minua pelottaa... eläinlääkäri huomasi 12,5-vuotiaalla colliellani patin varpaassa... tämä koira on minulle niin tärkee, Ensimmäinen koira... pelkään pahinta, siis syöpää, eikä näin vanhaa koiraa kuulemma edes leikata! tähän asti olen vain kieltänyt itsestäni ne tunteet että rakas koirani joskus kuolee... (myönnän että tällainen kieltäminen on epätervettä, mutta en kestä sitä ajatusta)... koirani nukkuu päivät pitkät, se ei enää leiki, ja jaksaa kävellä vain parinsadan metrin lenkkejä... miten ihmeessä minä kestän rakkaan koirani pois menon sitten kun sen aika koittaa??? miten te olette kestäneet sen??? ....tätä kirjoittaessa kyyneleet valuvat pitkin poskiani...
koiran kuolema
surullinen
8428
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Itse olin samanlaisessa tilanteessa n 7 vuotta sitten ja kyllä oli vaikea paikka. Koira tosin ei ollut kuin 8 v. Kun rakas lemminkki sairastaa ja vielä vaikeasti niin omistaja osoittaa suurta rakkautta sitä kohtaan päästämällä sen tarpeen niin vaatiessa paremmille laitumille! Se on todella julmasti sanottu, mutta koiran kannalta ehdottomasti paras. Eläinlääkäri on yleensä se joka puolueettomasti sanoo mikä on eläimen kannalta parasta. Näin minua ainakin päätöstä tehdessä neuvottiin. Jos koira on saanut elää terveenä ja onnellisenä yli 10 vuotta niin miksi se viimeiset kuukaudet tai vuosi pitäisi olla suurta kärsimystä? Ethän Sinä itsekään koirallesi lisää kärsimystä haluaisi, ethän?
Ensimmäiset kuukaudet on todella vaikeaa!!! Kaikki tuo mieleen poismenneen. Meillä raivattiin kaikki koiran tavarat pois ja laitettiin samaan hautaan hänen kanssaan. Jonkun pienen muiston jätin, valokuvia ym. Pikkuhiljaa se ikävä helpottaa... Kannattaa rapsutella toisten koiria joku vuosi ennenkuin ottaa uuden lemmikin. Korviketta ei kannata ottaa. Ikävä täytyy työstää ensin pois jotta tämä uusi tulokas voisi olla oma itsensä eikä entisen korvike. Meille tuli tammikuun lopussa pikkuinen sekarotuinen kaveri ja kyllä on ihanaa!!! Hengessä mukana... asiasta kannattaa haastella lähimpien kanssa etu- sekä jälkikäteen niin paljon kuin tarpeen. Ja pyydä jotain läheistäsi mukaan sinne viimeiselle matkalle jos itse et pysty tai halua. Voimia Sinulle ja läheisillesi!!!
Mä tiedän, se on raskasta! Mutta usko, se ajan kanssa helpottaa, suru ei koskaan haihdu, mutta aika haalentaa sitä! Mutta vielähän mitään toivoa ei ole menetetty!?! Hyvä että veitte koiran lääkäriin... Toivotaan parasta ja voimia sinulle... Kirjoita, jos haluat kirjoitella lisää..
Aurinkoprinsessa
Vaikea paikka se on, aika tietenkin parantaa haavat ja kultaa muistot mutta ei se muisto häviä ikinä. Nyt kuukausia sitten menetin oman 11 vuotiaan, ei oireillut mitenkään vaan eräs aamu kuoli rauhallisesti kotiin. Vaikea olisi ollut piikille viedä. Sitten jos tilanne tulee että joudut piikille viemään niin mene ihmeessä mukaan, olet sen velkaa koirallesi yhteisistä vuosista. Omaa suruani helpotti kun samalla viikolla löysin uuden koiran, en pentua mutta kuitekin:)
Se piti mun kans sanoo että jos se piikille joudutaan viemään, mee mukaan! Ite olin viemässä kerran yhden koiristani ja itkin ihan suoraa huutoa vastaan otolla! Se ei naurata viekään! Sillon toki oli yö ettei paikalla muita oikein ollutkaan! Se sattu ja tosi syvälle niin varmaan kaikkia, joiden on aika sanoa jäähyväiset omalle rakkaalleen! Mutta sitä tää on ja sitä varten on ystäviä =) Mutta niin kun sanottu... Sinun tapaushan ei ole vielä kiveen kirjoitettu..
