Ja tässä lyhennelmä Númenorilaissormuksia käsittelevien Novellien viimeisestä osasta.
Oikeastaan tässä novellissa päähenkilö ei ole Kuningatar, vaan vaatimaton kaartilainen nimeltä Anárdil.
Kokonaan tämän novellin, sekä muidenkin tämän sarjan novellieni lopulliset versiot, näet piakkoin julkaistavasta pdf-tiedostosta.
*****
Kuningatar kostaa
Anárdil seisoi vartiossa kuningatar Ar-Zimraphelin huoneiston edessä. Kaartin mustassa ja hopeassa oli myös hänen ystävänsä oven toisella puolella.
Kuningas oli kauas sotaan lähtiessään nimennyt viisi vartioston miestä jäämään Kuningattaren avuksi Armenelosiin. Ehkä hän ei luottanut heihin, ehkä hän epäili heitä haltiamielisiksi, kukaan ei tiedä. Mutta ainakin Anárdil, kaartin nuorin, oli komennuksesta suunnattoman iloinen. Hän oli kymmenien vuosien kaartilaiskomennuksen aikana oppinut pitämään kuningattaresta entistä enemmän. Kuningattaren kohtalo oli ollut varsin surullinen jo alun alkujaan. Ja sitä enemmän Anárdil hänestä piti.
Oven takaa kuului ääniä. Pian ovi aukesi ja sieltä tuli hyvin tuohtunut kuningatar palvelijattaren yrittäessä pysyä hänen kannoillaan.
"Se hirviö. Kuinka hän kehtaa, ja vielä Ihmisten Kuninkaalle." hän sanoi tummat, kauniit silmät vihasta leiskuen.
Mustan ja kultaisen viitan liepeet pyyhkivät linnan lattiaa, kun kuningatar harppoi sitä pitkin askelin ja vartijat ja palvelijattaret seurasivat hänen perässään minkä kykenivät.
Hän meni suorinta tietä Armenelosin keskellä olevaan mahtavaan temppeliin, jonka oven pieliin oli kirjoitettu haltiakirjaimilla Mustan Maan kieltä. Kieltä jota kukaan ei tuntenut. Ja mustat olivat sen seinät, sillä siellä uhrattiin Melkorille.
Monet olivat ne viattomat, jotka olivat menettäneet henkensä, sillä Melkor vaati aina ihmisuhreja. Ja haltiamielistä niitä löytyi ja Melkor sekä hänen ylipappinsa Sauron olivat tyytyväisiä.
Mutta Suuri Kuningatar ei pelännyt, vaan meni vartiostonsa kanssa suorinta tietä sisään. Ja keskellä valtavaa temppelihallia oli uhrituli, jonka Sauron oli sytyttänyt valkoisen puun oksilla. Sillä puulla, joka kasvoi Númenorin kuninkaiden pihalla Armenelosissa ja joka oli Tol Eressëan, haltiakodon, Celeborn-valkoisen vesa ja joka itsensä valkoisen puun Galathilionin pistokas. Sen puun, joka seisoi Tirionin kummulla kultaisen puun kanssa, ja joiden valossa maailma oli ollut autuain yli Ardan aikojen.
Ja uhritulen reunalla seisoi hahmo, jota kuningatar ei ollut koskaan nähnyt, mutta, jonka hän tunsi jo liiankin hyvin. Se, joka kohensi liekin tulta, oli Sauron. Petollinen ja musta Sauron, joka oli juonitellut itsensä vapaaksi iankaikkisesta vankeudesta ja joka oli loihtinut Kuninkaan sotaan Valaria vastaan ja myrkyttänyt tämän mielen valheilla ja lupauksilla.
Kuningatar Ar-Zimraphel oli raivoissaan ja kostonhalunsa sokaisema, ja Sauron näki tämän. Mutta tämä ei pelännyt. Vaikka hän olikin vanki, hän oli suurin kuolevaisilla mailla. Hän oli Ardan väkevin Maia ja suuren Melkorin palvelija.
Kun Kuningatar oli vartiostoineen lähellä, Sauron ojensi kätensä.
"Seis valtiatar. Te ette voi tulla lähemmäs."
"Me menemme minne mielimme. Tämä on meidän maamme, etkä sinä, valheiden tyyssija, sitä estä." sanoi ylpeä Kuningatar.
Ja silloin Sauron näki jotain hyvin odottamatonta ja hän hämmästyi suuresti. Kuningattaren kaulassa roikkui kultainen ketju. Ja kun hän sen tajusi, hän nauroi!
