" Niin ovat toiset meistä laivoja,
jotka löytävät väylänsä yksin.
Niin ovat toiset meistä laivoja,
jotka poijulta poijulle käy.
- Ja niin ovat toiset meistä lokkeja,
jotka ei ole mitään
ilman valkeaa laivaa,
sen turvaa, sen tahtoa
ylitse mainingin.
Niin luulin monta vuotta,
yksin vain kuohuissa
väyläni löytää mä voisin.
Kaipasin silloin laivaa valkeaa,
joka viedä vois aaltojen taa."
En nyt muista säveltäjää enkä sanoittajaa tähän lauluun, liekö niin tärkeääkään.
Vahva ihminen - heikko ihminen, mitä se tarkoittaa. Ja yleensäkin, mistä johtuu, että me ihmiset kestämme eri tavalla elämässä eteen tulevia kriisitilanteita...en sanoisi "vaikeuksia", vaan kaikkihan kuuluu elämään. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Sellaisia tilanteita, aikoja, jolloin ihminen ei voi olla iloinen eikä tyytyväinen, sanoa jopa, minä en jaksa enää. Silti jaksaa...vai hajoaako psyyke.
Miksi "kestävämpi" ihminen on arvokkaampi kuin heikko. Miten kauan ihminen jaksaa ulospäin näyttää, että juu, kaikki on hyvin.
"Kuinka voit, mitä kuuluu? - Kiitos, ihan hyvää kuuluu"...niinhän me sanomme.
Varsinkin Länsimaisissa kulttuureissa on arvokasta olla näyttämättä surujensa, epätoivojensa, kestämättömyyden tunteitaan, vain sisäisesti itkeä.
Mikä kohta ihmisessä ja miksi, määrää surujen sietokyvyn...aivotko, sydänkö, "sieluko." Ja miksi vanhenemisen myötä heikkenee tämäkin toleranssi, kestokyky, kestää urheasti tilanteita, joissa ihminen tuntee voimattomuutensa, hän ei voikaan joissain itsensä tai toisen auttamista vaativissa tilanteissa mitään, ei ole mahdollisuuksia enempään, mihin hän pystyy.
Ei koskaan saa sanoa...kyllä se siitä... No, pipin puhaltamiseen pikkulapsen sormesta se ehkä riittää.
Ihminen yleensä rakastaa ihmistä, ei ihminen ole ihmiselle susi...mitä sekin tarkoittanee, sillä ihminen haluaa toiselle hyvää. Eikä kukaan meistä ihmisistä voi sanoa toiselle tietävänsä, mikä on oikein, mikä väärin.
Vielä yksi kysymys...miksi toiset ihmiset ovat alttiimpia samastumaan toisen tuskaan, "heikkouteen" selvitä kuin toiset. Pitääkö ihminen jättää yksin selviytymään...käy kuin käy. Toisille tulee oman itsensäkin kestämättömyyden uhalla äärimmäinen halu auttaa. Ottaako hän silloin kannettavakseen osan toisen tuskasta, auttaako se.
Kamala on sanonta...sääli on sairautta. Mutta onko sääli samaa kuin vaikkapa empatia. Liika empatia-herkkyyskin on raskasta, mutta onko empatiaa kokematon ihminen enää ihminenkään.
Laitanpa kuin laitankin tulemaan tämänkin vuodatuksen palstalle, vaikka näin yön väistyessä alkaa järki voittaa. Aamuyön tunteina tuska voi viiltää sietämättömän kovaakin....ihminen on aika alaston.
jotka löytävät väylänsä yksin.
Niin ovat toiset meistä laivoja,
jotka poijulta poijulle käy.
- Ja niin ovat toiset meistä lokkeja,
jotka ei ole mitään
ilman valkeaa laivaa,
sen turvaa, sen tahtoa
ylitse mainingin.
Niin luulin monta vuotta,
yksin vain kuohuissa
väyläni löytää mä voisin.
Kaipasin silloin laivaa valkeaa,
joka viedä vois aaltojen taa."
En nyt muista säveltäjää enkä sanoittajaa tähän lauluun, liekö niin tärkeääkään.
Vahva ihminen - heikko ihminen, mitä se tarkoittaa. Ja yleensäkin, mistä johtuu, että me ihmiset kestämme eri tavalla elämässä eteen tulevia kriisitilanteita...en sanoisi "vaikeuksia", vaan kaikkihan kuuluu elämään. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Sellaisia tilanteita, aikoja, jolloin ihminen ei voi olla iloinen eikä tyytyväinen, sanoa jopa, minä en jaksa enää. Silti jaksaa...vai hajoaako psyyke.
