Mä en oikein tiedä mitä tekisin tämän tekstin kanssa. Nimeänkö naisen seuraavassa kappaleessa, vai jätänkö nimeämättä? Jos kyseessä on novelli, niin ehkä nimettömyyskin toimii, toisaalta taas onko se tylsää luettavaa? Pitääkö lukijan saada enemmän? Muutenkin saa antaa vinkkejä. En ole edes päättänyt vielä juonta ;) Vain tämä alkukappale on vasta tullut mieleen.
Mies seisoi pimeydessä, hän oli itsekin tumma, joten hän melkein upposi paikalleen. Jalkakäytävä kiilteli sateen pinnoittamana, vain ikkunasta tuli vähän valoa. Ikkunan takana seisoi nainen, tuijotti miestä jalkakäytävän reunassa. Tämä oli ollut heidän jokailtainen leikkinsä jo vuosikausien ajan. Alussa nainen oli pelästynyt tummaa kookasta hahmoa, mutta nykyään hän oli jo tottunut miehen läpitunkevaan läsnäoloon. Vuosikausien ajan nainen oli tarkkaillut miestä samalla tavalla kuin mieskin tarkkaili häntä. Mies oli erittäin vahvarakenteinen, näki, että hän oli tehnyt aikoinaan paljon ruumiillista työtä. Se näkyi jäntevyytenä ja vahvoina käsivarsina. Mies oli melko vanha, mutta koska kasvot olivat niin tummat, että ne katosivat piirteiltään illan pimeyteen, nainen oli tullut tähän päätelmään vasta viime aikoina. Hiukset olivat mustat, lyhyeksi leikatut ja hieman kiharat, mikä oli viehättävä yksityiskohta miehen muuten niin kulmikkaassa olemuksessa. Miehen vaatteet eivät olleet uudet, mutta ne näyttivät aina siisteiltä. Tänään miehellä oli päällään väljä, vihertävä sadetakki joka ulottui puolireiteen, ja jonka huppu oli vedetty tumman pään suojaksi. Jalassa hänellä oli saappaat, joka näytti naisesta jopa hieman hellyyttävältä. Naisen uteliaisuus miehen henkilöllisyydestä oli vuosien mittaan hälventynyt, tottumus oli vienyt terän tiedonhalulta, ja hän oli lakannut pohtimasta miehen tarkoitusperiä. Joten he vain seisoivat ja katselivat toisiaan, kuin olisivat katsoneet jokapäiväistä saippuasarjaa.
Nainen oli asunut aina yksin. Hän oli melko tavanomaisen näköinen, tummanruskea polkkatukka jossa oli muutama kampaajan laittama vaaleampi raita, ruskeat silmät joissa hippuina vihreää sekä tummat ripset, jotka kaartuivat silmien ympärille pitkinä ja hieman viettelevinäkin. Nainen oli melko hoikka, vuosien saatossa hänen vyötärölleen oli kuitenkin jäänyt muutama ylimääräinen kilo muistuttamaan liian monista viinilaseista ja yksinäisistä illoista. Hän työskenteli keittäjänä, vaikka ala ei ollut koskaan ollut hänen intohimonsa. Kotona hän keitti harvoin, eikä hän omistanut kuin kaksi kattilaa. Oikeastaan hän vihasi keittämistä. Mutta koska hän oli ihminen, joka ei ollut koskaan piitannut tunteistaan, hän ei ulottanut vihaa työhönsä. Hän teki sitä rutiininomaisesti saadakseen avata pullon punaviiniä iltaisin. Se oli ainoa asia mikä sytytti hänessä intohimon pilkahduksen ja sai hänet tuntemaan itsensä edes jollain tavalla kelvolliseksi. Punaviinin turruttamana hän tänäänkin katsoi ikkunasta ulos. Hän oli juonut tavallista enemmän. Ehkä se rohkaisi häntä tekoon, jota hän ei ollut vielä koskaan tehnyt. Niin monta vuotta kuin hän olikin tuijottanut miestä, ja mies häntä, he eivät olleet koskaan ilmaisseet itseään toiselle. Tänään nainen kuitenkin rikkoi hiljaisuuden ja vilkutti pihan tummalle hahmolle. Hän hieman järkyttyi omaa elettään itsekin, piti itseään hetken jopa hieman hulluna, mutta jäi silti seuraamaan mielenkiinnolla miehen reaktiota. Ensin näytti kuin mies ei olisi huomannut vilkutusta. Hän seisoi samassa asennossa kauan ennenkuin hänenkin kätensä kohosi pienimuotoiseen tervehdykseen. Sitten hän lähti.