Sauron nauroi kammottavaa naurua, eikä Kuningatar tai kukaan muukaan uskaltanut liikahtaakaan, vaan peittivät käsillä korviaan.
"Vai naurat sinä vaatimuksillemme!" Kuningatar sanoi heikolla äänellä ja vartiosto löystytti miekkoja huotrissaan, valmiina toimintaan.
"En, vaan sille, että kohtalosi on kovin toisenlainen kuin luulet."
Ja samalla Sauron kaivoi selkänsä takaa aseista hirveimmän, joka oli kuin muinainen alamaailman Grond. Se oli valtava varasa, jonka hän nosti ylös salamannopeasti ja äänettömien loitsujen kera hän iski sillä. Ja vain yhden kerran.
Kun Kuningatar nousi pökertyneenä ylös, hän näki, että koko kaarti lojui kuolleena hänen vierellään ja hän oli yksin. Ja Sauron nauroi uudelleen. Hän nauroi kammottavaa naurua niin, että seinät tärisivät. Ja sitten hän osoitti sormellaan loihtien Kuningatarta, niin ettei tämä voinut liikahtaa, vaikka näkikin mitä ympärillä tapahtui.
Kauhulla hän katsoi, kuinka Sauron tuli hänen luokseen. Ja kun hän tuskin hipaisi kaulaketjun lukkoa, se avautui. Ketjun, joka oli tullut Kuningattarelle hänen kruunajaistensa jälkeen ja jota hän ei ollut koskaan pystynyt avaamaan.
Ketjun oli perimätiedon mukaan tuonut Númenorin kuninkaallisille lahjaksi, joku tuntematon varhainen Keski-Maan siirtokuntalainen jo toista tuhatta vuotta sitten. Siitä eteenpäin se oli siirtynyt perintönä aina hallitsevalle kuningattarelle.
Ja ketjussa roikkui sormus, jota Sauron pyöritti kädessään. Ja hän sanoi: "Kiitos Herrani. Kohtalo on nyt täyttynyt ja kaikki yhdeksän ovat käytössämme."
Sauron pujotti kauniin kiiltävän terässormuksen Kuningattaren oikean käden etusormeen. Sormuksen, jossa oli valtikka ja kaksi käärmettä sekä suuri purppuraa hohtava kivi.
Ja silloin Sauronin muoto muuttui. Hän kasvoi kooltaan moninkertaiseksi ja muodoltaan kauheaksi katsoa. Hänen kasvonsa muuttuivat pedon pääksi, jonka syvistä uurteista ja arvista paistoi viirulliset keltaiset silmät ja hampaat olivat kuin valtavan petoeläimen. Terävät ja tappavat.
Ja peto repi päältään vaatteensa, iski hirvittävät terävät kyntensä rintakehäänsä ja työnsi aukkoon kätensä. Sydänveri pulppusi haavasta, mutta Sauron nauroi, sillä kädessä kiilteli kaunis sormus. Se oli Herrasormus. Se, joka muita hallitsee. Ja hän laittoi sen vasempaan etusormeensa ja vapautti kuningattaren lumouksesta.
Ja Kuningatar, suurin Númenorilainen, tunsi kuinka kylmä terä pureutui hänen lihaansa ja maan syvyyksien tuli tuntui tarttuneen hänen sisuksiinsa. Ja hän huusi kuin eläin.
Niin hirveä oli huuto, että kaikki Sodasta jääneet Númenorilaiset jähmettyivät ja heidät valtasi kammottava pelko ja epätoivo.
Kuningatar, viisas, rohkea ja kaunis, oli nyt harmaa kuin aave, eivätkä hänen silmänsä enää tuikkineet haltiavaloa. Mutta hänen epäkuolleen kätensä etusormessa kiilteli kaunis kullanhohtoinen sormus, josta liekehti purppuravaloa.
Sauron nosti epäkuolleen kuningattaren käsivarsilleen. Ja kuningatar seurasi Suurinta Sormusta ja sen oikeutettua kantajaa mieluusti, sillä vasta nyt hän ymmärsi, miten mahtava on Sauron ja kaiken pimeyden herra Melkor
****
jatkuu...
Oikeastaan tässä novellissa päähenkilö ei ole Kuningatar, vaan vaatimaton kaartilainen nimeltä Anárdil.
Kokonaan tämän novellin, sekä muidenkin tämän sarjan novellieni lopulliset versiot, näet piakkoin julkaistavasta pdf-tiedostosta.