Miksi "kestävämpi" ihminen on arvokkaampi kuin heikko. Miten kauan ihminen jaksaa ulospäin näyttää, että juu, kaikki on hyvin.
"Kuinka voit, mitä kuuluu? - Kiitos, ihan hyvää kuuluu"...niinhän me sanomme.
Varsinkin Länsimaisissa kulttuureissa on arvokasta olla näyttämättä surujensa, epätoivojensa, kestämättömyyden tunteitaan, vain sisäisesti itkeä.
Mikä kohta ihmisessä ja miksi, määrää surujen sietokyvyn...aivotko, sydänkö, "sieluko." Ja miksi vanhenemisen myötä heikkenee tämäkin toleranssi, kestokyky, kestää urheasti tilanteita, joissa ihminen tuntee voimattomuutensa, hän ei voikaan joissain itsensä tai toisen auttamista vaativissa tilanteissa mitään, ei ole mahdollisuuksia enempään, mihin hän pystyy.
Ei koskaan saa sanoa...kyllä se siitä... No, pipin puhaltamiseen pikkulapsen sormesta se ehkä riittää.
Ihminen yleensä rakastaa ihmistä, ei ihminen ole ihmiselle susi...mitä sekin tarkoittanee, sillä ihminen haluaa toiselle hyvää. Eikä kukaan meistä ihmisistä voi sanoa toiselle tietävänsä, mikä on oikein, mikä väärin.
Vielä yksi kysymys...miksi toiset ihmiset ovat alttiimpia samastumaan toisen tuskaan, "heikkouteen" selvitä kuin toiset. Pitääkö ihminen jättää yksin selviytymään...käy kuin käy. Toisille tulee oman itsensäkin kestämättömyyden uhalla äärimmäinen halu auttaa. Ottaako hän silloin kannettavakseen osan toisen tuskasta, auttaako se.
Kamala on sanonta...sääli on sairautta. Mutta onko sääli samaa kuin vaikkapa empatia. Liika empatia-herkkyyskin on raskasta, mutta onko empatiaa kokematon ihminen enää ihminenkään.
Laitanpa kuin laitankin tulemaan tämänkin vuodatuksen palstalle, vaikka näin yön väistyessä alkaa järki voittaa. Aamuyön tunteina tuska voi viiltää sietämättömän kovaakin....ihminen on aika alaston.
Vastaukset 26
Vanhimmat
ei tunne lainkaan, jos on psykopaattti.
Norjalainen Breivik tällaisesta tuorein esimerkki.
Sitä ominaisuutta on paljon myös koulukiusaajilla, työpaikkakiusaajilla, perheissä kiusaajilla, täälläkin.
Syyllisyyttä voi taas tuntea liikaakin skrupulösillä omallatunnolla varustettu henkilö.
Perheissä, joissa syyllistäminen on tapana, voi sellainen kehittyä, varsinkin n.s. "kiltiksi" opetetulle tytölle.
Syyllisyys on raskas taakka, siksi sitä yritetään siirää toiselle, eli syyllistää toista omista teoistaan.
Monissa vahoissa pakanauskonnoissa oli syntipukki,
jonka syyksi pantiin kaikki pahat teot ja rikokset.
Sitten se tapettiin.
.
skrupulös, olen niin kauan sitten alkanut lukion, että silloisissa kirjoissa (Arvo Lehtovaaran Psykologia) käytettiin vielä termiä skrupulöösi omatunto, jonka mielessäni suomensin kupruttomaksi, en tosin käyttänyt sitä kokeissa tai muissa, olinhan juuri tuollainen kiltti tyttö, :) mistä tekstissäni puhuinkin.
Skrupulös = tarkka, mutta ehkä paremmin omantunnontarkka. :)
Kun myöhemmin suoritin Arvo Lehtovaaralle psykologian approbatur-tentin Turussa, hän katsoi minua tosi kauniisti ja sanoi, että teidän pitäisi jatkaa psykologian opiskelua!
Kannustushan minuun on aina tepsinyt, ja niin sitten jatkoinkin tosin vasta Helsinkiin kotiuduttuani.
Eikös tuolloin puhuttu sielutieteestä, se oli oppikirjan nimessä ja professuurikin sillä nimellä ?
