Onkohan minulla edessäni ikävä, teennäinen ja valheiden täyttämä tulevaisuus? Toinen vaihtoehto olisi nimittäin raastava, jatkuvien katseiden ja paheksunnan sekä yhteiskunnan paineen alla oleminen. Olen jo kauan tiennyt, että pidän omasta sukupuolestani. Silti seurustelen tälläkin hetkellä melko vakavasti miehen kanssa. Se ei vaan tunnu hyvältä eikä aidolta, vaikka välitänkin hänestä ja pidän hänestä ihmisenä hyvin paljon. Seksi ei vaan tunnu miltään, tai jopa ahdistavalta. Tiedän, että tämä herättää varmasti paljon kritiikkiä, koska en uskalla olla oma itseni ja samalla huijaan ja mahdollisesti satutankin sekä itseäni että muita. Se ei vaan ole helppoa täällä, missä ollaan niin konservatiivisia ja normien mukaisia. Tuntuu, että homoseksuaaleja näkee vain jossain televisiossa tai muussa mediassa, ja siksi koko ajatus tuntuu niin absurdilta. Jos tällä paikkakunnalla on yhtään homoa tai lesboa, he elävät varmasti kaapissa. Helpompaa se olisi varmasti asua jossain pääkaupunkiseudulla, mutta lähinnä ainakin opiskelut sitovat tänne vielä pitkäksi toviksi.
Olen oikeastaan jo lapsena tajunnut jollain tasolla tämän suuntautumiseni, mutta vasta nyt, kun ikää on parikymmentä ja risat, olen antanut edes jotain vihiä asiasta sekä perheelleni että läheisemmille ystävilleni. Luulin, että sillä hetkellä kun kerron asiasta (omalla tavallani, kerroin olevani ihastunut erääseen naispuoleiseen henkilöön), maailma jotenkin järkkyisi ja sen jälkeen mikään ei olisi enää ennallaan. Paras ystäväni ainakaan ei tuntunut olevan millänsäkään kun hänelle kerroin (tai ehkä hän vain esitti kylmän rauhallista), vaikka oma sydämeni hakkasi sillä hetkellä tuhatta ja sataa. Vanhempani taas olivat ehkä enemmän järkyttyneitä, mutta uskottelivat sen sitten olevan joku ohimenevä juttu. Jostain syystä en ole hennonnut korjata tätäkään virhekäsitystä. Ajattelin, että kerron sitten kunnolla, kun olen ensin löytänyt tyttöystävän. Mutta vaikeapa sitä on löytää, jos seurustelee miehen kanssa ja elää muutenkin kaikinpuolin kaapissa. Jokapäiväisessä elämässä ei vaan tule edes mieleen, että olisi mahdollisuus valita toisin ja olla onnellinen, kun joka tuutista tulee vaan kaikkea heterouteen liittyvää. Tässä pitäisi jo alkaa miettimään perheen perustamista eikä haihatella turhia.
Minusta tuntuu, että minulle on ladattu niin paljon odotuksia (esim. tulevista lapsenlapsista), etten vain voi pettää niitä. Tunnen muutenkin jotenkin olevani hyvin yhteiskuntakelpoinen, enkä haluais aiheuttaa pettymystä tai hämmennystä lähipiirissäni, saati että he eivät enää haluaisi olla kanssani missään tekemisissä! Minulla on elämässäni paljon tavoitteita, opiskelen itselleni hyvän ammatin ja haluisin tietysti perustaa perheenkin jossain vaiheessa. Harmi vaan, etten voi ehkä koskaan saada sitä rakastamani ihmisen kanssa. Toki naisen kanssakin voisi, jos sellaisen joskus sattuisi löytämään, mutta en tiedä. Olisiko se lasta kohtaan oikein? Älkää käsittäkö tätä väärin. Pelkään, että lasta alettaisiin kiusata, vain tämän yhteiskuntamme rajoittuneisuuden takia. Voin vain toivoa, että asiat muuttuvat radikaalisti seuraavan vuosikymmenen aikana.