*****
Kuningatar kostaa
Anárdil seisoi vartiossa kuningatar Ar-Zimraphelin huoneiston edessä. Kaartin mustassa ja hopeassa oli myös hänen ystävänsä oven toisella puolella.
Kuningas oli kauas sotaan lähtiessään nimennyt viisi vartioston miestä jäämään Kuningattaren avuksi Armenelosiin. Ehkä hän ei luottanut heihin, ehkä hän epäili heitä haltiamielisiksi, kukaan ei tiedä. Mutta ainakin Anárdil, kaartin nuorin, oli komennuksesta suunnattoman iloinen. Hän oli kymmenien vuosien kaartilaiskomennuksen aikana oppinut pitämään kuningattaresta entistä enemmän. Kuningattaren kohtalo oli ollut varsin surullinen jo alun alkujaan. Ja sitä enemmän Anárdil hänestä piti.
Oven takaa kuului ääniä. Pian ovi aukesi ja sieltä tuli hyvin tuohtunut kuningatar palvelijattaren yrittäessä pysyä hänen kannoillaan.
"Se hirviö. Kuinka hän kehtaa, ja vielä Ihmisten Kuninkaalle." hän sanoi tummat, kauniit silmät vihasta leiskuen.
Mustan ja kultaisen viitan liepeet pyyhkivät linnan lattiaa, kun kuningatar harppoi sitä pitkin askelin ja vartijat ja palvelijattaret seurasivat hänen perässään minkä kykenivät.
Hän meni suorinta tietä Armenelosin keskellä olevaan mahtavaan temppeliin, jonka oven pieliin oli kirjoitettu haltiakirjaimilla Mustan Maan kieltä. Kieltä jota kukaan ei tuntenut. Ja mustat olivat sen seinät, sillä siellä uhrattiin Melkorille.
Monet olivat ne viattomat, jotka olivat menettäneet henkensä, sillä Melkor vaati aina ihmisuhreja. Ja haltiamielistä niitä löytyi ja Melkor sekä hänen ylipappinsa Sauron olivat tyytyväisiä.
Mutta Suuri Kuningatar ei pelännyt, vaan meni vartiostonsa kanssa suorinta tietä sisään. Ja keskellä valtavaa temppelihallia oli uhrituli, jonka Sauron oli sytyttänyt valkoisen puun oksilla. Sillä puulla, joka kasvoi Númenorin kuninkaiden pihalla Armenelosissa ja joka oli Tol Eressëan, haltiakodon, Celeborn-valkoisen vesa ja joka itsensä valkoisen puun Galathilionin pistokas. Sen puun, joka seisoi Tirionin kummulla kultaisen puun kanssa, ja joiden valossa maailma oli ollut autuain yli Ardan aikojen.
Ja uhritulen reunalla seisoi hahmo, jota kuningatar ei ollut koskaan nähnyt, mutta, jonka hän tunsi jo liiankin hyvin. Se, joka kohensi liekin tulta, oli Sauron. Petollinen ja musta Sauron, joka oli juonitellut itsensä vapaaksi iankaikkisesta vankeudesta ja joka oli loihtinut Kuninkaan sotaan Valaria vastaan ja myrkyttänyt tämän mielen valheilla ja lupauksilla.
Kuningatar Ar-Zimraphel oli raivoissaan ja kostonhalunsa sokaisema, ja Sauron näki tämän. Mutta tämä ei pelännyt. Vaikka hän olikin vanki, hän oli suurin kuolevaisilla mailla. Hän oli Ardan väkevin Maia ja suuren Melkorin palvelija.
Kun Kuningatar oli vartiostoineen lähellä, Sauron ojensi kätensä.
"Seis valtiatar. Te ette voi tulla lähemmäs."
"Me menemme minne mielimme. Tämä on meidän maamme, etkä sinä, valheiden tyyssija, sitä estä." sanoi ylpeä Kuningatar.
Ja silloin Sauron näki jotain hyvin odottamatonta ja hän hämmästyi suuresti. Kuningattaren kaulassa roikkui kultainen ketju. Ja kun hän sen tajusi, hän nauroi!
Sauron nauroi kammottavaa naurua, eikä Kuningatar tai kukaan muukaan uskaltanut liikahtaakaan, vaan peittivät käsillä korviaan.
"Vai naurat sinä vaatimuksillemme!" Kuningatar sanoi heikolla äänellä ja vartiosto löystytti miekkoja huotrissaan, valmiina toimintaan.