Ihan muistit oikein! Tällai se kirjan nimi oli sitten mielessäni muuttunut, tuskin se enää tämän kirjahyllyni kätköissä tai olohuoneenkaan hyllyssä piileskelee. Kiitos, Ramoona, muistot on hyvä päivittää.
makkarin kirjahyllyn alakaapissa muistona menneiltä ajoilta. Sininen selkä, vaaleat kannet. Gummerrus kustantajana.
Miehelläni oli sama kirja, mutta se on muutoissa joutunut pois. Tämän olen ehkä omien muistiinpanojeni takia säilyttänyt.
Hienon aloituksen teit tälläkin kertaa!
Tuossa lukiessani tekstiäsi poikkesi mielessäni että voisiko olla vielä jotain mitä et ole maininnut, sinulla on kokolailla elämän riepumatto levitettynä tuultumaan.
Mahtuuhan tännekin kaikenlaista ihmistä heikoista vahvoihin ja kirjoituksista monesti piirtyy kuva vaikka tässä anonyymeinä liikutaan.
Jokaisella varmaankin on ne tuskaiset kipupisteet jotka aktivoituu jostain syystä, toiset tarvitsee tukijoukkoja selviytyäkseen, aika ei aina anna parannukseen mahdollisuuksia vaan pitää olla myös ympäristö ja uskotut ihmiset.
Tietysti riippuu miten ison kolhun kulloinkin sattuu 'tapaamaan', yleensä loukattu ihminen tukeutuu läheisiin ja saa apua, toiset pohtii itsekseen ja selviytyy ehjäksi löytää elämän halunsa.
Karaistusta on kaikki mitä vastaan tulee on ne hyviä tai pahoja asioita, hetki hankalassa tilanteessa voi tuntua ikuisuudelta kun ei tiedä mihin se päättyy ja miten.
Monesti tuo lapselle tehty pipiin puhallus voisi auttaa vielä meidän iässämme kun sen saa oikealla hetkellä.
Halaukset ja juttuhetket iloista ja suruista ovat mitaleja, otetaan se niin.
Sääli ei ole sairautta, empatian puute on. Säälin nimisssä voidaan ilmaista omaa ylemmyyttä ja toisen kurjuutta , siksi sana on saanut myös negatiivisen kaiun.
Terveen itsetunnon omaava ihminen tahtoo toiselle hyvää, ihminen luonnostaan nauttii auttamisesta ja antamisesta, yhteisöön kuuluminen on yksi perustarpeita. Jos meillä ei olisi rakkautta, olisimme vain helisevä vaski ja kilisevä kulkunen - voiko sen paremmin sanoa. Kun itse tulemme rakastetuksi, osaamme ja haluamme sitä antaa, se moninkertaistuu, niin yksinkertaista se on.
Olen eri mieltä siinä, ettemme tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin. Toistemme moraalisiksi tuomareiksi emme ole päteviä, mutta omatunto punnitsee omat tekomme.Omatunto on Jumalan ääni meissä, niin ajattelen. Sen saa kyllä vaikenemaan ja paatumaan, jos jatkuvasti tekee sitä vastaan, sellainen ihminen menettää luontaisen empatian kykynsä. On tietenkin ammatteja, joissa täytyy työssä kuulemansa ihmisten murheet ja ahdistukset osata ottaa ammattimaisesti, muuten ei jaksa.
Me olemme kilttien lasten sukupolvea, varsinkin kiltin tytön syndroomasta puhutaan. Koulussakin laulettiin : ahkeruuteen aikas käytä, isän , äidin toiveet täytä. Vanhemmat toivovat lapsilleen vain hyvää ja jos ovat viisaita, tahtovat ennen kaikkea lapsilleen onnellisen elämän eivätkä omien täyttymättömien toiveidensa paikkaajaa. Sain olla rauhassa murrosikäinen ja kapinoiva teini, nauttia opiskelijaelämän vapaudesta, mielelläni solahdin vaimon ja äidin rooliin. Isoäitinä rakkauden kohteet ovat kahdeksankertaistuneet, heitä kannan sydämessäni eriyisesti siunaten.
Vanhetessa alkaa suhtautua kasvavalla hellyydellä elämän kaikkeen vajavaiseen ja hauraaseen . Kokemusten ja ajatusten jakaminen on tullut entistäkin tärkeämmäksi - kiitos Susmorsian tästä mahdollisuudesta tänä aamuna.