Mitä mieltä olette, onko minulla mitään toivoa? Mitä minun kannattaisi tehdä? En tunne ainoatakaan homoseksuaalia, lähes kaikki ystävänikin ovat jo miestensä kanssa perhettä perustamassa. Pelkään toisaalta sitäkin, että jos nyt päättäisin muuttaa täysin elämäni suunnan ja alkaa elämään itseni näköistä elämää, tulisiko siitäkään loppujen lopuksi mitään? Olen saanut sellaisen käsityksen, että naisten väliset suhteet ovat usein aika lyhyitä, harvoin koko elämän mittaisia. Ja että monet naiset, varsinkin ehkä bi-seksuaalit, kääntyvät iän myötä heteroiksi eivätkä enää vilkaisekaan naisiin päin. Voisiko olla, että minullekin, tai mahdollisesti löytämälleni naiselle kävisi samoin? Että sortuisimme yhteiskunnan painostuksen alla, tai sitten vain hyväksyisimme sen, että on helpompaa elää ja vanheta miehen kanssa. Miehen, joka ehkä kestää ja jaksaa myös paremmin toteuttaa naisen naisellisia oikkuja, jotka iän myötä vain voimistuvat. Tästä taisi tulla nyt aika pitkä ja sekava jaarittelukertomus. En tiedä sainko edes ajatustani tähän kunnolla. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja mahdollisesti myös vastata!
Olen oikeastaan jo lapsena tajunnut jollain tasolla tämän suuntautumiseni, mutta vasta nyt, kun ikää on parikymmentä ja risat, olen antanut edes jotain vihiä asiasta sekä perheelleni että läheisemmille ystävilleni. Luulin, että sillä hetkellä kun kerron asiasta (omalla tavallani, kerroin olevani ihastunut erääseen naispuoleiseen henkilöön), maailma jotenkin järkkyisi ja sen jälkeen mikään ei olisi enää ennallaan. Paras ystäväni ainakaan ei tuntunut olevan millänsäkään kun hänelle kerroin (tai ehkä hän vain esitti kylmän rauhallista), vaikka oma sydämeni hakkasi sillä hetkellä tuhatta ja sataa. Vanhempani taas olivat ehkä enemmän järkyttyneitä, mutta uskottelivat sen sitten olevan joku ohimenevä juttu. Jostain syystä en ole hennonnut korjata tätäkään virhekäsitystä. Ajattelin, että kerron sitten kunnolla, kun olen ensin löytänyt tyttöystävän. Mutta vaikeapa sitä on löytää, jos seurustelee miehen kanssa ja elää muutenkin kaikinpuolin kaapissa. Jokapäiväisessä elämässä ei vaan tule edes mieleen, että olisi mahdollisuus valita toisin ja olla onnellinen, kun joka tuutista tulee vaan kaikkea heterouteen liittyvää. Tässä pitäisi jo alkaa miettimään perheen perustamista eikä haihatella turhia.
Minusta tuntuu, että minulle on ladattu niin paljon odotuksia (esim. tulevista lapsenlapsista), etten vain voi pettää niitä. Tunnen muutenkin jotenkin olevani hyvin yhteiskuntakelpoinen, enkä haluais aiheuttaa pettymystä tai hämmennystä lähipiirissäni, saati että he eivät enää haluaisi olla kanssani missään tekemisissä! Minulla on elämässäni paljon tavoitteita, opiskelen itselleni hyvän ammatin ja haluisin tietysti perustaa perheenkin jossain vaiheessa. Harmi vaan, etten voi ehkä koskaan saada sitä rakastamani ihmisen kanssa. Toki naisen kanssakin voisi, jos sellaisen joskus sattuisi löytämään, mutta en tiedä. Olisiko se lasta kohtaan oikein? Älkää käsittäkö tätä väärin. Pelkään, että lasta alettaisiin kiusata, vain tämän yhteiskuntamme rajoittuneisuuden takia. Voin vain toivoa, että asiat muuttuvat radikaalisti seuraavan vuosikymmenen aikana.
Mitä mieltä olette, onko minulla mitään toivoa? Mitä minun kannattaisi tehdä? En tunne ainoatakaan homoseksuaalia, lähes kaikki ystävänikin ovat jo miestensä kanssa perhettä perustamassa. Pelkään toisaalta sitäkin, että jos nyt päättäisin muuttaa täysin elämäni suunnan ja alkaa elämään itseni näköistä elämää, tulisiko siitäkään loppujen lopuksi mitään? Olen saanut sellaisen käsityksen, että naisten väliset suhteet ovat usein aika lyhyitä, harvoin koko elämän mittaisia. Ja että monet naiset, varsinkin ehkä bi-seksuaalit, kääntyvät iän myötä heteroiksi eivätkä enää vilkaisekaan naisiin päin. Voisiko olla, että minullekin, tai mahdollisesti löytämälleni naiselle kävisi samoin? Että sortuisimme yhteiskunnan painostuksen alla, tai sitten vain hyväksyisimme sen, että on helpompaa elää ja vanheta miehen kanssa. Miehen, joka ehkä kestää ja jaksaa myös paremmin toteuttaa naisen naisellisia oikkuja, jotka iän myötä vain voimistuvat. Tästä taisi tulla nyt aika pitkä ja sekava jaarittelukertomus. En tiedä sainko edes ajatustani tähän kunnolla. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja mahdollisesti myös vastata!
