Olen 17vuotias tyttö. Oon miettiny jo monen vuoden ajan, mikä on oikeesti masennusta. Meilläpäin nuoret on yleensä sitä mieltä et vaan sellanen ihminen on oikeesti masentunut joka syö masennuslääkkeitä ja käy psykiatrilla. Onko niin? Toiset ei puhu, esimerkiks mä. Kukaan ei tiiä, paitsi tietty oon huomannu vanhempieni huomaavan mussa jotain alakuloisuutta. Pidän toista välivuotta, ei kouluihin pääse. Pistin juuri välit poikki ainoaan ystävääni, enkä tiedä miksi. Menetin hermoni ja nyt ollaan tässä. Rangaitsen itseäni tälläisillä asioilla, tuntuu että mussa on jokin, joka tekee mulle näin. Ulkoisesti haluun pahaa itelleni ja haluun olla yksin, mut sisäisesti tarviin ystäviä, ja olla onnellinen.
Oon usein iltasin yksinäinen ja tuntuu etten oo minkää arvonen, tai ylipäätää ettei kukaa arvosta mua. Mut on sit niitäki päiviä ku oon taas ilonen ja haluun lähteä kaupoille äidin kanssa. Sisimmissää oon aina onneton. Valvon yöt ja nukun päivät, ajantaju on menny. Ihan sama onko perjantai vai lauantai, ihan sama onko kello kolme yöllä vai kolme päivällä. Joku vie mua enkä mä pysty enää hallitsee sitä. Enkä tarkota et tuutte sanomaa että hanki apua. En osaa. Nää ongelmat hävettää mua. En haluu ees omille vanhemmille ääneen sanoa että mä olen yksinäinen ja mulla ei ole kavereita. Olen yksinäinen enkä tiedä kauanko jaksan tällästä kun en osaa edes puhua. Näitä tunteita on vaikea näin nuoren tytön pitää sisällään.
Oon usein iltasin yksinäinen ja tuntuu etten oo minkää arvonen, tai ylipäätää ettei kukaa arvosta mua. Mut on sit niitäki päiviä ku oon taas ilonen ja haluun lähteä kaupoille äidin kanssa. Sisimmissää oon aina onneton. Valvon yöt ja nukun päivät, ajantaju on menny. Ihan sama onko perjantai vai lauantai, ihan sama onko kello kolme yöllä vai kolme päivällä. Joku vie mua enkä mä pysty enää hallitsee sitä. Enkä tarkota et tuutte sanomaa että hanki apua. En osaa. Nää ongelmat hävettää mua. En haluu ees omille vanhemmille ääneen sanoa että mä olen yksinäinen ja mulla ei ole kavereita. Olen yksinäinen enkä tiedä kauanko jaksan tällästä kun en osaa edes puhua. Näitä tunteita on vaikea näin nuoren tytön pitää sisällään.
Vastaukset 17
Vanhimmat
No voi helvetti, kirjotit suoraan mun ajatuksiani. Ainoa vaan, että mulla kyllä on näitä "kavereita", mut niiden seura ei enää kiinnosta. Oon päivät koneella toivoen et joku ottais yhteyttä. Itkettää.
En osaa oikeestaan vastata sun kysymyksees, koska mua mietityttää ihan sama asia.
Oon iteki hukassa että mistä haen apua, puhuminen, kirjottaminen ja urheilu ei oo auttanut. Tuntuu pahalta.
Äh. Ja tässä on vielä seki pointti että tää on todennäkösesti vaan jotain kaamosmasennusta, ja ammattilaiselle puhuminen meinais vaan sitä että "se menee ohi muutamassa kuukaudessa". Huoh.
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
http://xestia.net/testit/bdi.php
http://www.suhdesoppa.fi/testit/masennustesti/
Kokeile paria testiä. Kerro tulokset.
No kyl kaikki viittas masennukseen.. en tosiaan sitte tiiä. Ensinnäki mua hävettää ihan helvetisti tällänen ja toiseks. kenelle mä puhun ku ei oo ketää..
mut kiitos kuitenkin..