Käyn vähän suorasukaisemmin, vähemmillä korulauseilla aiheeseen. Kyllä myötätuntoa voi .osoittaa ja pitääkin, jos naapuri on vaikeuksissa. Tietysti myös kohtuullisesti auttaakin. Näistä kyllä voi saada myös kestorasitteita, tarpeettomasti roikkujia, hyväksi käyttäjiä, joista voi kasaantua kiusaa joiden kanssa on "helisemässä." Ehkä tunteettomasti sanottu, mutta näinkin olen kokenut.
Tulin suuressa muuttoaallossa Helsinkiin. Kyllähän Rautatientorilla tapasi tuttuja. Myös heitä, joilla ei pyyhkinyt hyvin ja rahankysyjiäkin riitti, vaikka en ollut, enkä ole vieläkään mikään "kroisos." Vitosen vippaajat valittivat nälkäänsä. Yleensä en antanut rahaa, vaan sanoin tarjoavani soppalautasen baarissa. Jollekin se vastentahtoisesti kelpasi, jotkut päästivät kunnon haukkuryöpyn. Vinettopullohan jäi vielä haaveksi ja eihän minullakaan ollut sellaiseen varaa. Aina on ollut ensin leipä ja vasta sitten paremmat höysteet.
Muutama eläkeläinen oli melkein jatkuvassa velkasuhteessa. Ei ollut siitä kysymys, etteikö he olisi maksaneet pieniä vippejään, kunhan vain odottelin heidän ilmoittamassaan paikassa. Kyllä heillä oli elämä yhtä hyvässä mallissa kuin minullakin. Tiesin, että pelikoneet söivät heidän "päivärahansa," Lopetin sen lainakonttorina olemiseni tylysti. Perustelinkin, ei heidän rahansa siitä lisäänny jos ovat aina vippaamassa. Jaa-a, menetin muutaman "ystävän."
Muutaman tutun olen menettänyt myös sillä, että he eivät aiokaan maksaa vippejään, vaan kiertävät kaukaa kun näkevät. Enpä viitsi heitä "vitosen takia" kiusata. Eihän se ole kallista hinta kun jättävät rauhaan. Apuahan pitää antaa muussakin kuin rahassa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kohtuuden raja on vedettävä. Kyllä pitää olla oikeus myös kieltäytyä järjettömistä pyynnöistä. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka tarvitsevat ja kaipaavat kuuntelijaa. Ehkä monet eivät tule ajatelleeksi, että soittelu, tai ovella ravaaminen mihin aikaan tahansa voi olla kohteena olevasta rasittavaa. Varsinkin jos heitä "roikkuvia" on sattunut kerääntymään enemmänkin.
Olen toki joskus harvoin saanut apua minäkin, mutta jo pyytäminen on hyvin vaikeata. Jos sattuu, että rahat ovat unohtuneet ja matkaa on alle kymmenen kilometriä, en edes harkitse matkarahan vippaamista. Ai niin... olihan kerran työmaalla, että olin unohtanut rahapussini. Ruokatunnilla ryyppäsin lasillisen vettä. Kun kaikki vahingot sattuu kerralla, myös bensa oli autosta vähissä. Pukuhuoneessa rohkaisin luontoni ja selitin asiani. Kaikki painuivat niskat kyyryssä ulos mitään pukahtamatta. Loppuihan se bensa ja "kuntokävelyä" riitti. Seuraavana aamuna kyllä pidin pukukopissa reilun puhuttelun. Lopetin sen siihen, että älkää ikimaailmassa enää kysykö minulta vippiä. Kyllähän joku mutisi, että hän luuli rahankyselyni olevan huumoria.
Elämä antaa kokemuksista oppia ja saattaahan siinä myös kovettuakin.
Kyllä minäkin sydämestäni puhuin, ikävää jos vain korulauseiksi miellät.
kauniisti kerrot, ei kai tuossa ynnämuulta välttämättä arvostelua ollut, kukin tyylillään, hyvä niin.
Niinhän se on, että ei minun taitoni asiailmaisuissa, eikä muussakaan riitä hyvään "maalailuun" kirjoittajana. Olet erinomainen kirjoittaja, Ramoona ja sellaisena arvostan. Luulen, että luetun ymmärtämiseni on parempaa kuin tekemiseni, joka saattaa tahattomastikin roiskahtaa "kirveellä veistämisen" tapaiseksi. Sori, olisin voinut "lähtöni" miettiä paremmin.
