Sebastian XIV

Bändin basisti Henri oli soittanut Antille. Mä olin ohjelmoinut Antin puhelimeen Sebastianin nimellä olevan numeron. Henri oli käyttänyt äänigeneraattoria ja Sebastianin ääni oli simuloitu. Se oli soittanut venäläisestä pre-paid numerosta Moskovasta. Henrin jäljille pääseminen oli mahdotonta. Toki joku voisi huomata, että Henri oli Moskovassa juuri silloin. Puhelu Antin numeroon ei todistaisi mitään. Se numero ei yhdistyisi Henriin millään tavalla.

Bändin toinen kitaristi Eero vei Antin puhelimen Vaasaan ja heitti sen siellä satama-altaaseen. Eeron riski kiinnijäämiseen oli melkeinpä suurin. Se oli vetänyt samanlaiset kuteet niskaan, kuin Antilla oli. Se joutui kävelemään valvontakameroitten ohi ja huolehtimaan, ettei sen auto olisi yhdessäkään kamerassa. Eero oli kulkenut pää kumarassa Vaasan läpi. Sen tarkoituksena oli harhaanjohtaminen. Me toivottiin, että Antin jäljet johtaisivat Ruotsiin

Bändin rumpali, eli Tiina otti kanssa ison riskin. Se kuskasi nukkea, joka oli pukeutunut kuin mä. Tiina oli ajanut itärantaa pitkin. Se oli ajanut tahallaan moneen kameraan ylinopeutta. Me toivottiin, että se nukke näkyisi kuvissa. Sen lisäksi Tiinan autossa kulki mun oma puhelin. Siihenkin oli soitettu, mutta siihen ei oltu vastattu kertaakaan. Yksi oli Antin numero. Kun mä odottelin sitä vankilan lähellä, mulla oli käytössä Pre-paid liittymä. Mä en ollut laittanut siihen viestiin, minkä sille lähetin, omaa nimeäni. Poliisi saisi yhden tuntemattoman numeron ja puhelimen tiedot. Se puhelin oli vaiennut heti Riihimäen jälkeen ja makasi samassa haudassa Antin kanssa.

Tiina kurvasi Nesteen pihaan. Meillä oli vielä matkaa jäljellä vajaa sata kilometriä. Me mentiin sisään ja mä tilasin itselleni lehtipihvin. Se oli ihan hyvä, mutta puolessa välissä pihviä mä menin tekemään siitä valituksen. Väitin, että se oli täynnä jänteitä. Mä käyttäydyin tahallani ärsyttävästi ja ylimielisesti. Mut ja Tiina muistettaisiin varmasti sen kylän ainoalla Nesteellä vielä pitkään. Sen jälkeen me ajettiin kotiin.

Mun vanhemmat olivat lähteneet maalle. Niillä oli vapaus tehdä töitä missä vaan ja yleensä ne viettivät aikaa maalla keskiviikosta sunnuntaihin. Mä arvelin, että me oltiin tehty kaikki mitä me voitiin tehdä jälkien peittämiseksi. Mun olo ei ollut huono, mä olin tavattoman tyyni ja pirteä.
” Mitä sä meinaat nyt tehdä?” Tiina kysyi multa, kun se oli pysäyttänyt auton mun vanhempien talon viereen.
” En mitään. Vedän ehkä kalsarikännit ja valvon aamuun.” Mä vastasin.
” Mä haluan mukaan. Jos me käytäisiin vielä kerran meidän osuus läpi…” Tiina sanoi. Mä en voinut kieltäytyä. Oli parempi olla huolellinen.
” Se sopii, mutta ei käytetä siihen koko iltaa.” Mä sanoin.
” Okei, mä käyn kotona ja tulen sitten sun alibiksi.” Tiina sanoi.

Mä vein vaatteista rakennetun nuken mennessäni. Se oli tehty vanhoista rääsyistä ja ansaitsi paikkansa takassa. Se paloi iloisesti sytytysaineella höystettynä. Vain tuhkaa jäi jäljelle ja ne mä vein roskikseen. Sen jälkeen takassa paloi koivu. Mua ei ahdistanut ja mä tunsin tehneeni oikein.