Mies seisoi pimeydessä, hän oli itsekin tumma, joten hän melkein upposi paikalleen. Jalkakäytävä kiilteli sateen pinnoittamana, vain ikkunasta tuli vähän valoa. Ikkunan takana seisoi nainen, tuijotti miestä jalkakäytävän reunassa. Tämä oli ollut heidän jokailtainen leikkinsä jo vuosikausien ajan. Alussa nainen oli pelästynyt tummaa kookasta hahmoa, mutta nykyään hän oli jo tottunut miehen läpitunkevaan läsnäoloon. Vuosikausien ajan nainen oli tarkkaillut miestä samalla tavalla kuin mieskin tarkkaili häntä. Mies oli erittäin vahvarakenteinen, näki, että hän oli tehnyt aikoinaan paljon ruumiillista työtä. Se näkyi jäntevyytenä ja vahvoina käsivarsina. Mies oli melko vanha, mutta koska kasvot olivat niin tummat, että ne katosivat piirteiltään illan pimeyteen, nainen oli tullut tähän päätelmään vasta viime aikoina. Hiukset olivat mustat, lyhyeksi leikatut ja hieman kiharat, mikä oli viehättävä yksityiskohta miehen muuten niin kulmikkaassa olemuksessa. Miehen vaatteet eivät olleet uudet, mutta ne näyttivät aina siisteiltä. Tänään miehellä oli päällään väljä, vihertävä sadetakki joka ulottui puolireiteen, ja jonka huppu oli vedetty tumman pään suojaksi. Jalassa hänellä oli saappaat, joka näytti naisesta jopa hieman hellyyttävältä. Naisen uteliaisuus miehen henkilöllisyydestä oli vuosien mittaan hälventynyt, tottumus oli vienyt terän tiedonhalulta, ja hän oli lakannut pohtimasta miehen tarkoitusperiä. Joten he vain seisoivat ja katselivat toisiaan, kuin olisivat katsoneet jokapäiväistä saippuasarjaa.
Nainen oli asunut aina yksin. Hän oli melko tavanomaisen näköinen, tummanruskea polkkatukka jossa oli muutama kampaajan laittama vaaleampi raita, ruskeat silmät joissa hippuina vihreää sekä tummat ripset, jotka kaartuivat silmien ympärille pitkinä ja hieman viettelevinäkin. Nainen oli melko hoikka, vuosien saatossa hänen vyötärölleen oli kuitenkin jäänyt muutama ylimääräinen kilo muistuttamaan liian monista viinilaseista ja yksinäisistä illoista. Hän työskenteli keittäjänä, vaikka ala ei ollut koskaan ollut hänen intohimonsa. Kotona hän keitti harvoin, eikä hän omistanut kuin kaksi kattilaa. Oikeastaan hän vihasi keittämistä. Mutta koska hän oli ihminen, joka ei ollut koskaan piitannut tunteistaan, hän ei ulottanut vihaa työhönsä. Hän teki sitä rutiininomaisesti saadakseen avata pullon punaviiniä iltaisin. Se oli ainoa asia mikä sytytti hänessä intohimon pilkahduksen ja sai hänet tuntemaan itsensä edes jollain tavalla kelvolliseksi. Punaviinin turruttamana hän tänäänkin katsoi ikkunasta ulos. Hän oli juonut tavallista enemmän. Ehkä se rohkaisi häntä tekoon, jota hän ei ollut vielä koskaan tehnyt. Niin monta vuotta kuin hän olikin tuijottanut miestä, ja mies häntä, he eivät olleet koskaan ilmaisseet itseään toiselle. Tänään nainen kuitenkin rikkoi hiljaisuuden ja vilkutti pihan tummalle hahmolle. Hän hieman järkyttyi omaa elettään itsekin, piti itseään hetken jopa hieman hulluna, mutta jäi silti seuraamaan mielenkiinnolla miehen reaktiota. Ensin näytti kuin mies ei olisi huomannut vilkutusta. Hän seisoi samassa asennossa kauan ennenkuin hänenkin kätensä kohosi pienimuotoiseen tervehdykseen. Sitten hän lähti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvin kirjotettu ja salaperäinen juttu, mutta munsta sun kannattaa antaa sen naisen (ja miksei miehenkin ?) nimi esille. Mitäs siinä muuta, ehkä pari juttua (mun mielestäni, se on ihan ok noinkin):
"Mies oli erittäin vahvarakenteinen, näki, että hän oli tehnyt aikoinaan paljon ruumiillista työtä."
Kuka näki ? :) Joo, kyl se menee noinkin mutta voi myös laittaa että hänestä näki, tai no nääh. En tiiä.
