Koirani kuolema ahdistaa!

OSANOTTO! suru on aina valtava.

Meiltä meni toukokuussa -10 ,oma rakas vatsalaukunkiertymä:än,ikää oli jo sen verran,että emme alkaneet leikkauttamaan.

Vieläkään ei ole ikävä hellittänyt,muistot lenkkipolun varrella,kun päivittäin siellä käyn,muistot mielessä,kuvissa sekä kuvasta maalautetussa taulussa,jossa on myös edelliset rakkaamme.

Älä ruoski itseäsi menneillä. Varmaankin teit virheitä, mutta niinhän me ihmiset teemme. Jo itsetilityksesi kertoo, että olet oppinut paljon koirasi myötä. Me jokainen olemme alussa aika kehnoja koiranomistajia, mutta opimme, ja seuraavalla kerralla teemme asiat paremmin.
Rakastit koiraasi. Et varmasti mitenkään kevytmielisesti vienyt sitä viimeiselle matkalle. Et koskaan voi tietää, mitä kipuja se joutui kärsimään. Olet tehnyt sille viimeisen palveluksen, suoraselkäisesti ja raskain sydämin.
Silloin, kun asiat eivät suju, pitää olla kykyä tehdä ratkaisuja. Sinä kykenit oikeaan ratkaisuun. Olit hyvä omistaja. Kaikkea hyvää sinulle!

Voi, tuo on niin tuttu tilanne. :( 7kk sitten sateenkaarisillalle lähti seropi uros Saku, vain 4v 4kk ikäisenä. Minusta tuntuu vieläkin pahalta, kun siskoni teki "väärän päätöksen". Olisimme avopuolisoni kanssa ottaneet koiran itsellemme, kun tiesimme että siskoni asunnossa se pelkää pattereiden ääntä, ja pelkäsi muutenkin kaikkea joka napsui ja paukkui (jopa facebookin keskusteluääntä).

Viimeisen kuukauden aikana poju muuttui täysin, se alkoi murista ja käydä perheensä päälle, jota se ei ollut kuin pari kertaa "teini aikoina" tehnyt, jonka jälkeen jäi pois kun hoksasi ettei kukaan pelkää sitä. Mutta kuitenkaan edes näinä "teini aikoina" se ei yrittänytkään käydä isäni päälle, hän sai ottaa pojulta luun pois mutta kellään muulla ei ollut asiaa mennä siihen koskemaan. Ainoastaan isäni valvomana (joskus minun ja siskoni) poika pysyi pihassa ja pelloilla irti. Nyt, tämän viimeisen kuukauden aikana Saku kävi kuitenkin isäni päälle, ja monen muun päälle: pelko muuttui pelkoagressioksi. Oli siis aika tehdä raskas päätös, ja päästää koira paremmille maille sateenkaarisillalle - rauha rakkaimpani muistolle.

@Surullinen27: Tietämättä koirasi ikää ja nivelrikkoon käytettyjä hoitoja, oletan tekstin perusteella, että varmaan ihan oikean päätöksen teit. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja virheitä tehdään. Ehkä olet jotain tehnyt aikanaan ratkaisevan väärin tai ehkä et. Ehkä koira oli vanha ja kipu yhdistettynä esim. dementiaan on voinut aiheuttaa vihaisuuden.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten miksi sen enempää itseään ruoskia. Surullinen saa ja pitää olla kun rakkaansa menettää. Tiedät kyllä itse sydämessäsi teitkö oikein vai et. Hyvä, että analysoit tekemisiäsi, osaat sitten sen verran enemmän mahdollisen uuden koiran kohdalla.

Tsemppiä! :)

Myös minä menetin rakkaan koirani, kun se täytti 12. Sillä vain sydän pysähtyi. Jotkut sanoivat sen olevan vain koira. Mutta perheelleni se oli enemmän. Jopa eräs tuttu, joka usein tuli meille kaupungista vain lenkkeilemään koiriemme kanssa sanoi: "En minäkään säästynyt kyyneliltä."

Se oli kuitenkin niin monelle rakas. Jopa siskonipoika, muistaa koiran hellyyden. Ja kuinka koira seurasi tätä joka paikkaa suojellen poikaa.

Muista kuitenkin ne kaikki hyvät hetket ja säilytä ne aina sydämessäsi. Koirasi kärsi loppuelämästään ilmeisesti ja teit ihan oikean ratkaisun. Muisto lämmittää sydäntäsi niin kauan kuin haluat.