Kun Tiina tuli takaisin, se toi valkkarin tullessaan. Se sanoi, että oli kuitenkin parempi, jos me ei vedettäisi aivan tolkuttomia kännejä. Mä annoin sen päättää. Mulla oli jotenkin turta olo.
” Miltä se tuntui, kun Antti kuoli?” Tiina kysyi. Kysymys yllätti. Se tuli täysin kylmällä äänellä. Mä katsoin Tiinaa ja se katsoi mua silmiin. Kylmästi.
” Mä arvelisin, että samalta, kuin tappaisi eläimen, joka on tappanut sun parhaan ystävän ja käynyt sun kimppuun. Eli ei miltään… Oikeutetulta.” Mä sanoin. Joka sana oli totta, mä en pitänyt itseäni murhaajana.
” Ja se olisi jatkanut. Antti olisi etsinyt uuden uhrin. Tämä kaikki oli niin oikein.” Tiina sanoi. Mä nyökkäsin ja hymyilin.
” Tiesitkö sä, että Sebastianilla oli läjä salaisuuksia? Se paljasteli niitä videopäiväkirjoissaan.” Mä sanoin.
” Mä osaan arvata minkälaisia ne oli. ” Tiina vastasi. Mä tiesin, että me kaksi tunnettiin Sebastianista semmoinen puoli, mistä kenelläkään muulla ei ollut hajuakaan. Mä menin omaan huoneeseeni ja avasin lukitun pöytälaatikon. Sieltä mä kaivoin röökiaskin, viskipullon ja muutamia DVD-levyjä. Levyn nimi oli Sebastianin salaisuudet ja tekijä olin mä.
” Mä uskoisin, että sulle voi näyttää muutaman salaisuuden.
Tiina nyökkäsi ja video lähti pyörimään. Sebastian ilmestyi ruudulle. Sillä oli yllään teepaita ja bokserit ja video oli kuvattu sen huoneessa.
” Sebastianin salaisuudet.” Sebastian tokaisi. Se käänsi kameran osoittamaan ikkunaan ja katosi hetkeksi kuvasta. Kun se palasi, sillä oli toisessa kädessä lasi ja toisessa tupakka. Se sytytti röökin ja veti tottuneesti savua henkeen.
” Mä poltan aika paljon. Noin kolme röökiä puolessa vuodessa. Lasissa mulla on viskiä. Tämä kaikki vain sen vuoksi, että en saa unta.” Sebastian kertoi. Mä pysäytin videon ja Tiina hihitti hervottomasti.
” Se on niin paha jätkä.” Tiina sanoi.
” Mä olen samaa mieltä.” Mä vastasin. Tiinan nauru sai mutkin nauramaan ja mulle tuli hyvä fiilis.

emil.laine kirjoitti:

Bändin basisti Henri oli soittanut Antille. Mä olin ohjelmoinut Antin puhelimeen Sebastianin nimellä olevan numeron. Henri oli käyttänyt äänigeneraattoria ja Sebastianin ääni oli simuloitu. Se oli soittanut venäläisestä pre-paid numerosta Moskovasta. Henrin jäljille pääseminen oli mahdotonta. Toki joku voisi huomata, että Henri oli Moskovassa juuri silloin. Puhelu Antin numeroon ei todistaisi mitään. Se numero ei yhdistyisi Henriin millään tavalla.

Bändin toinen kitaristi Eero vei Antin puhelimen Vaasaan ja heitti sen siellä satama-altaaseen. Eeron riski kiinnijäämiseen oli melkeinpä suurin. Se oli vetänyt samanlaiset kuteet niskaan, kuin Antilla oli. Se joutui kävelemään valvontakameroitten ohi ja huolehtimaan, ettei sen auto olisi yhdessäkään kamerassa. Eero oli kulkenut pää kumarassa Vaasan läpi. Sen tarkoituksena oli harhaanjohtaminen. Me toivottiin, että Antin jäljet johtaisivat Ruotsiin

Bändin rumpali, eli Tiina otti kanssa ison riskin. Se kuskasi nukkea, joka oli pukeutunut kuin mä. Tiina oli ajanut itärantaa pitkin. Se oli ajanut tahallaan moneen kameraan ylinopeutta. Me toivottiin, että se nukke näkyisi kuvissa. Sen lisäksi Tiinan autossa kulki mun oma puhelin. Siihenkin oli soitettu, mutta siihen ei oltu vastattu kertaakaan. Yksi oli Antin numero. Kun mä odottelin sitä vankilan lähellä, mulla oli käytössä Pre-paid liittymä. Mä en ollut laittanut siihen viestiin, minkä sille lähetin, omaa nimeäni. Poliisi saisi yhden tuntemattoman numeron ja puhelimen tiedot. Se puhelin oli vaiennut heti Riihimäen jälkeen ja makasi samassa haudassa Antin kanssa.

Tiina kurvasi Nesteen pihaan. Meillä oli vielä matkaa jäljellä vajaa sata kilometriä. Me mentiin sisään ja mä tilasin itselleni lehtipihvin. Se oli ihan hyvä, mutta puolessa välissä pihviä mä menin tekemään siitä valituksen. Väitin, että se oli täynnä jänteitä. Mä käyttäydyin tahallani ärsyttävästi ja ylimielisesti. Mut ja Tiina muistettaisiin varmasti sen kylän ainoalla Nesteellä vielä pitkään. Sen jälkeen me ajettiin kotiin.