"En, vaan sille, että kohtalosi on kovin toisenlainen kuin luulet."
Ja samalla Sauron kaivoi selkänsä takaa aseista hirveimmän, joka oli kuin muinainen alamaailman Grond. Se oli valtava varasa, jonka hän nosti ylös salamannopeasti ja äänettömien loitsujen kera hän iski sillä. Ja vain yhden kerran.
Kun Kuningatar nousi pökertyneenä ylös, hän näki, että koko kaarti lojui kuolleena hänen vierellään ja hän oli yksin. Ja Sauron nauroi uudelleen. Hän nauroi kammottavaa naurua niin, että seinät tärisivät. Ja sitten hän osoitti sormellaan loihtien Kuningatarta, niin ettei tämä voinut liikahtaa, vaikka näkikin mitä ympärillä tapahtui.
Kauhulla hän katsoi, kuinka Sauron tuli hänen luokseen. Ja kun hän tuskin hipaisi kaulaketjun lukkoa, se avautui. Ketjun, joka oli tullut Kuningattarelle hänen kruunajaistensa jälkeen ja jota hän ei ollut koskaan pystynyt avaamaan.
Ketjun oli perimätiedon mukaan tuonut Númenorin kuninkaallisille lahjaksi, joku tuntematon varhainen Keski-Maan siirtokuntalainen jo toista tuhatta vuotta sitten. Siitä eteenpäin se oli siirtynyt perintönä aina hallitsevalle kuningattarelle.
Ja ketjussa roikkui sormus, jota Sauron pyöritti kädessään. Ja hän sanoi: "Kiitos Herrani. Kohtalo on nyt täyttynyt ja kaikki yhdeksän ovat käytössämme."
Sauron pujotti kauniin kiiltävän terässormuksen Kuningattaren oikean käden etusormeen. Sormuksen, jossa oli valtikka ja kaksi käärmettä sekä suuri purppuraa hohtava kivi.
Ja silloin Sauronin muoto muuttui. Hän kasvoi kooltaan moninkertaiseksi ja muodoltaan kauheaksi katsoa. Hänen kasvonsa muuttuivat pedon pääksi, jonka syvistä uurteista ja arvista paistoi viirulliset keltaiset silmät ja hampaat olivat kuin valtavan petoeläimen. Terävät ja tappavat.
Ja peto repi päältään vaatteensa, iski hirvittävät terävät kyntensä rintakehäänsä ja työnsi aukkoon kätensä. Sydänveri pulppusi haavasta, mutta Sauron nauroi, sillä kädessä kiilteli kaunis sormus. Se oli Herrasormus. Se, joka muita hallitsee. Ja hän laittoi sen vasempaan etusormeensa ja vapautti kuningattaren lumouksesta.
Ja Kuningatar, suurin Númenorilainen, tunsi kuinka kylmä terä pureutui hänen lihaansa ja maan syvyyksien tuli tuntui tarttuneen hänen sisuksiinsa. Ja hän huusi kuin eläin.
Niin hirveä oli huuto, että kaikki Sodasta jääneet Númenorilaiset jähmettyivät ja heidät valtasi kammottava pelko ja epätoivo.
Kuningatar, viisas, rohkea ja kaunis, oli nyt harmaa kuin aave, eivätkä hänen silmänsä enää tuikkineet haltiavaloa. Mutta hänen epäkuolleen kätensä etusormessa kiilteli kaunis kullanhohtoinen sormus, josta liekehti purppuravaloa.
Sauron nosti epäkuolleen kuningattaren käsivarsilleen. Ja kuningatar seurasi Suurinta Sormusta ja sen oikeutettua kantajaa mieluusti, sillä vasta nyt hän ymmärsi, miten mahtava on Sauron ja kaiken pimeyden herra Melkor
****
jatkuu...
Vastaukset 8
Vanhimmat
...jatkoa
****
Akallabêth
Yhdessä he, peto ja epäkuollut kuningatar, tulivat temppelistä. Ja kaikki ne, jotka Sauronin nyt näkivät, ymmärsivät, että heidät oli petetty.
"Peto. Minne viet kuningatartamme?" kysyi rohkeimmat. Useimmat kuitenkin piiloutuivat minkä taitoivat.
"Míriel, Míriel?" yrittivät neidot herättää kuningatartaan lumouksesta. Turhaan.
Ja ympärillä mustaakin mustemmat pilvet kerääntyivät heidän ympärilleen. Myrsky nousi ja salamat löivät, mutta Sauron vain nauroi ja sanoi.