Kiitos Ynnämuu, turhaan huomautin. Minä arvostan Sinua ja siksi vähän vihlaisi, kun koin ikäänkuin moitteeksi. Naisilla tahtoo tunnepuoli puskea läpi turhankin paljon, Sinulla henkii kirjoituksissa miehekkyys. Kaikki hyvin taas !
Sen verran vielä, kun ei oikein selvinnyt, kenelle oli osoitettu tuo "olet varmaan jo lapsena se, jonka on oletettu osaavan ja tekevän raskaimmat ja vaikeimmat työt". Ei ainakaan minun kotonani keltään lapselta sellaista edellytetty, vain normaaleja hyviä tapoja ja koulunkäynnissä parastaan yrittämistä. Tietysti voimien ja taitojen mukaan autettiin, ja kasvimaan kitkeminen oli velvollisuus, tiskivuoroja oli loma-aikoina. Mutta paljon jäi aikaa leikkiä ja urheilla, lukea ja harrastaa. Ihan mielelläni kävin partiota ja pyhäkoulua, kuten lähes kaikki naapurienkin lapset. Sisarusten kanssa nahisteltiin, sitten piti pyytää anteeksi. Veljeni saivat enemmän vapauksia, heidän ei tarvinnut tiskata ja lusmuilivat kasvimaaltakin, mutta eipä tuosta traumoja jäänyt ja kunnon perheenisiä heistäkin tuli.
Työelämässä tein kyllä ylimääräistä työilmapiirin viihtyvyyden eteen. Tiskasin usein koko poppoon kahvimukit, kun alkoi epäsiisteys tympiä. Välillä kokosin mukit pöydiltä ja upotin ne tiskaltaaseen fairyveteen, siitä piti itse jokaisen huuhtoa. Eläkkeellelähtöpuheessa tästä vielä vitsailtiin ja toivotettiin jatkossakin käymään, pullaa on tullut vietyäkin .Olin ns. kukkaistyttönä ainakin vuosikymmenen, ostin päivänsankareille yhteisen kassan rahoilla kukat ja pidin pikku puheitakin. Huvitoimikunnassa olin aina mukana, mutta kivaahan se oli, en kokenut hyväksikäytöksi.
Ei minua häiritse edes sanonta "nainen on heikompi astia", koska sitä voi soveltaa myönteisesti ( ja käyttää vähän hyväksikin, hihii ;))
Minä oletan tuon "olet varmaan jo lapsena se, jonka on oletettu osaavan ja tekevän raskaimmat ja vaikeimmat työt" tarkoitetun ynnämuulle.
kotiperheessäsi lapsena ollut se vahva, jonka on oletettu aina osaavan ja tekevän kaikki vaikeimmat ja rankimmat tehtävät.
Siinä voi kehittyä tuon tapaiseksi vastuunkantajaksi.
Joskus puhutaan vahvuuteen sairastumisella, ja se lienee juuri tuota liiallisten tukeutujien aiheuttamaa ahdistusta.
Vaikka olen 'heikompaa sukupuolta', olen kotiperheestäni alkaen ollut juuri tuo aina valmis. Pikkusiskoni hammaslääkärimatkat yli 20 km:n taakse ja villalankojen kuljetukset kovalla pakkasella kuuden kilometrin päähän outoon paikkaan, jossa konekutoja teki sukkiin varret, äiti kutoisi sitten terät myöhemmin, villapaitoja ja housuja myös siellä teetettiin. Pipo ja kaulaliinat syntyivät lastenkin kutomina tai virkkaamina. Itse tein ensimmäisen lapaseni 4-vuotiaana, tosin se jäi vähän reikäiseksi se kavennus siinä lopussa..
Ei tullut mieleeni ikinä kysyä, että miksi juuri minä, kun vanhempiakin sisaria olisi ollut.
Alun toisella kymmenellä sitten muutin koulukaupunkiin.
Ja kovasti ikävöin sinne kotiin ainakin aluksi. Silti pidin kyllä koulusta tosi paljon.
Kiitokset osallistumisistanne, ihan ajattelemista annoitte aiheeseeni. Varmasti vastailen illemmalla, kun joudan. Tässä pitäis pientä muuttoapua keksiä yhelle perheelle...halvalla kun pitäs saada. Voi, kyllä taas huomaa rahan mahdin....sen kun vaan tilais ja kaikki järjestyis.