Mun vanhemmat olivat lähteneet maalle. Niillä oli vapaus tehdä töitä missä vaan ja yleensä ne viettivät aikaa maalla keskiviikosta sunnuntaihin. Mä arvelin, että me oltiin tehty kaikki mitä me voitiin tehdä jälkien peittämiseksi. Mun olo ei ollut huono, mä olin tavattoman tyyni ja pirteä.
” Mitä sä meinaat nyt tehdä?” Tiina kysyi multa, kun se oli pysäyttänyt auton mun vanhempien talon viereen.
” En mitään. Vedän ehkä kalsarikännit ja valvon aamuun.” Mä vastasin.
” Mä haluan mukaan. Jos me käytäisiin vielä kerran meidän osuus läpi…” Tiina sanoi. Mä en voinut kieltäytyä. Oli parempi olla huolellinen.
” Se sopii, mutta ei käytetä siihen koko iltaa.” Mä sanoin.
” Okei, mä käyn kotona ja tulen sitten sun alibiksi.” Tiina sanoi.

Mä vein vaatteista rakennetun nuken mennessäni. Se oli tehty vanhoista rääsyistä ja ansaitsi paikkansa takassa. Se paloi iloisesti sytytysaineella höystettynä. Vain tuhkaa jäi jäljelle ja ne mä vein roskikseen. Sen jälkeen takassa paloi koivu. Mua ei ahdistanut ja mä tunsin tehneeni oikein.

Kun Tiina tuli takaisin, se toi valkkarin tullessaan. Se sanoi, että oli kuitenkin parempi, jos me ei vedettäisi aivan tolkuttomia kännejä. Mä annoin sen päättää. Mulla oli jotenkin turta olo.
” Miltä se tuntui, kun Antti kuoli?” Tiina kysyi. Kysymys yllätti. Se tuli täysin kylmällä äänellä. Mä katsoin Tiinaa ja se katsoi mua silmiin. Kylmästi.
” Mä arvelisin, että samalta, kuin tappaisi eläimen, joka on tappanut sun parhaan ystävän ja käynyt sun kimppuun. Eli ei miltään… Oikeutetulta.” Mä sanoin. Joka sana oli totta, mä en pitänyt itseäni murhaajana.
” Ja se olisi jatkanut. Antti olisi etsinyt uuden uhrin. Tämä kaikki oli niin oikein.” Tiina sanoi. Mä nyökkäsin ja hymyilin.
” Tiesitkö sä, että Sebastianilla oli läjä salaisuuksia? Se paljasteli niitä videopäiväkirjoissaan.” Mä sanoin.
” Mä osaan arvata minkälaisia ne oli. ” Tiina vastasi. Mä tiesin, että me kaksi tunnettiin Sebastianista semmoinen puoli, mistä kenelläkään muulla ei ollut hajuakaan. Mä menin omaan huoneeseeni ja avasin lukitun pöytälaatikon. Sieltä mä kaivoin röökiaskin, viskipullon ja muutamia DVD-levyjä. Levyn nimi oli Sebastianin salaisuudet ja tekijä olin mä.
” Mä uskoisin, että sulle voi näyttää muutaman salaisuuden.
Tiina nyökkäsi ja video lähti pyörimään. Sebastian ilmestyi ruudulle. Sillä oli yllään teepaita ja bokserit ja video oli kuvattu sen huoneessa.
” Sebastianin salaisuudet.” Sebastian tokaisi. Se käänsi kameran osoittamaan ikkunaan ja katosi hetkeksi kuvasta. Kun se palasi, sillä oli toisessa kädessä lasi ja toisessa tupakka. Se sytytti röökin ja veti tottuneesti savua henkeen.
” Mä poltan aika paljon. Noin kolme röökiä puolessa vuodessa. Lasissa mulla on viskiä. Tämä kaikki vain sen vuoksi, että en saa unta.” Sebastian kertoi. Mä pysäytin videon ja Tiina hihitti hervottomasti.
” Se on niin paha jätkä.” Tiina sanoi.
” Mä olen samaa mieltä.” Mä vastasin. Tiinan nauru sai mutkin nauramaan ja mulle tuli hyvä fiilis.

Lue lisää

” Sitten seuraava…” Mä jatkoin. Sebastian ilmestyi ruudulle ja nuoleskeli huuliaan. Se yski ja selvitteli kurkkuaan. Sitten se aloitti:
” Uusi salaisuus. Mä olin tänään Tiinalla ja koin pienen yllätyksen. Mä vannon, että se oli vahinko. Mä nimittäin olin menossa vessaan ja Tiina oli saunassa. Siinä vessan vieressä. Mä avasin vahingossa väärän oven ja näin Tiinan alasti. Se oli aika kaunis. Tiina ei huomannut mua onneksi.” Sebastian kertoi. Mä pysäytin videon ja katsoin Tiinaa. Sen kasvot punersivat ja se hymyili.
” Kauniisti sanottu. Voiko tuohon sanoa mitään? Olen mäkin nähnyt Sebastianin alasti… ” Tiina sanoi.
” Niin mäkin. ” Mä vastasin.

