Vain yksi vastaus (4. osa)

Kun Jussi ei vastannut, mä lopetin pyyhkimisen ja jätin mun likaisen rätin pöydälle. Sitten mä käännyin kohti Jussia, mutta tapahtuikin jotain muuta kuin mä olin kuvitellut. Jussi oli kävellyt ihan mun taakse, ja heti, kun mä olin kasvot siihen päin, Jussi laitto kädet mun takaraivolle ja veti mut ihan siihen kiinni. Jussi painoi sen pehmeät huulet mua vasten pariksi sekunniksi, ja lähti sitten juosten luokasta ulos sanomatta sanaakaan.

Mä olin aivan pyörällä päästäni. Mä tajusin vasta, kun Jussia ei enää näkynyt, mitä oli tapahtunut. Mä en voinu käsittää, miten siinä oli niin käynyt, ja mä yritin vähän aikaa koota itteäni. Mun piti istuutua, koska mun jalat ei enää kantanu. ''Just ton se halus tehdä selväks...'' mä lausuin ajatukseni ääneen. Musta tuntui jotenkin kummallisesti siltä, että joku olis tuijottanu mua, mutta en mä nähnyt ketään, kun mä katsoin mun ympärille - ei ristin sielua.

Mun päässä pyöri edelleen miljoona ajatusta, kun mä viimeistelin paikkoja. Jussi olis kyllä voinu odottaa vähän pitempään, mä ajattelin, mutta sitten mulle tuli mieleen, että mitä jos se ei vaan voinu enää... Salata. Sairas maailma, mä pohdin ja pesin rätit. Kaikki näytti olevan kunnossa, joten mä sammutin valot ja laitoin luokan oven lukkoon.

Mä yritin seuraavaksi soittaa Jussille, mutta eihän se tietenkään vastannut. Tavallaan mua kävi sitä sääliksi, koska se luuli, että mä en tuntenu mitään sitä kohtaan. Voi, kuinka väärässä Jussi olikaan...

---

Mä toivoin, että Jussi olis huomannut, että mä en lähteny sen perään. Siinä tapauksessa mulla oli mahdollisuuksia saada Jussi kiinni. En mä juosta jaksanut, mutta pikakävelin aika vinhaa vauhtia.

Jussin kotiin vievä polku oli vähän kuin kuntopolku. Ei ihmekään, kun mua tuli koko ajan joku lenkkeilijä vastaan. ''Kuinka huoletonta se onkaan olla ihan normaali'', mä puhisin kateellisena. Mä nostin mun pään ja näin Jussin kävelemässä mäkeä ylös. Mun olis tehnyt mieli huutaa jo nyt Jussille, mutta se olis lähtenyt uudestaan juoksemaan. Mun piti päästä lähemmäksi.

Mäennyppylän jälkeen mä kiihdytin mun vauhtia juoksuksi, mutta se oli virhe. Jussi sattui vilkaisemaan just silloin taakseen, ja lähti juoksemaan. Mä kirosin ja lähdin perään. Mulle valkeni nopeasti, että Jussi oli mua nopeampi, ja se karkas multa koko ajan. Mun oli pakko saada Jussi pysähtymään. ''Jussi! Pysähdy!'' ''En ikinä!'' Mulla alkoi käydä vaihtoehdot vähiin. Mitään ajattelematta mä huusin: ''Jussi! Mä rakastan sua!''

Mä tajusin välittömästi, mitä mä olin mennyt möläyttämään, ja pysähdyin niille sijoilleni. Mä peitin mun suun mun kädellä. Jussi lopetti myös juoksemisen ja kääntyi mua kohti. Se oli edelleenkin monen kymmenen metrin päässä musta, mutta mä näin, kuinka se tuijotti mua.

''Mitä sä sanoit?'' Jussi äimisteli niin kuin olisi tavannut jonkun avaruusolennon. Mä en tiennyt, mitä vastata. Jussin ilme oli kyllä sen näköinen, että ei sekään oikein tiennyt. ''Mä- mun piti kyllä - sanoa jotain muuta...'' mä änkytin. Mua nolotti enemmän kuin koskaan.

Kumpikaan meistä ei hievahtanutkaan. Mä elin varmaan oudointa hetkeä mun elämässä. ''Mitä sun olis sitten pitänyt sanoa?'' Jussi tivasi ja lähti kävelemään mua kohti. Mä aloin perääntyä tietämättä yhtään, miksi. ''En mä tiedä... Mä yritin saada sut pysähtymään.'' Mä taisin kuulostaa just niin tyhmältä kuin vaan ihminen mahdollisesti voi. Jussi nopeutti tahtiaan, ja mä samoin. Mä olisin halunnut paeta tilanteesta, mutta toisaalta mä mietin, että minkä helvetin takia. Mähän olisin voinut selvittää kaiken perin pohjin.