"Voi Manvë. Vaivaiset tuulesi eivät minua estä, sillä kohtaloni määrää herrani Melkor, eivätkä vähäisemmät Valar."
Ja he nousivat Meneltarman huippua kohti minkä ehtivät, sillä vesi nousi nopeasti rannikolla. Se huolestutti jopa Sauronia, sillä veden valtiasta, Ulmoa, hän pelkäsi Valarista eniten.
"Annan sinulle nimen Adunaphel, sillä olet Lännen viimeinen valtiatar." Sauron sanoi Kuningattarelle "Olet oleva palvelijani maailman loppuun saakka."
"Herrani. Tämä on minulle suuri kunnia." Kuningatar sanoi, sillä nyt hän ymmärsi Sauronin voiman ja vallan. Olihan hän suurin Maia, jota Ardassa vaelsi.
Kaukaa vuorelta he näkivät, että meri kuohui ja raivosi kaikkialla Númenorin ympärillä. Vuoren rinteellä satoi rankkoina kuuroina valtavan kokoisia rakeita ja salamat löivät heidän ympärillään.
Kapealla, ikiaikaisella polulla pysyminenkin oli vaikeaa, sillä ylhäällä tuuli moninkertaisen myrskyn voimalla.
Ja niinä hetkinä, kun he näkivät selkeämmistä aukoista länteen, he näkivät taivaan loimottavan vihan punaisena. Oli ikimuistoisen Númenorin iltarusko ja yö alkoi pian.
Ja yön aikana meri nousi silmissä. Yksi toisensa perään se nielaisi rannikkokaupungit ja pian jopa pääkaupunki Armenelosin. Melkorin temppelin kitkerät savut tukahtuivat Ulmon syleilyssä, ja tuhannet ja taas tuhannet númenorilaiset hukkuivat aaltoihin ja jäivät ikiajoiksi unohduksiin.
Kauniit Númenorin kirjastot ja rakennukset hävisivät ja hirvittävä määrä jo hankittua tietoa, taitoa, taidetta ja arkkitehtuuria hävisi ajan aaltoihin.
Ja vesi nousi nopeasti Meneltarman rinteitä, mutta Peto ja epäkuollut kuningatar olivat Erun temppelin huipulla uhmaten, tuulta, ukkosta, vettä ja maanjäristystä. Hiljaa Númenor, Lahjamaa, mutta vain hetkeksi saatu, painui meren syvyyksiin. Eikä sitä sen koommin enää löydetty.
Ja kun vesi kasteli Erun temppelin huippuja, Sauron muuttui. Hän muuttui hetkessä suureksi raatolinnuksi, joka otti kuningattaren kynsiinsä. Raskain siivin se nousi ilmaan ja päästi epätoivoisen rääkäisyn.
Ja yhdessä he lensivät itään kohti synkkääkin synkempää auringonnousua, sillä ihmisten onnen hetket, lähes kuolemattomilla mailla, olivat ohitse.
****
Noin. Ja nyt pääsette eroon jutuistani hetkeksi aikaa, sillä tämä aihe on käsitelty ja pois mieltäni vaivaamasta.
Yllättävä, totta. Dramaattinen, totta, mutta kuitenkin itse pidin huomattavasti enemmän noista kahdesta edellisestä tarinasta tämä on ehkäpä jo turhankin korkea lentoinen ja liittyy Historian vaiheeseen joka on ehkä turhan hyvin kuvattu jotta tarina suoranaisesti sopisi siihen, mutta kerronta edelleen hyvää ja ehkäpä täysmittainen versio on parempi. Jokatapauksessa mielenkiintoisia olivat jokainen tarina.
...osoite josta voi ladata .pdf:nä. Pitää hankkia uusi tulostin niin saa oikein paperille. Kaveritkin varmaan arvostaa noita novelleja.
Niinpä. Tavoitteena oli tyyliltään kolme aika erilaista tarinaa, jotka kukin liittyvät tiettyyn Númenorin historian vaiheeseen.
Sormukset ovat tässä tietenkin se yhdistävä tekijä.
Tässä tarinassa ei yllättävää kyllä ole ristiriitaisuuksia Tolkienin Tarun kanssa. En ainakaan muutamalla Akallabethin lukemisella niitä löytänyt.
Kuningatar jäi Númenoriin ja Sauron myös, kun kunkku lähti suuruudenhulluuksissaan valloittamaan kuolemattomia maita.