Kotitekosta hernerokkaa on valmistumassa mulla, pitkästä aikaa eilen kun hallissa kävin, sain tuoretta potkaa ja sian kylkii.
No, minä kun oon se ylioptimisti, niin uskon, että asiat taas järjestyvät parhain päin.
Tuskaisuus
voi kai olla ihmisissä vanhoja sielun haavoja ja arpia,
ollaanhan sitä sotia käyneen sukupolven lapsia.
Semmoinen asia kuin mielenhallinta, opettiko sitä mikään instanssi meille oikein? Kurilla kasvattaminen, fyysinen ja henkinen väkivalta eiköhän se ollut aika yleistä, lasten piti olla kilttejä ja hiljaisia, "näkymättömiä". Liekö monen ahdistuksen ja masennuksen syy, kun aina tarvitsi hävetä.
Tuli aina tuo uskontojen nimissä julistettu tuomio nimenomaan ihmisen osaksi kun sen olisi pitänyt kohdistua vääriin tekoihin ihan maailmallisella ja yhteiskunnallisella tasolla.
Ihmisten arvot ylösalaisin? Vuosikymmeniä on nostettu arvoon mittaamattomaan esm ahneus, koska se merkitsee taloudellista voittoa ja rahaa joillekin. Uskonnoissa määritelty kuolemansynniksi.
Kaikkien rajojen rikkominen ei ole hyvä juttu -- ihminen on kuitenkin rajallinen yksikkö. Törmäyskurssille joutuu ainakin monen asian kanssa elämänsä aikana kaiketi jokainen.
Paljon hyviä kirjoituksia on aloituksesta syntynyt. Siihen ei paljoa lisäämistä löydy.
Kun taakseen katsoo elämäänsä ja kokemaansa voi tuntea itsensä monista vastauksista. Tuon kiltin tytön syndroomasta vapauduin vuosien myötä, sitä eivät vanhempani odottaneet vaan itse elämä asetti varhain vaatimuksensa.
Opin punnitsemaan omatkin toiveeni, etsiä minuuttani ja itsenäistyä yksilönä.
Huikeat näköalat koin kirjaston myötä jolloin pienet lapseni nukkuivat päiväunta. Silloin koin liitäväni lokin lailla kaikkien velvollisuuksieni yläpuolella. Henkinen ravinto antoi sen kesken jääneen tiedonjanon täyttymyksen.
Tuo empatian tunteminen on kulkenut mukana koko elämäni, ei enää niin tuskallisen kipeänä, pikemminkin lämpönä ja haluna osoittaa ymmärtämystä.
Olen joutunut viimeisten vuosien aikana tutustumaan omaan itseeni, koska minua kohtaan on suuntautunut oman lapsen kautta halveksuntaa, pettämistä, valehtelua, kieroilua, ja kaikkea sellaista joka loukkaa syvälle.
Lapsellensa toivoisi kaikkea hyvää. Olen auttanut, tukenut ja velkaantunut hänen vuoksensa. Kiitokseksi saan moitetta, lupaukset on unohdettu, velkasummat kasvavat.
Olen antanut anteeksi, ymmärtänyt ja säälinyt!
Lopulta on pakko lopettaa sääli ja ymmärtäminen, koska tuo sairaus joka lasta vaiv, ei koskaan muutu. Hän ei tunne olevansa avun tarpeessa, häntä ei voi määrätä hoitoon, ei ole lääkettä sadismiin, ei voida parantaa narsismista!
Nyt on suhtet poikki. Olen onneton hänen puolestaan, säälinkin, mutta koska en ymmärtämällä ja tukemalla saa muuta kuin loukkauksia ja vaatimuksia, en pidä yhteyttä, enkä halua että hän on missään tekemisissä suuntaani.
Olenko kova? Nyt olen´, koska liikaa rakastamalla ja auttamalla teen hänen tilanteensä yhä vaikeammaksi. Hän ei koskaan opi huolehtimaan itse asioistansa, ei opi ottamaan vastuuta teoistaan, jos aina olen valmis pelastamaan pulasta.
Tuo onkin raskas valinta kun oma lapsi on kysymyksessä.
Minusta on terve itsesuojeluvaisto kieltäytyä hyväksikäytöstä.
Me emme voi päättää mitä lapsistamme tulee, vaikka kaikkemme tekisimme. On vain ymmärrettävä, - joka ei ole elinkelpoinen ei selviä.