Otan kantaa, tää masennus on totta vie hankala selättää. Oon kärsiny lievästä masennuksesta jo n.kaks vuotta. Eikä vieläkään millään lähe! Muutaman kerran on melkeen lähteny, mut e-ei, aina sen on tultava pilaamaan mun(kin) päivä. Se on usein niin, et aluks oon puol päivää ihan all right, sit loppupäivän oon ihan *syvä huokaus*. Ja tää on vaikeeta, kun masennuin kun huomasin lihoneeni järkyttävästi. Ja sekin masentaa, kun ei oo bestistä. Tuntuu, et kaikilla muilla ois. Enkä keksi syytä herätä aamuisin. Koitetaan jaksaa, kyl tää on tauti, joka on parannettvissa. Tsemppiä!
Joo mullaki on toi yhtäkkinen lihominen... Olis yks kysymys vielä.
Oon usein suht hyvällä tuulella mut en nykyää enää naura nii paljoo.. ja ei mulla koko ajan oo sellast kipeetä pistosta sydämessä, tai vatsassa oo ku ahistaa ja masentaa tosi paljon, vaa melkeenpä koko ajan sellanen tyhjä olo. en osaa selittää mut niinku tuntuu ettei oo mitää. päässä ei pyöri mitää, ei ilosii eikä aina surullisia juttujakaa. Oon niinku tavallaa "tyhjä" Ja yleensä illalla sit iskee toi kamala ahistus päälle millon saan kovan itkukohtauksen. Oon alkanu miettii että pitäskö tästä huolestua koska tää on aika uutta mulle. Oon aina ajatellu olevani masentunu vaa siitä jo ku oon ollu muutamana päivä viikossa masis. Mut nyt oon joka päivä melkeenpä koko vuorokauden, lukuunottamatta pieniä määriä päivästä ku esim. juttelen serkkuni kans puhelimes.
Sä oot masentunpi kun mitä mä oon. Mä masennun siinä vaiheessa päivää, kun tulee tylsää, ja rupeen miettii kaikkee masentavaa, tai siinä vaiheessa, jos tulee riita ystävän kanssa. Tai kun jään yksin koulun jälkeen. Jos on masentunut syystä, jonka voi mitätöidä, kannattaa selvittää syy, ja poistaa se, mut jos se tosiaan on vaan se lihominen, pitää toivoo, et se on lapsen pyöreyttä. Kannattaa puhua masennuksesta jollekin luotettavalle, kuten opettajalle tai ystäville. En oo mikään psykiatri, mut toivottavasti auttoi.
Kouluterveydenhuollon kautta psykiatrille.
Jaa mää vai? En mä kehtaa. Kaikki luulis et mä oon hullu tai jotain, mua kiusataan muutenkin!
Ainoa asia joka sinulla on huonommin on kiusaaminen. Itseä ei toiset uskaltaneet kiusata tai sitten olin liian tyhmä tajutakseni sen olevan kiusausta. Muuten minuun verrattuna sinulla menee ihan hyvin.
Tarkoitin tosiaan viestin ketjun aloittajalle.
Mutta jos uskot tarvitsevasi psykiatrin apua niin luuletko että luokkatoverisi muka saisivat tietää asiasta? Ei kouluterveydenhoitaja, opettaja tai psykiatri luokkalaisillesi saa kertoa muutakuin "sairaana" jos kiellät heitä kertomasta.
mrfrasier, en ole missää koulussa
No siinä tapauksessa varaat ajan normaalille sairaanhoitajalle (ajanvaraus tiskillä ei tarvitse kertoa onggelmaa) ja sitä kautta psykiatrille.
se ei ole niin yksinkertasta ja helppoa mulle.
Jos et kehtaa mennä yksin, ota luotettava ystävä mukaan, vaikkapa odottamaan sinua, ja tukemaan, jos tarve vaatii.
Et yksin uskalla mennä juttelemaan koska nolottaa?
ootte käsittäny ihan väärin. Mä en OSAA. en saa sanaa suustani tästä aiheesta.
