksi, alko hakkaamaan ja pahoinpitelemään kun siirryin yläasteelle. Yläasteella tämä yksinäisyys ja syrjintä muuttu sitten siihen suuntaan, että minua kiusattiin. Henkisesti, fyysisesti, kaikilla tavoilla.
No, kiusaamiseen eka vastasin aggressiolla, ja opettajat yrittivät tilanteeseen puuttua. Eihän tuo kovinkaan auttanut - jatkoivat vaan kahta kauheammin. Aloin välttelemään ja ignooraamaan, vaikkei sekään hyödyttänyt, eli koko yläasteen tätä skeidaa jatkui. Kotona tuli sitte huutoa että miksen tuu toimeen kenenkää kanssa ja mikä minus on vikana ja etten oo ollenkaa tavallinen.. Isä alko minuu hakkaamaan ja pahoinpitelemään ja uhkailemaan kaikenlaista...
Välivuoden pidin, min mielenterveys meni aika pahoille tolille, aloin näkemään/kuulemaan omiani, olin ihan vainoharhanen, lukitsin aina oman oveni ja sain paniikkikohtauksia kaikesta. Ja viiltelin.
Siirryin sitten lukioon, nyt käyn kolmatta luokkaa, neljännenkin vielä menen, kun sujuu toi koulu hitaanlaisesti kun ei tunnu olevan jaksamusta..
Oon käyny psykiatrilla ja ollu myös osastolla.. Tilanne mielenterveyden suhteen ei oo parantunu.. Lääkkeet ei tunnu auttavan. Oon tästä sanonu, mikään ei muutu.. Jätin lääkkeet vaan pois ja yritän kestää tätä, vaikka tuntuu välistä että haluaisin vaan olla olematta... Kun ei ole mitään syytä elää, yksinkertaisesti. Pelaan vaan koneella.. Ainoa mitä saan tehtyä. Lukio menee.. jotenkin..
En asu kotona enää, miut sijoitettiin.. On käyty monia keskusteluja siitä, miten tuun jatkossa asumaan, tukea ainaki tarvitsen.. mutta miusta tuntuu, ettei siitäkää tule mitään. En jaksa aikuisen ihmisen vastuuta ja elämää, ku en oo saanu elää lapsuuttani/nuoruuttanikaan vielä.
Lukiossa ei ole kiusattu, mutta ystäviäkään ei ole. Pelkään muita ihmisiä. Pelkään vähän kaikkea.
Tätä kirjoittamistakin.
Koska tiedän tulevani tuomituksi.. No jaa..
Olen 19-vuotias mies. Aika kovia kokenut (vaikka on ihmisille pahempaakin tapahtunut, ja joitakin asioita en tässä paljasta).
Vanhempani ovat aina sanoneet, että oon ollu vahinkolapsi. Uskon, että tämä on totta. Äiti välitti minusta, huomasin sen, mutta isäni vihaa minua, on aina vihannut, eikä anna äidin näyttää omia tunteitaan (en tiedä miksi äiti jatkaa suhdetta ylipäätään tuollaisen idiootin kanssa).
Olen aina viihtynyt yksin. Ala-asteella ei ollut kavereita, ja kotoa tuli painostusta, että pitäis hankkia muutaki elämää ku koneella roikkumista ja kotona makoilua. Minä en kiinnittäny huomiota. En viihtynyt oman ikäluokan seurassa, kaikki tuntu liian.. erilaisilta. Alko ahdistamaan, kun en tullut toimeen kenenkään kanssa ja tuntu pahalta, ku olin aina se yksinäinen ja muilla oli joku. Siitä tais syntyä masennus, joka myös anto suunnan nykyiseen "emotyyliini". Tämä niin kutsuttu emohiustyylini raivostutti isää, haukku homoksi ja äpäräksi, alko hakkaamaan ja pahoinpitelemään kun siirryin yläasteelle. Yläasteella tämä yksinäisyys ja syrjintä muuttu sitten siihen suuntaan, että minua kiusattiin. Henkisesti, fyysisesti, kaikilla tavoilla.
No, kiusaamiseen eka vastasin aggressiolla, ja opettajat yrittivät tilanteeseen puuttua. Eihän tuo kovinkaan auttanut - jatkoivat vaan kahta kauheammin. Aloin välttelemään ja ignooraamaan, vaikkei sekään hyödyttänyt, eli koko yläasteen tätä skeidaa jatkui. Kotona tuli sitte huutoa että miksen tuu toimeen kenenkää kanssa ja mikä minus on vikana ja etten oo ollenkaa tavallinen.. Isä alko minuu hakkaamaan ja pahoinpitelemään ja uhkailemaan kaikenlaista...