Muuten tosi mahtavaa tekstiä. Onko kokemusta? Ja kuinkas vanha olet? :)
Mulle tuli mieleen ainakin tusina eri juoniaiheita, mutta niin ei kannata tehdä, että tuo sama (nainen ja mies tuijottaa toisiaan) tapahtuu kolmisen kertaa ja vasta sitte tullee jottain puhetta... Enkä epäile että olisit ees pistäny silleen, kunhan mainitsin. Ei siinä lukija kai paljoo vaadi.
Hmm, en nimeäisi. Mutta kannattaisi perustella tämä vuosikausia kestävä juttu, eivät taida olla ihan terveitä. Katsovat toisiaan vuosia, sitten nainen heiluttaa. Ei mitään realismia, eli tuskin kiinnostaa lukijaa.
Muuten tyyli on ihan liian naistenlehtikamaa, myös naisen pitkät ripset eivät ole SE juttu.
Minä aloittaisin tarinan seuraavasta lauseesta: " Hän työskenteli keittäjänä, vaikka ala ei ollut koskaan ollut hänen intohimonsa. Kotona.... jne" Eli se alku on turhaa lavertelua, mutta sikäli ei turhaa, että kirjoittajana sinun on hyvä tietää tämä kaikki, mutta sen voisi tuoda esiin myöhemmin jotenkin muuten kuin suoralla kerronnalla. Kuvailu ei ole kovin omaperäistä, mutta sehän onkin vaikea laji. Mutta muuten hyvin mielenkiintoinen asetelma, tietty, aina tämmöinen kiinnostaa (ainakin naisihmistä).
Kiitos palautteestanne :) Itse asiassa olen tekstiä vääntänyt tänään hulluna, ja se on saanutkin melko omituisen käänteen. Joten olen nyt nimennyt henkilöt.
5 12, ei ole tervettä ei tuijotella toisiaan ikkunan läpi vuosikaudet, mutta voisitko kertoa tarkemmin, miksi asetelma ei herätä sinussa mielenkiintoa? Toki kyseessä on varmaan myös henkilökohtainen asia, itse pidän salaperäisyydestä ja siitä, että salaisuudet nivotaan auki pikkuhiljaa, eikä kerralla. Mutta toki se varmaan joidenkin mielestä taas ei ole kiinnostavaa.
Mutta eikö tämä tästä kehity, varmaan vielä montakin kertaa vaihtelen alkua sun muuta.
"Ei mitään realismia, eli tuskin kiinnostaa lukijaa." Ja milläs tämän perustelet 5 12?
Toimii kahdellakin tapaa: voit jatkaa nimettömyyden leikkiä, jolloin kumpikin novellin hahmoista pysyy eräänlaisina varjokuvina, jotka tuijottavat toisiaan, mutta jos haluat tuoda henkilöhahmot lähelle toisiaan sekä lukijaa, niin silloin on jossain välissä annettava heille nimetkin. Voit kyllä tehdä sen ihan hyvin toisessa kappaleessa, jos haluat, esim.: "Liisa oli asunut aina yksin", mikä välittömästi tuo lukijan lähemmäksi tätä hahmoa, josta jo muutenkin aiot paljastaa aika paljon.
Mielenkiintoinen tarinanalku ja sujuvaa kirjoitusta. Ensimmäisessä kappaleessa toistat ehkä liian usein sanaa "tumma". Voisit kokeilla myös laittaa pisteen ensimmäisen lauseen jälkeen: Mies seisoi pimeydessä. Se antaa jotenkin jämptimmän alun tarinalle. Ensimmäinen lause on aina hyvin, hyvin tärkeä. ;)
PS. Tämä tarinan haluaisin lukea loppuun, saada tietää mitä tapahtuu. Se on aina hyvä merkki, jos teksti onnistuu herättämään lukijan uteliaisuuden.
"Ei mitään realismia, eli tuskin kiinnostaa lukijaa." Ja milläs tämän perustelet 5 12?
Eli: Henkilökuvaus saippuasarjatasoa. Hiusten raidat eivät kuulu kirjallisuuteen tai ripisien malli.
Työskentely keittäjänä, ja omisti vain kaksi kattilaa. Siis: keittäjä laittaa ruokaa, ei sinänsä keitä. AIka hassu ajatus, että joku työskentelisi keittäjänä vain kattiloiden kanssa. Eli oikeammin menisi niin, että nainen omisti vain kaksi kattilaa, eikä oikeastaan koskaan laittanut ruokaa.
Ja: seisoskelu vuodesta toiseen yhdessä paikassa saa aikaan sen, että molemmat henkilöt vaikuttavat mielisairailta. Realistista olisi, että mies esim. ulkoiluttaisi koiraa ja seisoisi sen varjolla naisen ikkunan takana.
Onneksi tämä on novelli eikä romaani. Jotain siitä voi tulla, kun karsit niitä liirumlaarumeita.