Ja mulla ei ole ketään ja mä en esim. nuorisotyöntekijöille mene puhumaan yhtään mitään koska en halua että ne soittelee sitte vuoden mulle ja puuttuu mun elämään.
Kaikille tää asia ei oo nii helppoo, "joo nyt on tuntunu vuoden pahalta, taidanpa mennä juttelee jollekki" ensinnäki musta tuntuu et se ei vittuakaa ees auta mua joten annan olla. Löytyy varmasti helpompikin tapa päästä tästä paskasta pois.
Huomaatte tästä viestistä kuinka uupunu olen!
Ei se helppoa olekkaan. Sitä paitsi jos on masentunut niin kukaan ei oleta että siitä selviäis yksin. Onko sulla jotain tuttuu jonka kaa sä voisit puhuu ja joka vois auttaa sua saamaan ammattiapua? Eikä se oo aina juttelua...ite oon kanssa käyny juttelemas mutta oon kokeillu myös muitaki vaihtoehtoja. Joillekin juttelu sopii joillekin ei. En sano tätä sitten pahalla mutta jos sä vatvot noita asioita itseksesi loputtomiin niin siitä ei seuraa mitään hyvää. Tsemppii sulle :))
Mä oon joskus kanssa miettiny että mitä se masennus oikeesti on eikä siihen ole vielkään silleen tullu mitään selvyyttä. Mutta mitä te tässä ketjussa ootte kertonu niin noi ajatukset ja tuntemukset oli ihank kuin mun omia pari, kolme vuotta takaperin. Mun mielestä toi masennus on just semmosta jatkuvaa, puuduttavaa väsymystä, apatiaa, ihan-sama-asennetta, asioista välittää muttei jaksa oikeesti tehdä mitään on vaan niin voimaton. Jos kaikki tuntuu "ihan samalta" kannattaa jo oikeesti hakea apua. Se jatkuva "ihan sama" on mun mielestä aika selvä merkki siitä että jokin on oikeesti vialla. Masennukseen liittyy usein itsensä mollaus ja semmonen huonommuuden tunne, joka kuitenkin jollain tasolla tuntuu (ainakin mulla) ansaitulta. Aivan kuin olisi aina itse syypää kaikkeen.
Tästä hoidosta vielä mulla olis semmonen juttu että kannattaa olla varovainen ettei siinä lähdetä kyykyttämään. Ainakin itelle ja parille tutulle on käyny niin että ollaan päästy kiertoon. Kannattaa sanoa ajoissa jos tuntuu että keskustelu psykoterapeutin kanssa ei esim. toimi nykyään on paljon erilaisia menetelmiä taide, musiikki, eläimien hoito, liikunta...Sitä paitsi mun mielestä se on velvollisuus vaihtaa se terapeutti jos nykysen kanssa juttelu ei toimi.
Ja vielä semmonen juttu että siinä avun hakemisessa ei ole mitään pelättävää tai hävettävää. Masennuslääkkeitä popsitaan ihan hirveitä määriä tyypit vaan piilottaa sen niin hyvin. Sitä paitsi oman masennuksen läpi ei usein näe kauhean hyvin mikä muiden tila on. Eli hulluksi leimautumista ei pidä missään nimessä pelätä, yleensä asiat on aika hyvin selitettävissä. Mäki kun pari päivää sitten kerroin kamuille että syön masennuslääkkeitä ja selitin minkä takia ne otti sen tosi hyvin. Eikä mun tarvii selitellä niille enää epämääräisiä juttuja jos mä meen sille mun psykoterapeutille juttelee. Mut pointti on että parempi keskustella niistä asioista niin ei synny mitään väärinkäsityksiä, jos sitä paitsi selittää näitä asioita muut ei näe koko masennushommelia niin erikoisena ja outona jne...
Mut ei tää normaalia ole. Ihmiset masentuu ja masentuu lääkkeitä kuluu ... jonot pitenee.. Eikö pitäs selvittää mikä tän kaiken perimmäinen syy on???