Välivuoden pidin, min mielenterveys meni aika pahoille tolille, aloin näkemään/kuulemaan omiani, olin ihan vainoharhanen, lukitsin aina oman oveni ja sain paniikkikohtauksia kaikesta. Ja viiltelin.
Siirryin sitten lukioon, nyt käyn kolmatta luokkaa, neljännenkin vielä menen, kun sujuu toi koulu hitaanlaisesti kun ei tunnu olevan jaksamusta..
Oon käyny psykiatrilla ja ollu myös osastolla.. Tilanne mielenterveyden suhteen ei oo parantunu.. Lääkkeet ei tunnu auttavan. Oon tästä sanonu, mikään ei muutu.. Jätin lääkkeet vaan pois ja yritän kestää tätä, vaikka tuntuu välistä että haluaisin vaan olla olematta... Kun ei ole mitään syytä elää, yksinkertaisesti. Pelaan vaan koneella.. Ainoa mitä saan tehtyä. Lukio menee.. jotenkin..
En asu kotona enää, miut sijoitettiin.. On käyty monia keskusteluja siitä, miten tuun jatkossa asumaan, tukea ainaki tarvitsen.. mutta miusta tuntuu, ettei siitäkää tule mitään. En jaksa aikuisen ihmisen vastuuta ja elämää, ku en oo saanu elää lapsuuttani/nuoruuttanikaan vielä.
Lukiossa ei ole kiusattu, mutta ystäviäkään ei ole. Pelkään muita ihmisiä. Pelkään vähän kaikkea.
Tätä kirjoittamistakin.
Koska tiedän tulevani tuomituksi.. No jaa..
Vastaukset 5
Vanhimmat
Haluatko vain avautua meille vai haluatko myös kommentointia?
No mun mielestä sun tilanne on aika vaikea. Mutta kaikesta voi AINA nousta ylös. Muista, että on parempi nousta kuopasta, kuin ei milloinkaan. Mitä pidempään sä olet tuommonen, sitä vaikeampaa sun on sieltä päästäkään pois. Sanoit, ettei lukiossa ole sua kiusattu.HYVÄ!SIINÄ ON YKSI POSITIIVINEN ASIA. Oon oppinu elämältä sen, että jos menee päin persettä, niin pitää osata ettiä kaikki pienimmätkin positiiviset jutut.
Kato tää justimusfilmsin video positiivisuudesta. Se on huumorintajuinen ja piristää mua aina, kun oon surullinen.
Jos sua ei kiusata nii yritä tehdä tuttavuutta. Mee rohkeesti mukaan tai jotain muuta esim. kysy jotain. Mut ei kannata kysyy läksyjä, koska se on niin vanha kikka, että kaikki tietää sen, niin sit ne tietää, että oot tekemäs tuttavuutta tommosilla. SE nyt on vaan aika inhottava fakta.
Sun tyylis saattaa karkottaa myös ihmisiä ympäriltäs. Jos pukeudut mustaan tai muuten synkkiin vaatteisiin laitappa joku päivä farkut ja vaikkapa huppari. SE tuo piristystä. Ja nimenomaan ei mustia!!!!! Sitten loihdi uus hiustyyli. Käy parturis ja värjää vaikka ruskeeks tai vaaleeks. Mut jos sul on mustat nii tee niist sitte vaikka lyhyet,,Jos sul siis on pitkät.
Lisää näitä juttuja löytyy eri palstoilta, jonne sit voit vaikkapa itekki kirjottaa kyssäreit näistä jutuista. Ja usko mua. Oon sun ikäne tyttö ja ite kiinnostuisin tuontyyppisitä pojista
JA TÄSSÄ ON SE LINKKI JONKA LUPASIN EDELLISESSÄ VIESTISSÄNI! SORI: D
http://www.youtube.com/watch?v=Nc6HPlMIQIc
ps. pärjäile!!
Anteeksi, mutta tyyliäni en halua muuttaa. Son aina ollu osa minua, enkä halua et positiivisuuden tavoittelu tekee miusta eri ihmisen, koska se pakottaa miut teeskentelemään.
Lisäks en kai pysty keskittymään vielä sellaisiin asioihin kuin kavereiden hankkiminen.. tuntuu ettei oikein innostaisi.
Lisäkommentit tervetulleita.
Moikka!
Mulla itellä on ainakin näennäisesti mennyt ihan "jees" aina, mutta sitten on myös kaikenlaista mistä ihmiset ei tiedäkään... Olen hyvä ollut näyttelemään. Unettomuutta, pelkotiloja, masennusta, alemmuustiloja, itsetunto-ongelmia jne. Mutta lähinnä mietin, jos haluisit kirjotella s.postia?? Mulle on myös ihan normaalia "kuunnella" ihmisten murheita, koitan auttaa vaikken välttämättä mitään kovin järkevää saakaan sanottua. Jos siis haluat, niin s.posti on [email protected]