Me katsottiin Sebastianin juttuja parin tunnin verran. Me poltettiin tupakka aina, kun Sebastian poltti videolla. Aski tyhjeni sen illan aikana kokonaan. Lopulta mä kävin hakemassa yläkerrasta ne muistitikut, missä Sebastian puhui Tiinasta. Ne olivat kaikki viattomia juttuja ja mun mielestä Tiina ansaitsi nähdä ne. Tiina laittoi ne laukkuunsa. Musta tuntui, että tarinan viimeinen sivu oli käännetty. Me kaksi – Sebastianin parhaat ystävät – tiedettiin siitä kaikki tietämisen arvoinen.

Tiina lähti seuraavana aamuna. Meillä molemmilla oli pieni krapula, mutta tunnelma oli kepeä. Edelleenkään mä en katunut sen eläimen tappamista. Kumma kyllä se alkoi jo unohtua. Sinä päivänä mulla ei ollut mitään tekemistä. Oli kuitenkin vielä muutama asia, mitkä mä halusin hoitaa. Mä nautin keväästä ja odotin tulevaa maanantaita.

Kun maanantai vihdoin saapui, mä lähdin heti aamusta kohti Sebastianin kotitaloa. Mut otettiin ilolla vastaan. Kuusivuotias Eemeli hyppäsi mun kaulaan ja vaati mua leikkimään ritaria. Eemeli oli Sebastianin pikkuveli, joka oli syntynyt kaksi vuotta Sebastianin lähdön jälkeen. Uuden lapsen syntymä tarkoitti sitä, että Sebastianin vanhemmat siirtyivät elämässä eteenpäin.

Eemeli muistutti mua Sebastianista, sillä oli ruskeat hiukset ja tummanvihreät silmät. Luonteeltaan se oli aivan erilainen. Eemeli ei välittänyt musiikista tuon taivaan vertaa, mutta jalkapallo kiinnosti paljon. Mä olen Eemelin kummisetä.

Kun mä selvisin Eemelin kysymystulvasta, mä menin moikkaamaan sen isää yläkertaan. Mä löysin Aarnon kasaamasta sänkyä Sebastianin huoneeseen menevien portaiden alapäästä.
” Mihin toi menee?” Mä kysyin.
” Eemelin huoneeseen. Siis tuonne ylös, Sebastianin vanhaan huoneeseen.” Se vastasi.
” Sulla on pieni ongelma. Tuo sänky ei nimittäin kasattuna käänny tuolta ylhäältä ovesta sisään.” Mä sanoin.
” No voi perkele. Minä en ole kyllä yhtään käsillä tekijä ja sitten, kun yritän, niin käy näin. Ei karvan vertaa järkeä ja aikaa kasaamiseen meni se kaksi tuntia.” Aarno kirosi.
” Mä autan sua. Eiköhän tuon voi purkaa osittain ja sitten se mahtuu.” Mä sanoin.
Mä otin työkalut ja arvioin miten paljon sängystä tulisi purkaa. Mä otin toisen päädyn ja oikeanpuoleisen reunan irti. Sen jälkeen mä saapastelin Sebastianin huoneeseen. Se oli tyhjä. Ainoastaan kaapit olivat jäljellä. Myös seinä, missä oli ollut yötaivas, oli maalattu valkoiseksi. Huone tuoksui maalille. Mä palasin hakemaan sänkyä ja Aarno auttoi mua kantamaan sen. Se oli kovakuntoinen mies.

emil.laine kirjoitti:

” Sitten seuraava…” Mä jatkoin. Sebastian ilmestyi ruudulle ja nuoleskeli huuliaan. Se yski ja selvitteli kurkkuaan. Sitten se aloitti:
” Uusi salaisuus. Mä olin tänään Tiinalla ja koin pienen yllätyksen. Mä vannon, että se oli vahinko. Mä nimittäin olin menossa vessaan ja Tiina oli saunassa. Siinä vessan vieressä. Mä avasin vahingossa väärän oven ja näin Tiinan alasti. Se oli aika kaunis. Tiina ei huomannut mua onneksi.” Sebastian kertoi. Mä pysäytin videon ja katsoin Tiinaa. Sen kasvot punersivat ja se hymyili.
” Kauniisti sanottu. Voiko tuohon sanoa mitään? Olen mäkin nähnyt Sebastianin alasti… ” Tiina sanoi.
” Niin mäkin. ” Mä vastasin.

Me katsottiin Sebastianin juttuja parin tunnin verran. Me poltettiin tupakka aina, kun Sebastian poltti videolla. Aski tyhjeni sen illan aikana kokonaan. Lopulta mä kävin hakemassa yläkerrasta ne muistitikut, missä Sebastian puhui Tiinasta. Ne olivat kaikki viattomia juttuja ja mun mielestä Tiina ansaitsi nähdä ne. Tiina laittoi ne laukkuunsa. Musta tuntui, että tarinan viimeinen sivu oli käännetty. Me kaksi – Sebastianin parhaat ystävät – tiedettiin siitä kaikki tietämisen arvoinen.