Aurinkoprinsessa
Nyt collieni repäisi patin irti varpaastaan. Myös kynsi lähti kokonaan irti. Koko eteisen lattia tulvi verta, mutta vuoto saatiin tyrehtymään. Eläinlääkärille soitettiin että "koira päätti itseryhtyä kirurgiksi", ja eläinlääkäri nauroi ja sanoi ettei se ole vakavaa ja kynsi kasvaa uudelleen. Koiralla on nyt side kummassakin jalassa (toisessa on märkäpaise-tulehdus). Koiralla oleva antibioottikuuri (märkäpaiseen takia) auttaa kuulema tähän kynnen irti lähtemiseen. Ihmeellisintä on ettei koira näytä yhtään kipeältä vaikka luulis että kynnen irtilähtö sattuu...
Ei eläinlääkäri ehdottanut lopettamista eikä patista ole otettu näytettä, eli ei tietoa mikä se on, mutta kuulema "outo patti", eläinlääkärin sanojen mukaan...
Itseltäni kuoli koira auton alle jäätyään kolme vuotta sitten, ja minun oli todella vaikea selviytyä surusta - varsinkin, kun koira oli vielä nuori, ja kuolema odottamaton. Minulle koira oli melkein kuin oma lapsi, ja taisin sitä surrakin kuin lasta konsanaan.
Nyt kun koirasi on vielä elossa, vietä mahdollisimman paljon aikaa sen kanssa, rapsuttele ja pidä hyvänä. Hemmottele kaikin tavoin, joilla koiraa nyt vain voi hemmotella. Älä anna sairauden muuttaa suhtautumistasi koiraasi, sillä jos näytät sille pahan mielesi, senkin tulee paha mieli.
Ala mielessäsi ajatella, että koirasi on kohta poissa, anna tälle mahdollisuudelle tilaa ajatuksissasi pikku hiljaa. Jos suljet kuoleman mahdollisuuden mielestäsi, joudut kohtaamaan sen odottamatta, ja surusi on silloin pahempi, kun et ole valmistautunut asiaan. Varaudu myös siihen mahdollisuuteen, että koirasi voidaan joutua lopettamaan, jos sen sairaus käy liian pahaksi. Älä suotta pitkitä koirasi elämää, jos se on sille pelkkää kärsimystä.
Kun koirasi on kuollut, muistele sitä hyvällä, katsele valokuvia, ja sure ihan vapaasti. Kyse on sinulle rakkaasta olennosta, ja sinulla on oikeus surra sitä, vaikka monet ihmiset tuhahtelevatkin lemmikkien ikävöimiselle. Mitä rehellisemmin myönnät itsellesi, että kaipaat koiraasi, sitä helpompi sinun on ajan kanssa siirtää kaipuu taka-alalle ja selviytyä surusta. Ajattele, että koirasi eli pitkän ja onnellisen elämän rakastamiensa ihmisten kanssa, ja nyt, kun sen on tullut aika lähteä, se saa tehdä sen rauhassa. 12 vuotta on kunnioitettava koiran ikä.
Ja sitten, kun siltä tuntuu, harkitse, olisiko uusi koira avuksi surun voittamisessa? Itse aikanaan olin ensin uuden koiran ottamista vastaan niin pian vanhan kuoltua, mutta jälkikäteen olen kyllä myöntänyt, että se oli hyvä valinta. Nyt minulla on uusi koira, joka ei korvaa vanhaa, vaan on täysin oma yksilönsä, mutta silti yhtä rakas.
Luin vasta jälkikäteen edellisen viestin lähetettyäni tuon jutun, että tällä kertaa oli kyseessä vielä "väärä hälytys". Hyviä paranemisia vaan hauvallesi!
Itselläni on pian 6-vuotias kultainennoutaja, ja päivittäin tulee mieleen että mitä jos tyttö yhtäkkiä häviäisi vierestä tuhnuttamasta.
Itselleni se on kuin oma lapsi, huudan aina rappukäytävässä perään että varovasti, halaamaankin tyttö on opetettu. Itku meinasi tulla viikonloppuna kun tyttö nielaisi pienen linnunluun, että mitäs jos se viiltää joitakin arkoja paikkoja.
En tiedä mitä teen, kun tyttöni kuolee.