käsityöpusseja, niin onko sinulla sellaisia jäljellä, säästynyt? Mihin käytät niitä? Minä löysin yhden punaruutuisen, siinä on kiristysnauhakin.
Kun kansakoulussa merkattiin jaommeltiin puuvilla-ruutukankaasta
saara##
26117
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 26
Vanhimmat
On, on tallessa. Sinisestä ruutukankaasta, johon merkattiin omat nimikirjaimet, ja muita kuvioita. Pussin suun sulki kiristettävä nauha. Paplareita muinoin säilytin, osaa, siellä. Taitaa olla vieläkin niitten jäännöksiä.
Vohvelikangas oli toinen materiaali, johon merkattiin ristipistoin nättejä kuvioita. Myöhemmin tehtiin pellavakankaasta pöytäliinaliina, purkamalla kudinta, ja neulomalla erilaisia kauniita kuvioita.
Muistan kun teimme sellaisen käsityöpussin, minulla oli siniruutuinen.
En tiedä minne lie joutunut. Kirjailtuja liinoja on useampiakin. Kalkkeripaperin avulla tehtiin kankaaseen kuvio ja sitten tehtiin erivärisillä langoilla kauniita kukkakuvioita, tein myös pyyheliinapettoja.
Liinoja on vielä kaapissa, joskus käytössäkin.
Eivät kyllä ole mitkään tehdastekoiset vanhojen, upeiden, käsinkirjailtujen pöytäliinojen veroisia. Tippa nousee silmiin, kun katseleen oman äidin aikoinaan, 40-luvulla tekemiä kauniita kukkaliinoja. Jääköhän tuleville polville moisia, käsinkosketeltavia muistelmuksia?
Kaipa, erilaisia vain?
Pidän liinojani arvossa, toivottavasti myös jälkikasvu osaa arvostaa niitä:)
Eipä ole enää tallessa, mut joskus 3 luokalla ommeltiin tyynyliina, johon virkattiin leveä välipitsi, kaikin käänteiden mukaan ja nimikirjaimet merkaten.
Olen säästänyt kuin aarretta liinaani, ompelukoneella ompelu ei todella ole mun juttu... vaikka muuten kudon ja neulon ym.
Keskikoulussa ei ollut käsitöitä, mut mummuni ´laittoi´ kudinta käteen silloinkin :))
Eikö joka keskikoulussa ollut käsitöitä?
Ainakin kun minä pääsin oppikouluun, ekoilla käsityötunneilla tehtiin essu ja hilkka kotitaloustunteja varten. Vai oliko se vasta lukiossa?
Minullakin on "tallessa", jossain komerossa pöytäliina, johon on merkkailtu kukkakuviot. Kirppiksiltä olen löytänyt lisää näitä "aarteita".
Perintönä olen saanut upeita, tosin niitä kapeita, lakanoita, joihin on upotettu käsinvirkattu pitsi väliin ja nimikirjaimet omistajalta.
Itsekkin olin nuorena ahkera pitsinvirkkaaja ja tein myös mielestäni hienoja liinoja, joista todellakin ne langat ensin otettiin pois ja sitten aplikoitiin jonkinlainen kuvio niihin väleihin.
Harmi, että nykyisin on niin hienoja teollisia tuotteita, että käsityö arvostus on hävinnyt minimiin.
Minähän keksin unta odotellessa hienon idean, että kaikki työttömät ohjataan tekemään kauppakasseja, että pääsisimme muovipusseista eroon
.
- Toisaalta tuota ideaani auttoi yö radiosta kuultu ohjelma, jossa tehtiin vanhasta uutta ja niitä ideoita on kirppiksilläkin ja taitaa olla joku erikoisliikekkin niille.
No ei kuule ollut, ainakaan minun opinahjossani. Oli lisätuneteja haluaville... keittiötä ja olisiko ollut kässäriä... en muista, minulla oli urheileminen aina ja kaikkialla.
Minähän vuonna te ootte käyneet keskarinne?
Oppikouluun pääsin 1964, ylkkärit suoritin 1972.
Kotitaloutta oli, vaaleanpunaisessa essussa.
Koeaterioita piti laittaa. Opettajaa nauratti, kun lähes
kaikki kokkasivat lisukkeeksi punajuuriraastetta kermavaahdolla,
pienellä pikantilla piparjuurihitusella. :))
Ja kaupunki oli MIKÄ ?