Tiina lähti seuraavana aamuna. Meillä molemmilla oli pieni krapula, mutta tunnelma oli kepeä. Edelleenkään mä en katunut sen eläimen tappamista. Kumma kyllä se alkoi jo unohtua. Sinä päivänä mulla ei ollut mitään tekemistä. Oli kuitenkin vielä muutama asia, mitkä mä halusin hoitaa. Mä nautin keväästä ja odotin tulevaa maanantaita.

Kun maanantai vihdoin saapui, mä lähdin heti aamusta kohti Sebastianin kotitaloa. Mut otettiin ilolla vastaan. Kuusivuotias Eemeli hyppäsi mun kaulaan ja vaati mua leikkimään ritaria. Eemeli oli Sebastianin pikkuveli, joka oli syntynyt kaksi vuotta Sebastianin lähdön jälkeen. Uuden lapsen syntymä tarkoitti sitä, että Sebastianin vanhemmat siirtyivät elämässä eteenpäin.

Eemeli muistutti mua Sebastianista, sillä oli ruskeat hiukset ja tummanvihreät silmät. Luonteeltaan se oli aivan erilainen. Eemeli ei välittänyt musiikista tuon taivaan vertaa, mutta jalkapallo kiinnosti paljon. Mä olen Eemelin kummisetä.

Kun mä selvisin Eemelin kysymystulvasta, mä menin moikkaamaan sen isää yläkertaan. Mä löysin Aarnon kasaamasta sänkyä Sebastianin huoneeseen menevien portaiden alapäästä.
” Mihin toi menee?” Mä kysyin.
” Eemelin huoneeseen. Siis tuonne ylös, Sebastianin vanhaan huoneeseen.” Se vastasi.
” Sulla on pieni ongelma. Tuo sänky ei nimittäin kasattuna käänny tuolta ylhäältä ovesta sisään.” Mä sanoin.
” No voi perkele. Minä en ole kyllä yhtään käsillä tekijä ja sitten, kun yritän, niin käy näin. Ei karvan vertaa järkeä ja aikaa kasaamiseen meni se kaksi tuntia.” Aarno kirosi.
” Mä autan sua. Eiköhän tuon voi purkaa osittain ja sitten se mahtuu.” Mä sanoin.
Mä otin työkalut ja arvioin miten paljon sängystä tulisi purkaa. Mä otin toisen päädyn ja oikeanpuoleisen reunan irti. Sen jälkeen mä saapastelin Sebastianin huoneeseen. Se oli tyhjä. Ainoastaan kaapit olivat jäljellä. Myös seinä, missä oli ollut yötaivas, oli maalattu valkoiseksi. Huone tuoksui maalille. Mä palasin hakemaan sänkyä ja Aarno auttoi mua kantamaan sen. Se oli kovakuntoinen mies.

Lue lisää

” No niin. Eiköhän tämä ole tässä. Eemeli ei kyllä vielä halua nukkua yksin, mutta houkutus on suuri. Ehkä sitten joskus.” Se sanoi. Mä nyökyttelin ymmärtävästi.
” Eemeli peri Sebastianin huoneen.” Aarno sanoi. Mä tiesin, että se oli keskustelun avaus. Mä tulin joka vuosi samana päivänä kylään.
” Siitä on kahdeksan vuotta aikaa. Oletko sinä jo päässyt siitä kokonaan ylitse?” Aarno kysyi. Mä mietin, mitä ylitsepääseminen tarkoitti. Mä ikävöin kyllä välillä, mutta elin omaa elämääni. Ehkä Antin tappaminen oli ollut se viimeinen tekemätön juttu.
” Kyllä mä olen päässyt siitä ylitse, mutta mä haluan muistaa Sebastiania aina välillä. ” Mä vastasin.
” Sinäpä sen sanoit. Kukaan tällä kadulla ei unohda sitä iltaa.” Aarno sanoi.
Se keskustelu ei jatkunut, sillä Eemeli ja Mari tulivat huoneeseen. Eemeli kieltäytyi kokeilemasta uutta sänkyään ja tuli mun syliin. Sebastianin äiti toi meille kahvia ja leipää. Eemeli tiesi kyllä, että sillä oli isoveli, joka ei enää ollut tässä maailmassa. Se oli liian pieni ymmärtämään ja siksi sen läsnä ollessa Sebastianista ei juurikaan puhuttu.

Huone haisi maalille ja siellä oli kuuma. Sebastianin äiti avasi ikkunan. Lämmin tuuli puhalsi sisään ja mä haistoin voimakkaana persikan tuoksun. Mä pidin suuni kiinni siitä. Mä lähdin suunnilleen samaan aikaan, kuin Sebastian oli lähtenyt kohtalokkaana iltana. Mä menin istumaan sille paikalle, mihin Sebastian oli kaatunut. Sen läsnäolo tuntui todella voimakkaasti. Mä haistoin persikan ja mulla oli lämmin olo. Joku oli tuonut paikalle ruusun.

