En tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen, kun en enää kunnolla muista kiusaamisaikojani... Olin kiusattu ala-asteen puolivälistä kahdeksanteen luokkaan asti, nyt 18-vuotias. En enää muista sitä oloa mikä silloin oli, ei herätä mitään tunteita vaikka kuinka yritän muistella. Kai se on sitä kun ihmismieli unohtaa ikävät asiat.. Tuntuu vaan kurjalta unohtaa niin iso pala elämästään, olkoonkin että täytyi olla helvettiä.
kiusaamisajat unohtuu..
teep
7419
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Enpä minäkään nyt 18-vuotiaana hirveästi muista. Kiusaaminen loppui peruskoulun päättyessä. Joitain hetkiä tietysti muistaa, muttei selvästi sitä oloa kun muut kiusaavat eikä itse voi tehdä mitään.
Ehkä tämä kertoo meidän psyykemme paranemisesta vähitellen. Jos muistaisimme liikaa voisivat muistomme tehdä vieläkin elämästämme täyttä helvettiä. Onhan se toisaalta kurjaa, kun osa persoonasta katoaa unohtaessa. Kiusaamisaikoina koin identiteettini vahvasti kuuluvan kiusattuna olemisen. Nyt joudun kokonaan rakentamaan uuden identiteetin.
Mua kiusattiin ala-asteen ajan ja sitten vaihdoin piirejä joissa pyörin.Yläasteella oli vielä jotain pientä sen tapaista ,mutta nyt kun olen 18v.tunnen itseni vahvemmaksi kuin koskaan,ei ehkä fyysisesti mutta ennenkaikkea henkisesti.
Kun ottaa aikansa turpaan ei jaksa vaan enää rypeä siinä itsesäälissä johonka kiusaaminen ajaa,oli pakko ottaa niin sanotusti itteä niskasta kiinni ja ujona uskaltaa.Jälkeenpäin on helppo sanoa ,että kannatti.
itseäni kiusattiin ala-asteella sekä koko yläasteen ajan.
mul ei oo unohtunu ne asiat.
ne tulee monesti pintaan raivokohtauksina.
vaikka nykyään olen siinä kunnossa henkisesti, että fyysisesti, jotta sellaista ei ikinä pääse käymään enää.
mutta kun juon niin ne asiat nousevat pintaan.
jotenkin vain ne asiat on saatava pois jotta ihmiset lähelläni ei kärsisi niistä kohtauksista...
Toivon, että ne asiat unohtuis mullaki, mut must tuntuu, et unohtamisen sijasta mä tuun pelkäämään koko ikäni. must tuntuu, et mä en ikinä toivu siitä, et muo vihas koko koulu. Must tuntuu, et mä tuun vaan koko ikäni olemaan luottamatta kehenkään ja karkottamaan siks kaikki ihmiset ympäriltäni... MUT MÄ JAKSAN USKOA JA MENNÄ ETEENPÄIN; KOSKA MÄ OON VAHVA: MÄ TIIÄN SEN!!!
Uskomatonta, mutta kaikki tuo ikävä unohtuu... Itseäni on kiusattu monta kertaa ja eräs ystävänikin, mutta kaikki se ikävä unohtuu ja painuu hämärän peittoon. Olen tämän henkilön ystävä vieläkin vaikka välillä kirpaisee.. jotenkin vaan on niin.. en osaa selittää.. en haluaisi toisaalta unohtaa mutta kaipa aika parantaa haavat..
minua kiusattiin oikeestaan koko peruskoulussa oloaikani ... en ole unohtanut sitä, enkä unohda.
edelleen jos kuulen tiettyjä sanoja, tai näen tietynlaisia/tiettyjä ihmisiä, muistuu nuo ajat mieleen, ja satuttaa niin helvetisti...
olisi kiva päästä tuosta eroon :( ... taitaa olla mahdotonta.... tsemppiä tosi paljon kaikille kiusatuille. älkää antako kiusaajien lannistaa, AINA on joku joka rakastaa
Mikään tapahtunut ei koskaan unohdu, vaikkei sitä muistaisikaan. (elokuvasta Henkien kätkemä. Katsokaa!)
Kyllä nuo muistot ahdistavat, vaikka kouluajoista onkin jonkin verran aikaa. Ahdistus kuitenkin hieman lievenee ajan myötä, eikä ole koko ajan poäällimmäisenä. Kiusattuna opitut toimintatavat jäävät jäljelle, jollei niitä tietoisesti rupea muuttamaan.