Eräs maamme muutamasta suurimmista. Onko niiden oppimiskiintiötavoitteissa ollut kovinkin suuria eroja?
Lie hyvä tulos, että voimme hyvin, ja kukin toteuttaa itseään. :)
Kukin tahollaan, hyvin mielin.
Kotona, tosin, oma äiti opetti parhaansa mukaan, tai kulmasilmin samaistuin.
Hän oli saanut oppinsa ihan Helsingissä, kokannut ja hoivannut
oppiperheissään, koulunsa diplomikurssillakin, jopa.
Kuin silloin ennen oli tapana.
En tiä, mut pohjanmaalla noin ei ollut. Seinäjoki oli uusi kaupunki. Ja yo lakkia mulla ei o.
Tiedätkö miten paljon koulutin itseäni,? jopa lapsen pentuna tehneenä... kiitos entisen anopin.
Noo, kaupunkeja on Seinäjoelta pohjoisempaankin.
Yo-kotsa nyt on vain lätsä muiden mukana. Sattumaa suurelta osin, kuka siihen meidän aikoinamme tähtäsi.
En tiedä, mutta aina olen kunnioittanut sinua. Olen lukenut sitkeyttäsi ja ystävällisyyttäsi työtäsi kohtaan.
Puska ei ole sama kuin * a s k a, vaikka niin täällä tuntuu moni luulevankin.
Ei ole todellakaan sinulle tarkoitettu nootti, kunhan sain sanottua.
Nyt menen keittiöön, jauheliha odottaa muovaajaansa.
Hymyillään kun tavataan! :))
No sitte ! Onneksi naamalinja on pesty... et noi kyyneleet saa valua ihan itekseen. Lämmin kiitos, kuka sitten oletkin.. mun on tasrkoitus puhua totta, sen mitä kerron.
Ymmärrän vihjeen nicistä, kiitos sulle.
Ei kuule nykyään saa tollasta ääneen sanoa et työttömät ohjataan jotain tekemään, edes sitä korvausta vastaan mitä he saa. Tsot tsot!
Niinpä, ja nythän kädentyö alkaa taas olla arvossaan, joten kaipa se vielä kielletäänkin muilta kuin huvikseen harrastajilta?
siis miten käytätte tuota käsityöpussia nykyään, en meinaa keksiä käyttöä sille omalleni.
Miksi sille pitäisi olla käyttötarkoitus? Sehän on omin kätösin tehty aarre menneiltä ajoilta? :))
Voisihan sen laittaa tauluksi seinälle, lasin taa, kuin moni nykyisin laittaa itse tekemiään tai perittyjä liinojaan. Tosi kauniita ovatkin.
Ja muistoarvoltaan mittaamattomia.
en halua että käyttöesineet on vain turhina jossain hyllyillä pölyyntymässä.
Onhan se muisto omasta ajastaan. Aika muuttuu ja tarpeet.
Kyllä käden taitoa on mukava ihaliia ihan omana ilmentymänäänkin. Mutta, kukin tekee, kuin tykkää. Paljon turhaa asustaa ainakin meidän kaapeissamme, se on totta. Mutta vanhoja käsitöitä en suostu hävittämään.
Moneen turhaan on jäänyt tunnesiteitä, ja ihan aiheetta kaappien kätköihin jää aivan tarpeetonta, miellä ainakin. Aina vain kukkii takaraivossa - aika tavaran kaupitsee -.
Kirppikselle riittäisi pitkäksi aikaa myytävää, jos sitä hommaa osaisi harrastaa.
Olisihan siinä hupivaatetusta, vaikkapa miehen pian 40-vuotta sitten viimeksi päällä ollut vihkipuku.
Kellarin kätköissä on jossain tekemäni puutyö, keskikoulusta tosin, kansakoulun aikaiset pannulappuni hajoitti äitini parissa viikossa, naiset laskettiin silloin vielä keittiöön.
Tuo puutyö säästyi kun faija asensi taloomme 3-vaihesähköt ja äiti osti sähköhellan.
Siinä mielessä kiva, että työ oli ainut mikä muistutti opettajan mallia ja ohjeita, suurinpiirtein tosin.
Minulla oli pitkään tallella tekemäni Periskooppikin, sekin keskikoulujuttu.