Pian mun viereen pysähtyi joku. Mä katsoin ylöspäin ja huomasin armeijan lomapukuun pukeutuneen nuoren miehen. Se oli Simo, sama kaveri, joka oli kuvannut sen illan tapahtumat.

” Terve Simo, taas tavataan.” Mä sanoin.
” Terve Joona…. Mitäpä miehelle kuuluu.” Simo vastasi.

Simosta oli kasvanut mies. Se ei ollut enää teinipoika, joka oli pelännyt mun suuttuvan siitä videosta, minkä se oli kuvannut. Mulle sen pelko selvisi, kun mä olin käynyt kiittämässä sitä. Simo oli luullut, että sen olisi pitänyt syöksyä väliin. Mä sanoin silloin, että Simo teki oikein pysyessään poissa ja puhuessaan hätäkeskuksen kanssa. Simon isä oli se iso mies, joka piteli Anttia maassa. Helvetti, perhe täynnä sankareita.

” Mitäpä mulle, musta tuli opettaja. Opetan yläasteella matematiikkaa, tietotekniikkaa, teknisiä töitä ja historiaa.” Mä sanoin. Mä olin valmistunut historian laitokselta edeltävänä keväänä. Matemaattiset aineet olivat olleet mun sivuopintoja.

” Mielenkiintoinen yhdistelmä. Mä en tiedä vieläkään, mitä haluan.” Simo sanoi.
” Mieti intin aikana. Hae niihin, mitkä vähänkin kiinnostaa. Ei siihen mullakaan ollut mitään yksiselitteistä ratkaisua.” Mä sanoin. Joka sana oli totta. Historia oli jotenkin vienyt mua lukion viimeisen vuoden jälkeen. Mun valinnat historian ja matikan kanssa olivat herättäneet hilpeyttä.

” Mä muistan Sebastianin niin selkeästi. Se oli aina ystävällinen, vaikka me ei edes tunnettu kunnolla. Sillä oli monet kasvot, se oli tavallinen nuori, joka kävi lenkillä ja jutteli munkin kanssa. Mä muistan, kun se palautti mun tielle jääneen pallon ja kertoi, ettei itse osaa juurikaan jalkapalloa. Seuraavana päivänä se oli meikattuna koulussa ja lauloi kuin viimeistä päivää. Se oli samana vuonna, kun Sebastian kuoli. Hitto, jos se Antti olisi vielä noussut sun käsittelyn jälkeen ja yrittänyt tehdä isälle jotain. Se olisi nyt kuollut jätkä.” Simo sanoi. Mä meinasin möläyttää, että Antti oli kuollut jätkä. Onneksi mä puraisin kieltäni juuri silloin ja palasin järkiini.
” Silloin sun isä olisi joutunut varmasti vankilaan. Simo, me tehtiin kaikkemme silloin.” Mä sanoin. Mä ymmärsin Simoa. Mä olin itse ajatellut vaikka kuinka monta kertaa, että miten muuten kaikki olisi voinut mennä. Esimerkiksi mä olisin voinut lähteä minuutin aiemmin ja silloin mä olisin saanut Antin kimppuuni. Toiseksi Sebastian olisi voinut jättää lähtemättä.
” Vittu, jos se hullu palaa tänne…” Simo sanoi kiihtyneenä.
” Ei palaa, mä tiedän, ettei se palaa.” Mä sanoin ja katsoin Simoa tiukasti silmiin. Se ei kysellyt ja mä olin tyytyväinen. Multa olisi saattanut lipsahtaa jotain salaista.

emil.laine kirjoitti:

” No niin. Eiköhän tämä ole tässä. Eemeli ei kyllä vielä halua nukkua yksin, mutta houkutus on suuri. Ehkä sitten joskus.” Se sanoi. Mä nyökyttelin ymmärtävästi.
” Eemeli peri Sebastianin huoneen.” Aarno sanoi. Mä tiesin, että se oli keskustelun avaus. Mä tulin joka vuosi samana päivänä kylään.
” Siitä on kahdeksan vuotta aikaa. Oletko sinä jo päässyt siitä kokonaan ylitse?” Aarno kysyi. Mä mietin, mitä ylitsepääseminen tarkoitti. Mä ikävöin kyllä välillä, mutta elin omaa elämääni. Ehkä Antin tappaminen oli ollut se viimeinen tekemätön juttu.
” Kyllä mä olen päässyt siitä ylitse, mutta mä haluan muistaa Sebastiania aina välillä. ” Mä vastasin.
” Sinäpä sen sanoit. Kukaan tällä kadulla ei unohda sitä iltaa.” Aarno sanoi.
Se keskustelu ei jatkunut, sillä Eemeli ja Mari tulivat huoneeseen. Eemeli kieltäytyi kokeilemasta uutta sänkyään ja tuli mun syliin. Sebastianin äiti toi meille kahvia ja leipää. Eemeli tiesi kyllä, että sillä oli isoveli, joka ei enää ollut tässä maailmassa. Se oli liian pieni ymmärtämään ja siksi sen läsnä ollessa Sebastianista ei juurikaan puhuttu.