Myöskään yhtään todistetta siitä, että kaikki yhdeksän olisivat olleet läsnä yhtäaikaa tuon reilun tuhannen vuoden periodin aikana sormuksien jakamisesta Númenorin häviöön, en ole löytänyt. Jos joku sellaisen tekstin jostain löytää, niin kertokoon. Silloin kirjoitan tämän uudelleen.
Tämä asia on vaivannut minua oikeastaan siitä asti, kun aiheesta tällä palstalla ryhdyttiin keskustelemaan.
Lisäksi Tolkienin jutuista puuttuvia, mutta tässä selviäviä seikkoja ovat:
1. Miten Sauron sai Herra Sormuksen salakuljetettua Númenoriin, sillä hän ei luopunut siitä vangitsemisensa yhteydessä.
2. Kuinka Sauron pakeni hukkuvasta Númenorista. Tolkien arveli, että hänen henkensä oli väkevä, että se ei tuhoutunut, vaan siirtyi takaisin Mordoriin. Tässä esitetty ei sodi tätä kertomusta vastaan.
Mutta, mutta...
Se pidempi versio päättyy näihin kahteen lukuun ja alku kertoo todellakin enemmän vain tästä kaartilaisesta. Hänen kauttaan selviää muutama historian aukko tai oikeastaan vain vähän turhan nopeasti ohitettu tärkeä historian vaihe.
Kolme erilaista númenorilaiskohtaloa, joita sormukset yhdistävät.
Yksi suostutettiin kantajaksi
Yksi petettiin oman toimesta
Yksi otettiin väkivalloin
Kaikki kolme ovat "Great Lords of Númenor" ja siitä lopullisesta julkaisusta ilmenee myös, miksi Azrubêlkin on kuninkaallinen ja täyttää siis vaatimukset.
Ja vielä, että Tolkienin tekstien orjallinen noudattaminen on näissä teksteissä aivan ehdottoman välttämätöntä. Jos niistä löytyy yhtään merkkiä ristiriitaisuuksista julkaistujen tekstien kanssa, niin pistäkää mun pää vadille _heti_.
Korjaan heti virheeni ja kirjoitan mielelläni vaikka kokonaan uuden novellin kuin levitän väärää tietoa historiasta.
:)
Sormusten herran liitteissä toisen ajan vuoden 2251 kohdalla mainitaan seuraavaa: Näihin aikoihin ilmaantuvat ensi kerran Nazgûlit eli sormusaaveet, yhdeksän sormuksen orjat.
Tuo ei välttämättä ole suorasaa ristiriidassa kirjoittamasi kanssa, mutta toisaalta tuossa tekstissä korostetaan tuota yhdeksää joten ainakin itse tulkitsen tuon niin että koko joukko oli jo kasassa ja muutenkin epäilisin, että sauron ei olisi paljastanut parasta asettaan ennenkuin se oli täydellinen. Niin ja sellainen minkä aivan tuosta viimeisestä viestistäsi huomasin on tuo englannin kielinen nimitys "Great Lords of Númenor" Eikös sanaa Lord käytetä vain mies puolisista henkilöistä?
Toisaalta kumpikaan edellä mainituista ei kyllä ole kauhean painava peruste, mutta tuossa kuitenkin omat ajatuksenin asiasta.
Kiitos vielä kerran Novelleista:D
Muistatteko jotain kirjaa, lettersiä, History of Middle-Earthista tai jostain kuvausta Ar-Pharazônin sotaretkestä Sauronia vastaan. Siitä, jossa hänet vangittiin vähän turhan helposti.
Sotajoukothan marssivat kutakuinkin suoraan Mordoriin koputtelemaan Mustan Tornin ovea. Ja Sauron antautui muitta mutkitta. Tietysti hänellä oli taka-ajatuksensa, mutta...
Haluaisin siis lisätietoja tuosta retkestä ja erityisesti siitä, nähtiinkö sormusvarjoja tuossa "sodassa" jos sitä nyt semmoiseksi voi kutsua.
Tämä novellin alkuosa käsittelee noita teemoja ja on jo kirjoitettu, mutta haluan varmistuksen käsityksilleni.
Eli, kertokaa ihmeessä omanne!
Tässä kirjoittaman novellin loppu ei kuvaa tapahtumia Tolkienin kuvaamalla tavalla.
Olen pahoillani! Olen harhaanjohtaja, mutta toivottavasti nämä novellini saivat jonkun tarttumaan Silmarillioniin.