Minä haluan sen olevan siellä aina.
En koskaan unohda sen hellyyttä, muita eläimiä kohtaan ja lapsia kohtaan.
Vain minä ja isäni saimme häneltä ottaa luun, mutta muille se ärisi kiukkusena. Meillä oli jopa oma leikki. Jonka vain me kaksi osasimme. Yritti siskonikin joskus sitä leikkiä, mutta koira ei alkanut :D

AH niitä ihania muistoja kuinka koira vanhoilla päivilläänkin yritti pelastaa muita eläimiä kuolemalta.

Love you forever my dear friend.

tiedän tunteen ! Itse jouduimme lopettamaan 9,5vuotiaan tipsumme viime vuoden elokuussa. koira oli aina ollut täysin terve, kunnes yhtäkkiä alkoi oksennella. ajattelimme, että kyseessä on vain ohimenevä vatsatauti emmekä huolestuneet. lopulta koira ei meinannut päästä sängystä ylös ja KAIKKI mikä meni sisään, tuli myös hetkessä ulos. käytimme koiraa lääkärissä ja vaikka se oli ennen ollut TODELLA arka, nyt se vain makasi lääkärin pöydällä.

koira sai lääkettä ja kuitenkin oksentelu vain jatkoi. jouduimme tekemään vaikeimman päätöksen ja viemään koiran lopetettavaksi. se oli kamalinta mitä minulle on ikinä tapahtunut.

hetki sen jälkeen tuttavani tipsulle tuli samat oireet, mutta koira parani parissa viikossa. yhä edelleen ajattelen joka ilta, olisiko pitänyt odottaa vielä yksi yö ja katsoa jos koiran olo olisi parantunut. kuitenkin sillä hetkellä koiran tuskat olivat niin kovat, ettemme halunneet sen kärsivän yhtään enempää. kuitenkin mietin, että jos olisimme odottaneet vielä hetken, olisiko pieni kulta vieläkin kanssamme.

jaksamisia sinulle, näitä asioita ei voi koskaan ennustaa ja jossittellu on ihan turhaa. voimme ainakin olla varmoja, ettei koirien tarvi enää kärsiä mistään kivuista tai peloista. ikävä koiraani kohtaan ei ole vähentynyt yhtään, enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman, että alan itkeä. kuitenkin sisimmässäni tiedän, että ratkaisu oli oikea. olisi ollut itsekästä pakottaa koira kärsimään, vain koska itse ei ollut valmis luopumaan.

Syyllisyyden tunteen ovat tuttuja täällä myös. Lopetutimme niin rakkaan 15-vuotiaan koiramme vajaa kaksi kuukautta sitten. Takajalat olivat jäykät ja kävely huonoa, pissaa tuli ajoittain sisälle, yksinolo ahdisti. Tunnen suurta syyllisyyttä ja tuskaa siitä millainen olin omistajana välillä: en aina jaksanut huomioida rakastani, se joutui olemaan yksin työpäiviä ja jopa viimeisenä kesänä koirahoitolassa muutaman päivän matkamme takia..Mietin myös olisimmeko sittenkin voineet pitää sitä vielä hetken, olisiko jalat olleet paremmat jos vielä olisimme saaneet jotain lääkettä..tämä on itsekästä pohdintaa..tiedän sen..

Mieluummin hyvä kuolema kuin huono elämä. Koirasi kärsi valtavasti ja teit oikean ratkaisun viedessäsi ystäväsi viimeiselle reissulleen.

Kaikki tekevät virheitä, ihan jokainen meistä.
Meillä oli aikoinaan saksanpaimen/karjalankarhukoira miksaus joka 15 vuotta eli, lopussa koira oli niin kivulias ja veti takajalkaa perässään (meni ihan vuorokaudessa tosi huonoon kuntoon) ja eläinlääkärit soitettiin läpi, yön yli pitää siis katsoa ja seuraavana päivänä viedä. Koira huusi kuin syötävä kivuissaan joten isäni kanssa annettiin unilääkettä koiralle hirvenlihan seassa, kun se nukahti isä sen ampui. Tästä on kymmenen vuotta ja silti on ikävä, mutta tiedän että isä teki oikean ratkaisun eikä antanut toisen kitua.

Kyllä se siitä