Huone haisi maalille ja siellä oli kuuma. Sebastianin äiti avasi ikkunan. Lämmin tuuli puhalsi sisään ja mä haistoin voimakkaana persikan tuoksun. Mä pidin suuni kiinni siitä. Mä lähdin suunnilleen samaan aikaan, kuin Sebastian oli lähtenyt kohtalokkaana iltana. Mä menin istumaan sille paikalle, mihin Sebastian oli kaatunut. Sen läsnäolo tuntui todella voimakkaasti. Mä haistoin persikan ja mulla oli lämmin olo. Joku oli tuonut paikalle ruusun.

Pian mun viereen pysähtyi joku. Mä katsoin ylöspäin ja huomasin armeijan lomapukuun pukeutuneen nuoren miehen. Se oli Simo, sama kaveri, joka oli kuvannut sen illan tapahtumat.

” Terve Simo, taas tavataan.” Mä sanoin.
” Terve Joona…. Mitäpä miehelle kuuluu.” Simo vastasi.

Simosta oli kasvanut mies. Se ei ollut enää teinipoika, joka oli pelännyt mun suuttuvan siitä videosta, minkä se oli kuvannut. Mulle sen pelko selvisi, kun mä olin käynyt kiittämässä sitä. Simo oli luullut, että sen olisi pitänyt syöksyä väliin. Mä sanoin silloin, että Simo teki oikein pysyessään poissa ja puhuessaan hätäkeskuksen kanssa. Simon isä oli se iso mies, joka piteli Anttia maassa. Helvetti, perhe täynnä sankareita.

” Mitäpä mulle, musta tuli opettaja. Opetan yläasteella matematiikkaa, tietotekniikkaa, teknisiä töitä ja historiaa.” Mä sanoin. Mä olin valmistunut historian laitokselta edeltävänä keväänä. Matemaattiset aineet olivat olleet mun sivuopintoja.

” Mielenkiintoinen yhdistelmä. Mä en tiedä vieläkään, mitä haluan.” Simo sanoi.
” Mieti intin aikana. Hae niihin, mitkä vähänkin kiinnostaa. Ei siihen mullakaan ollut mitään yksiselitteistä ratkaisua.” Mä sanoin. Joka sana oli totta. Historia oli jotenkin vienyt mua lukion viimeisen vuoden jälkeen. Mun valinnat historian ja matikan kanssa olivat herättäneet hilpeyttä.

” Mä muistan Sebastianin niin selkeästi. Se oli aina ystävällinen, vaikka me ei edes tunnettu kunnolla. Sillä oli monet kasvot, se oli tavallinen nuori, joka kävi lenkillä ja jutteli munkin kanssa. Mä muistan, kun se palautti mun tielle jääneen pallon ja kertoi, ettei itse osaa juurikaan jalkapalloa. Seuraavana päivänä se oli meikattuna koulussa ja lauloi kuin viimeistä päivää. Se oli samana vuonna, kun Sebastian kuoli. Hitto, jos se Antti olisi vielä noussut sun käsittelyn jälkeen ja yrittänyt tehdä isälle jotain. Se olisi nyt kuollut jätkä.” Simo sanoi. Mä meinasin möläyttää, että Antti oli kuollut jätkä. Onneksi mä puraisin kieltäni juuri silloin ja palasin järkiini.
” Silloin sun isä olisi joutunut varmasti vankilaan. Simo, me tehtiin kaikkemme silloin.” Mä sanoin. Mä ymmärsin Simoa. Mä olin itse ajatellut vaikka kuinka monta kertaa, että miten muuten kaikki olisi voinut mennä. Esimerkiksi mä olisin voinut lähteä minuutin aiemmin ja silloin mä olisin saanut Antin kimppuuni. Toiseksi Sebastian olisi voinut jättää lähtemättä.
” Vittu, jos se hullu palaa tänne…” Simo sanoi kiihtyneenä.
” Ei palaa, mä tiedän, ettei se palaa.” Mä sanoin ja katsoin Simoa tiukasti silmiin. Se ei kysellyt ja mä olin tyytyväinen. Multa olisi saattanut lipsahtaa jotain salaista.

Lue lisää

Mä elin yli sen kellonajan, kun ambulanssi oli saapunut kahdeksan vuotta sitten. Muistot paloivat mun mielessä. Melkein heti sen jälkeen paikalle saapui Sebastianin bändi. Ne olivat pukeutuneet mustiin ja meikanneet itsensä, kuin keikalla. Myös Tiinalla oli esiintymisasu yllään.

