En ole koskaan osallistunut mihinkään chatiin,
enkä tiedä, miten tässä toimitaan.
Olen 52-vuotias ja jäin yksin mieheni kuoltua
neljä kuukautta sitten. Silloin oli paljon
ympärillä ystäviä, mutta nyt tuntuu, että kaikki
ovat kaikonneet. Ensi järkytyksen mentyä ohi
muut jatkavat elämäänsä perheidensä kanssa -
ymmärrän hyvin, ettei siinä arjessa huomaa eikä
muista. Itse en haluaisi koko ajan kaikille soi-
tella, muistuttaa surusta.
Olen kuullut, että tällaisen keskustelun kautta
voisi löytää kohtalotovereita. Tai muuten vaan
keskustelua haluavia ihmisiä.
Nyt haluaisin ennen kaikkea, että joku neuvoisi,
miten tällaiseen systeemiin yleensä osallistutaan.
enkä tiedä, miten tässä toimitaan.
Olen 52-vuotias ja jäin yksin mieheni kuoltua
neljä kuukautta sitten. Silloin oli paljon
ympärillä ystäviä, mutta nyt tuntuu, että kaikki
ovat kaikonneet. Ensi järkytyksen mentyä ohi
muut jatkavat elämäänsä perheidensä kanssa -
ymmärrän hyvin, ettei siinä arjessa huomaa eikä
muista. Itse en haluaisi koko ajan kaikille soi-
tella, muistuttaa surusta.
Olen kuullut, että tällaisen keskustelun kautta
voisi löytää kohtalotovereita. Tai muuten vaan
keskustelua haluavia ihmisiä.
Nyt haluaisin ennen kaikkea, että joku neuvoisi,
miten tällaiseen systeemiin yleensä osallistutaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kyllä elämä jaloilleen nostaa!!
Olen pahoillani,tiedän tunteesi ja elämäsi ihan tarkkaan,käydessäni itse sen läpi just 52veenä.
Kaikki ystävät pikkuhiljaa hylkäsivät,kukaan ei edes kysele, että tarvisinko Apua joskus! Elän nääs yksin,lapset kaukana maailmalla.
Nuorin lapseni haki minulle chatin,josta olen todella hänelle kiitollinen.
Jotku pitävät tätä kirjoituspalstaa hyvänä,itse en -chatissä voi kaksin jutella kenenkään näkemättä,siellä on paljon ihania ihmisiä,joilta olen saanut apua ja kannustusta elämääni!
Toivoisin näkeväni sinut joskus siellä..ota hihasta jos huomaat.Olen siellä "laakson-suttis"
esittelen sinulle sieltä mukavia ihmisiä,kunhan tulet!!Elämällä on meille paljonkin vielä annettavanaan,usko pois!!!
sinulla on tällä hetkellä todella vaikeaa. Otan syvästi osaa menetykseesi.
Koettuani itse saman kohtalon 5 vuotta sitten, 50 -vuotiaana, voin kertoa omasta toipumisestani.Minulla oli todella pieni lähiystäväpiiri, jotka alussa kävivät joka päivä vilkaisemassa, olenko hengissä. Samoin he auttoivat hieman arjen askareissa ; kaupassa käymisessä ja siivoilussa. En jaksanut itse mitään, istuin vain sohvalla ja itkin. Kärsin myös paniikkihäiriöistä.
Minulla ei ole lapsia, lohdukseni jäi vain kissa. Hautajaisiin sain rauhottavia lääkkeitä, mutta muuten kaikki oli vain kestettävä omin avuin.
Miehesi kuolemasta on kulunut 4 kuukautta, joten kaikkein pahimmasta vaiheesta olet jo päässyt yli. Nyt alkaa sinun toipumisesi. Minun toipumiseeni auttoi paluu työelämään . Sinä voisit todella saada apua ja uusia näkökulmia elämääsi chatti- palstoilta, huomasin, että sinut toivotettiin jo lämpimästi tervetulleeksi ! Käy myös näillä tavallisilla keskustelupalstoilla, löydät näiltä paljon ihania ihmisiä, ja saman kohtalon kokeneita.
Samalla huomaat uppoutuvasi näihin keskusteluihin niin, että ainakin vähäksi aikaa surusi painuu taka- alalle, vaikka sitä täällä käsitteletkin . Ja jokainen eletty päivä on askel kohti toipumista ja menetyksen hyväksymistä.
Voimia sinulle tähänkin päivään !
Ehkä tämä lohdutaa et ole yksin minulla avioero että myös 3 asunnon loukko tuntuu samalta kun olisi kuollut itsekkin eihän se ole sama kun menettää jonkun elämän en tiedä....
Olen 39v nainen jäin leskeksi 13v takaperin liikenneonnettomuuden uhrina menehtyi mieheni.
Minulle jäi kaksi pientä lasta jota olivat silloin 1.2kk poika ja tyttö 3.5kk.Tein epäsäännöllistä kolmevuoroa pienellä paikkakunnalla jossa ei päivähoitoa järjestetty siihen aikaan iltaisin eikä öisin saatikka viikonloppuisin.
Oma äiti oli paljon kiinni lapsissa, silloin kun minulla helpotti hänelle tuli avopuolison sairaus ja myös itse sairastelu alkoi avopuolison kuoltua
Tapahtuma toi paljon selkään taputtajia alkuun mutta kummasti ystävät hävisivät rinnalta ja kohta ne ei enää edes kaupassa tervehtineen mielummin käänsivät pään pois ainakin tuntui siltä.
Muutin paikkakunnalta tapaamani miehen luokse jonka kanssa yritimme elää uusperhe elämää mutta se toi omat vaikeudet
josta nyt lokakuussa tulee kolmevuotta kun taas sinkkuna
Ihmisen löytäminen rinnalle on todella vaikeaa
joko miehet ovat alkoholisoituneet, toisen omia mielenterveysongelmaisia tai muuten eristyneitä tai juuri oma ero vielä käsiteltävänä
Löysin samaan aikaan kun erosin chätin johon olen valitettavasti jäänyt koukkuun mutta on kiva vaihtaa mielipiteitä aikuisen ihmisen kanssa joitakin olen tavannut ja on jääneet todella hyviä ystäviä ja todella kysyvät mitä minulle kuuluu
Uskon kuitenkin että chät maailma on eri kuin live on monta roolin vetäjiä vaikka löytyy kuitenkin hyviä tyyppejä.
Äkkii voi käydä netti rakastuminen ja sitten kun on tavattu livessä molemmat ovat pettyneet
mutta kiva kuitenkin jutella ja ihmetellä
maailman menoa,olen kuitenki jäänyt koukkuun tähän että tervetuloa joukkoon T. Leskensyli
Moi!
Ainahan tilanne on hankala mut jos voin auttaa niin autan!
Laulussa , lesken syli on lämpöinen!
Eroni kans en ole ihan samaa mieltä ku laulun!
t:Olli
moi mitå kuuluu