Kavereiden kanssa katseltiin sillä pitkään kunnes huomasimme että sieltä näkyivät varpaat.
Omiaan kun heilutti, heiluivat nekin.
Ja joo... se ryppynaru.
Koko kouluaikanani oli minulla koululaukkuna merimieskassi (pussi?)
Sen suu suljettiin vetämällä naruista ja heitettiin olalle. Jossain vaiheessa narut katkeilivat ja minä solmin ne yhteen, kolmisen vuotta meni vielä, ja ihan ilman kirjoja.
Olin jo maailmalla kun mutsi katkoi narun ja kaivoi kirjat esiin.
Pari niistä on minulla tallella.
H.
Kansakoulun toisella luokalla meidät pojat häpäistiin hirmuisella tavalla.
Sitä ei Opettajamme - "Piku-Linda" - saa minultakaan koskaan anteeksi.
Meidät pantiin kutomaan se kuuluisa Patalappu.
Silmukoiden teko menetteli vielä, eihän kukaan nähnyt, miten kamala häväistys se likkojen homma oli.
Sitten sitä kudontatyötä väkellettiin tunnista toiseen, huonolla menestyksellä.
Ei ne silmukat pysyneet minun puikoillani. Itkuakin siinä taisin tuhertaa.
Minun Rakas Mummoni auttoi poikaa mäessä. Hän kutoi muutaman sentin sitä patalappua.Minä onnellisena sitten seuraavalle käsityötunnille suunnistin.
Opettaja (se pirulainen) näki käsityöni ja otti (ruoja) sen minulta ja purki joka ainoan Mummoni kutoman silmukan pois.
Mistähän se tiesikään, paljonko Mummoni oli kutonut?
Kerran päätin, että en mene enää koskaan kouluun käsityöpäivänä.
Enhän tuosta uskaltanut kotona mitään vihjata.
Koulun lähellä oli Heinälato. Pakopaikka, kuin minulle tehty.
Sinne piiloon päiväksi.
Ladon raoista katselin muiden koululaisten vipellystä välitunnilla.
Olise pitä päivä. Periksi en sentään antanut. Siellä olla äkötin päivän, vaikka nälkä ja pissanhätä vaivasikin.
Sitäkään en koskaan saanut tietää, mistä penteleestä se Opettaja-akka oli saanut tietää piilopaikkani. Hyvän ja varman sellaisen.
Kuitenkin illalla Opettaja seisoi meidän pirtissä, kuin Tuomion Korkea Jumala.
Kertoi Äidille minun tempustani.
Siitä paikasta jouduin hakemaan Pihakoivusta itse itselleni risut.
Niillä sitten äiti ripsi kintuille oikein kunnolla.
Opettaja katseli päältä tätä hirmuista häpeääni. Kehtasikin.
Ei se kipu - mutta se häpeä. Ei tullut Lastensuojelijat paikalle silloin kun minä niitä olisin tarvinnut tosihädässä.
Sen jälkeen en puikkoja ottanut käteeni, eikä Patalappuni koskaan valmistunut.
kaipa Opettajakin hieman häpesi temppuaan, olen tuuminut, koska kevät-todistuksessani oli kuitenkin käsityönumeroksi annettu kokonainen 7
Anteeksi en antanut Opettajalle tätä koskaan, mutta kuitenkin - Kepeät Mullat Hänelle.
Mun kansakoulun opettja sanoi minun kynsiä rumiksi. Eikä saa sitä koskaan anteeksi. en ole unohtanut.
lisään vielä.
ope elää vielä. joskus kaupan kassalla ollaan samaankin aikaaan. Pitäs joskus sanoo sille asiasta jotain. Oikeesti, ei viiti.
Jokunen vuosi sitten näin alakoulun open, hän joka katsoi oikeudekseen lyödä minua uskontokirjalla päähän... minäkun sanoin ebykti, irsael tj. arvaa tekikö mieli vanhalle ihmiselle sanoa, et HEIIII mä osaan... mut tuohtuneena jos sanoisin, taitaisi mennä taas väärin. Silloin ei varmaan lukihäiriöistä tiedostettu, ihan samoin kuin koin ikäihmisten dementian... ei osattu suhtautua, pidettiin vaan iän tuomana vanhuuden aiheuttamana höperihtämisenä. Luojan kiitos tiedämme asioista enempi.