Tunnelma muuttui synkästä iloiseksi. Sebastianin bändi toi mankan mukanaan taustoja varten ja ne lauloivat kuorossa biisejä laidasta laitaan. Näin oli käynyt joka vuosi Sebastianin kuoleman jälkeen. Sillä kadulla asuvat ihmiset tulivat ulos kuuntelemaan. Katu suljettiin autoilta ja perheen pienimmät saivat vallata autotien. Myös Eemeli oli mukana. Se vaati Sebastianin bändiltä Fröbelin palikoita ja sai toiveensa. Sen jälkeen olikin vuorossa lapset vastaan aikuiset futismatsi. Siitä illasta oli tullut mukavan tuntuinen perinne.

Poliisi otti yhteyttä muhun samalla viikolla. Ne kyselivät, olinko nähnyt Anttia ja ihmettelivät, miksi mä olin luvannut hakea sen ja jättänyt sitten tekemättä niin. Mä sanoin, että tein sen ilkeyttäni, koska Antti ei suostunut jättämään mua rauhaan. Mä olin todella lähellä joutua pahaan kuseen. Mä en nimittäin heti oivaltanut, että Antin kännykkä oli tietenkin tutkittu jo vankilassa. Mut pelasti se, että mun kännykkä oli kiertänyt Tiinan kanssa eri reittiä. Me pysyttiin tarinassamme ja poliisi tarkasti varmasti tienvarsikameroitten kuvat sekä sen, että me käytiin Nesteellä syömässä. Lopulta poliisi sanoi, että mua ei epäilty mistään. Sebastianin muuta bändiä ei edes epäilty.

Antin katoaminen sai lehdet heräämään. Sen kuva oli jokaisessa iltapäivä- ja paikallislehdessä viikon ajan. Antin historia käytiin läpi. Sen jälkeen julkaistiin poliisin tiedote, missä Antti todettiin vaarattomaksi, ja että sen epäiltiin kadonneen maasta. Antin jäljet johtivat Vaasaan, juuri niin kuin me olimme toivoneet. Mun ja Sebastianin vanhemmat olivat helpottuneita siitä, että murhaaja ei palannut heidän luokseen.

Sebastianin kuolinpäivänä mä menin sen haudalle. Mä vein kaksi kertaa vuodessa sinne valokuvan Sebastianista. Se oli aina sama viimeinen koulukuva, missä se hymyili onnellisena. Kuva oli otettu vähän meidän ensitapaamisen jälkeen. Mä tunsin oloni rauhalliseksi ja yksinäiseksi, kun mä luin Sebastianin hautakiveä.
” Johannes Sebastian, mulla on sua ikävä.” Mä totesin ääneen.

Vielä samana iltana mä kävelin juna-asemalle. Mä odotin Helsingin junaa ajatuksissani. Mulla oli levollinen olo ja musta tuntui, että olin vihdoin päästänyt Sebastianista irti. Se oli silti osa mua ja tulisi pysymään semmoisena mun lopun elämää. Mä olin pitänyt Sebastianin ja mun salaisuuden ja aioin pitää sen vastedeskin. Mun oli aika ottaa askel eteenpäin tässä elämässä.

Kun juna tuli, mua jännitti tavattoman paljon. Mä odotin Jannea, johon olin tutustunut Helsingissä edellisenä syksynä. Sen jätkän hermot olivat rautaa. Se oli lähestynyt mua ja kysynyt olinko kiinnostunut miehistä. Mä olin vastannut kyllä, mutta kieltäytynyt seurustelusta. Janne ei lakannut lähestymästä ja lopulta mä olin sen pauloissa. Nyt kun kaikki asiat oli hoidettu, mä olin kutsunut Jannen vieraaksi mun kotikulmille. Me molemmat halusimme olla kaapissa, se vain tuntui oikealta ratkaisulta nyky-yhteiskunnassa. Mä olin varma, että voisin vihdoinkin olla onnellinen ja vapaa.
LOPPU.

Tää novellisarja on yks parhaimmista novelleist tääl. Aivan mahtava. Kiitos hyväst novellist. Vaikkaki liian surulline loppu nimittäi viimoset osat vaan itkin lukemisen loman, mut silti kiitos. :)

Olisi todellakin kivaa lukea muitakin tarinoita kuin Kolgrimin. :D En tarkoita, että ne olisivat huonoja, mutta innostuttuani jostain aiheesta en saa ikinä tarpeekseni... ;)

Kannatan blogin harkitsemista! Itse kun juuri laittelin sellaisen pystyyn, on sellainen tunne, että ne tarinat saavat ''oman ympäristönsä''. Tällä palstalla ei ole kukaan vähään aikaan julkaissut mitään mullistavaa - itseni mukaan lukien.

Haluan lisää... haha ;D