Hyvä on pitää etäisyyttä, eheytyä molemmin puolin ja sisimmässään toivoa ja rukoilla lapsensa puolesta!
Lämmin tervehdys sinulle äiti pien'
mitä texstiä, kyllä jokainen on elinkelpoinen ja ansaitsee selvitä.
Jos ei ole!
On aika raastavaa olla hyväksikäytön kohde
- kipeitä on lähisuhdeongelmat, ehkä myös jotenkin sokeutuu eikä tunnista ajoissa vaikeita asioita - opettelee vain kestämään epämääräistä ahdistusta itsessään.
- tuskallinen juttu myös yhteisöissä, missä hyväksikäyttöä harrastetaan.
- jotenkin kokee kipuna itsessään myös nuo EU-velkaongelmat, kuin joutuisi syyttömänä tuomituksi jostakin, asioista, joihin mitenkään ole osallinen.
Ihan maailmanlaajuiset sotkut koituvat pienen yksittäisen ihmisen kannettavaksi, - ihan kuin omissa ja perheen asioissa ei olisi tarpeeksi huolta ja vaivaa hoitamisessa. Mikähän olisi hyvä ratkaisu asiaan?
Ihmisen kestokykyä koetellaan aika rajusti tässä ajassa.
Niinhän aina asiat järjestyvät, aina löytyy positiivistakin vaikeissa tapauksissa, onhan niillä jokin tarkoitus.
Vaihtelevat ovat päivämme kuin auringonnousu koillisella taivaalla. Innostuin runolliseksi katsottuani tuossa äsken klassikkotarinan Hiljaiset messut. Oivallisia ovat olleetkin nämä ranskalaiset tarinat...ja mikä huumori !
Tuota kirjoitustanikin aattelin taas, olenpa tosiaan vaihtuva-ajatuksinen. Miten voimakkaasti vaikuttaa aina aamuyö tunteisiin, sitten päivällä on päiväihminen arkisine ajatuksineen ja toimineen.
Ramoonalle tässä terveiset, kun niin huolimattomasti ja sekavasti usein kirjoitan. Niin, tarkoitin juuri samaa, ei voi moralisoida toista oman mielensä mukaan, missään nimessä emme voi toistemme tuomariksi ryhtyä. Omantunnon soisi itsekullekin sanovan oman oikean ja vääränsä.
Sopi niin hyvin ottaa puheeksi, kun itse sain tässä lähiaikoina omantuntoni mukaisesti päätökseen. Vihdoin pääsin irti vihasta, jota olin tuntenut vain yhtä ihmistä kohtaan. Olin kuin itselleni ripillä, sain tyhjennettyä tämän raskaan asian, kyllä sellainen onkin järisyttävän puhdistavaa. Nyt häntä ei ole enää minulle olemassa.
Sitä paitsi suuri helpotus, kun luovutin vanhimmalle tyttärelleni "matriarkan esiliinan", vastuun (olenhan ollut jo 20 vuotta sukujemme vanhin itse), siis vastuun auttaa, jos joku perheissämme joutuu vaikeaan elämäntilanteeseen.
No niin, taas jaksamme, sanoo tämä ylioptimisti !!!
Tuskalla on kotkan katse. Jossain lukee näin. Olletikin joku ajattelija asian noin ilmaissut.
kirjoittajat ovat pääpiirteessä ottaneet kantaa tuskaan psyykkisenä ilmiönä. On kuitenkin lähes kartoittamaton alue, tilanteesssa, jossa fyysinen tuska muuttuu
seksuaaliseksi nautinnoksi. Useat ensisynnyttäjät tuntevat hirvittävää kipua synnytyksen yhteydessä. Pari tuntia synnytyksen jälkeen moni heistä pitää tapahtumaa elämänsä ihanimpana kokemuksena.
Useissa maissa sota- tai poliittiset vangit alistetaan kidutukselle, joka saa usein pornografisia piirteitä. Ovatko alistajat sodomistejä. jotka saavuttavat tunnehuipun
tuollaisen kidutussession yhteydessä, entä sitten masokistit, jotka eivät saa orgasmia ilman fyysisen kivun tuntemusta.
Tuon sanan olinkin unohtanut, mutta tunnistin heti, ja muistan, minkä ikäisenä sen usein kuulin.
Ihania vanhoja sanoja!