Vastaukset 30
Vanhimmat
Itse sä sun tulevaisuuden säätelet, eivät muut :)
Etkä sä ilmeisesti missään ihan tuppukylässä asu, päätellen siitä että opiskelut sitoo sinne, eihän nyt missään pikkukylässä ole kuin peruskouluja.. Veikkaisin että paikkakunnallasi on yllättävänkin paljon lesboja, eikä välttämättä edes kaapissa. Ei sitä tiedä vaikka tuntisitkin jonkun, ei se aina päällepäin näy, eikä kaapista ulkona olo tarkoita että sitä pitäisi jokaiselle kuuluttaa. Sä kun elät heteroelämää niin ei niillekään tule mieleen tuoda suuntaustaan mitenkään esille kun sun kanssa juttelee.
Yleensä läheiset suhtautuu pelättyä paremmin. Tottakai se voi tulla ensin yllätyksenä, varsinkin kun ovat jo nähneet sut miesten kanssa. Eiköhän se siitä kun saavat asiaa sulatella.
Tiedän kyllä hyvin ton yhteiskunnan asenteen, itse asun reilun tuhannen asukkaan paikassa ja välillä tuntuu niinkun olisin täällä joku nähtävyys tai jotain. Varmaan monille ainoo lesbo jonka tietävät. Suurin osa on silti suhtautunut ihan hyvin, joidenkin on vaikea hyväksyä, mutta se on heidän ongelmansa, ei minun. Jotkut taas tuntuvat unohtavan että olen ihan tavallinen ihminen, vaikka pidänkin naisista. Yksikin hyvää tarkoittava naapuri ei vissiin ole vielä älynnyt, että mun kanssa voi puhua muustakin, eikä aina tarvitse puheenaihetta repiä sukupuolineutraalista avioliittolaista tai muista sateenkaariasioista. :D mutta eipä se haittaa, huvittaa vaan.
Kyllä niitä naisia löytyy, isommissa kaupungeissa on homobaareja tai ainakin setan järjestämiä bileitä, mene vaikka niihin. Tai sitten netistä, tästä on monia mielipiteitä mutta voit tietty tsekata Qruiser.com. Ja niitä lapsiahan saa hankittua niin yksin kuin miehen tai naisenkin kanssa, ei tuon nyt siitä pitäisi olla kiinni, valitset vaan sen tavan mikä itelle tuntuu parhaalta.
Tuntuu että sä oot nyt kehittänyt niistä muiden odotuksista hirveen suuren asian, mutta ei kai kukaan sulta oikeasti odota että toimit itseäsi vastaan ja olet onneton. Ja jos toivoo niin kannattaako sellaisesta ihmisestä edes välittää. Todennäköisesti paras ystäväsikin hyväksyi asian ihan oikeasti, turhaan kuvittelet muuta. Heterokavereita joutuu kyllä jatkossakin valistaan milloin mistäkin lesbouteen liittyvistä asioista, mutta ei se johdu hyväksymättömyydestä vaan tietämättömyydestä.
Jos susta tuntuu jo nyt pahalta elää vääränlaista elämää, niin tuskin se 10 vuoden päästä yhtään sen paremmalta maistuu. Unohda nyt ne muiden mielipiteet ja anna mennä! :)
Life is what you make it.
Kyl mä vähän ihmettelen, et jos sydän sanoo muuta, niin miten voi huijata itseään ja sitä miestä, olemalla "vakavassa" heterosuhteessa. Must toi sun puhe kuulostaa sille, et sä oot kehittänyt itselles kasan tekosyitä tai "ylitsepääsemättömiä esteitä", mikset sä vois olla oma itses. Todellisuudessa ei oo mitään ylitsepääsemättömiä esteitä. Sä voisit olla oma itses, mutta kaikki on siitä kii, että sä pelkäät ja sä et uskalla. Oot nii hädissäs, et mietit jo heteroks muuttumista. Mitä sä pelkäät? :( Haluat selvästi miellyttää niitä muita, jotta koet olevas hyväksytty, ettet jää yksin. Onko sun itsearvostus kiinni muiden ihailusta ja hyväksynnästä, eikä se kestä pienintäkään kolhua? Ootsä onnellinen elämällä elämääs muiden odotuksien mukaan?
Mä ite olin kauan kaapissa. Oon ollu aina sellane kiltti ja pyrkiny miellyttää muita niellen mun omat tarpeet. Mutku aina vaan nielee omat tarpeet ja tunteet ni jossain vaihees ne tulee oksennuksena. Kaapist tulo on kyl yleensä hirveen mullistavaa ja pelottavaa, mut useimmiten se pelko on melko turha ja mullistus lopulta positiivinen mahdollisten alkushokkien jälkeen.
Ei lapsenlapsien teko oo mikään tyttären toimeksianto, joka sitten suoritetaan ennen määräajan täyttymistä isovanhempien toivomalla tavalla, jotta olet riittävä tytär. Mä uskon et lapsi on onnellisempi perheessä, jossa asuu rakkaus, eikä perheessä, jossa isä ja äiti ei oikeasti rakasta toisiaan, vaan kaikki perustuu johonki feikkikulissiin ja yhteiskunnan odotuksiin 1,5 lapsesta/perhe, koirasta ja farmariautosta. Eiks sun vanhemmatki halua et sä oot onnellinen, eikä käyttää sua "välineenä" johonki omaan unelmaan?
Kiusaamista on aina. Kiusataan pitkiä, pätkiä, rillipäitä, kiharahiuksisia, hörökorvaisia, ujoja, lihavia, vasenkätisiä, tummaihoisia, köyhien lapsia...Eihän kukaan ei voi tehdä lapsia! Vanhempana voi vaikuttaa lapsen mm. itsetuntoon varhaisesssa vaiheessa ja yleensä hyvällä itsetunnolla varustettua lasta ei niin vain pompotella. Katsoitko homoillan vuosi sitten? Siellähän oli oikein kaunis, fiksu, tasapainoinen homoperheessä kasvanut nainen, puolustamassa homojen oikeuksia.
Mistä tuo käsitys naisten suhteista on syntynyt? Kyllä nykyään melkoinen osa hetskuavioliitoistakin kaatuu, eikä miestä oo mitenkään rakennettu ymmärtämään naisellisia oikkuja. Eihän sun tulevas suhtees oo kysymys jonku ihmisryhmän suhteiden pituudesta, vaan kahden yksilön suhteesta. Kyl sul on täydet mahdollisuudet löytää tunteiltaan tasapainoinen nainen, joka haluaa pitkän suhteen. Jos sä vaan päätät niin ;)
Otit nyt ekan pikkuaskeleen kirjoittamalla.
Kiitos asiallisista vastauksista! Hetken jo kaduin sitä, että tulin kirjoittaneeksi tälle palstalle, kun täällä monesti on niin aggressiivista menoa.
"14 3": Totta puhut. Ei tämä nyt tosiaan ihan tuppukylä ole, mutta silti tuntuu kuin täällä olisi kaikki ihmiset samasta muotista veistettyjä. Kaikki ovat niin hillittyjä ja asiallisia, ihan toista se on kun lähtee käymään Helsingin menoa katsomassa.
Niin, ehkä ystäväni oikeasti hyväksyi asian.Tuntuu vain oudolta, kun läheiseni joille kerroin asiasta, tuntuvat nyt unohtaneen sen kokonaan. Edes ystäväni ei ole asiaan sen koommin kommentoinut oikeastaan millään lailla. He olettavat minun nyt vain jatkavan heteroelämää. Eikä se kyllä ihme ole, koska niin juuri näytän tekevänkin.
Hyviä pointteja! Pitää alkaa tosissaan tekemään asialle jotain, että voisin alkaa elää omaa elämääni.
"FirstStepTheHardest": Olet aivan oikeassa. Itsearvostukseni ei ole mitenkään kovinkaan korkealla ja haluaisin tuntea olevani hyväksytty. Ja ei, en ole oikeasti onnellinen eläessäni muiden odotusten mukaan. Tulevaisuus tuntuu vaan niin ahdistavalta, pelottavalta ja epävarmalta, että välillä olen jopa miettinyt, että olisi vain helpompaa jos kuolisi nuorena. Vaikka jossain onnettomuudessa. Silloin ei tarvitsisi kertoa kenellekään tästä valheellisesta elämästä jota olen viettänyt, ja läheisilläni säilyisi minusta kuva tällaisena kuin nyt olen. Kaikinpuolin kelvollisena ihmisenä. Kuulostaa kamalalta, mutta sellaistakin olen miettinyt, alkaa elämä tuntua välillä niin epätoivoiselta, kuten nimimerkkikin kertoo.
On kannustavaa lukea teidän rohkeita esimerkkejä kaapista tulemisesta ja muusta, mutta se vain tuntuu niin mahdottomalta minun elämässäni. Minuun on iskostettu heteronormit niin vahvasti, että itsekin kuvittelen että minun KUULUU olla onnellinen miehen kanssa, ja siksi yritän tehdä kaikkeni sen eteen. Jotenkin myös jossain sisimmissäni haluaisin lapsilleni juuri sellaisen perheen kuten itselläni on ollut: isä, äiti ja sisarukset. En myös ole koskaan ollut naisen kanssam joten en voi tietää varmasti millaista se olisi, mutta tiedän silti pitäväni vain naisista. Suurimmat ihastukseni ovat olleet naisia, tunnen fyysistä vetoa ja romanttisia tunteita vain naisia kohtaan.
Valitettavasti en nähnyt sitä ohjelmaa! Se on harmittanut paljon, eikö sitä tosiaan voi katsoa mistään jälkikäteen? Ehkä se onkin totta, että suurin ongelma itselleni olen vain minä itse. Pitäisi ottaa ensimmäinen suuri askel ja lopettaa suhde poikaystävääni, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Hän on kuitenkin tärkeä ihminen, ja tuntuu olevan vielä vuosien jälkeenkin niin ihastunut minuun ja onnellinen. En tiedä miten raaskin kertoa asiasta hänelle. Se tulisi varmasti täytenä yllätyksenä. Tosin on hänen täytynyt huomata, etten ole aina ihan läsnä. Hänen on täytynyt huomata, miten olen joskus vältellyt läheisyyttä. Itse asiassa olen joskus saattanut tahallani aiheuttaa ongelmia suhteeseen, että hän tajuaisi itse jättää minut eikä minun tarvitsisi asiasta kertoa. Eihän siinä ole mitään järkeä, tiedän sen kyllä itsekin. Ei se ratkaise asiaa millään lailla.
Mutta yritän nyt kasata itseni ja alkaa tekemään jotain, että tulisin itse onnelliseksi. Huomaan, että olen ollut jo jonkin aikaa masentunut tilanteestani johtuen, joten oman terveydenkin kannalta on pian pakko alkaa toimia. Kiitos kun kannustitte siihen! Kaikki muu lähipiiri kannustaa vain etenemään elämässä lapsentekoa ja muuta vakiintumista poikaystävän kanssa ajatellen.
"välillä olen jopa miettinyt, että olisi vain helpompaa jos kuolisi nuorena. Vaikka jossain onnettomuudessa."
sun pitää saada naista ja äkkiä!!! :D :D loppuu tollaset ajatukset..
Melkeen jokaista jännittää ja pelottaa kaapista tulo ja aika moni maalailee piruja seinille jo etukäteen. Hankala ympäristö tekee siitä vielä pelottavampaa. Toisissa ne paineet heteronormielämästä vaikuttaa pahemmin kuin toisissa ja sä kuulostat sellaiselta kiltiltä tyypiltä, johon ne paineet ehkä vaikuttaakin enemmän kuin itsevarmaan.
Mä ite samastun monilta osin sun sanoihin ja tuntemuksiin, mut onneks voin sanoa, että ne päivät on ohi. Vielä muutama vuos sitten stressasin loputtomasti, miten koko suvun ainoana nuorena naisena multa odotettiin alttarille astumista ja luoja ties mitä vaik olin vielä alle parikymppinen. Vanhoillista jengiä koko sakki ja kaikki tuntu toivottomalta. Mut pikkuhiljaa elämä alkoi muuttua, kun aluksi avauduin parhaille ystävälle.
On muuten muitakin naisia, jotka harkitsevat jättää/ovat jättäneet heterosuhteensa tajuttuaan, että itse asiassa haluaakin olla naisten kanssa. Moni jättää suhteen miettiäkseen mitä haluaa, ollakseen yksin. Sellaista sattuu ja ehkä on reilumpaa kumpaakin teitä kohtaan, että se tapahtuu nyt eikä silloin kun on sormukset sormessa ja pieni toukka lastenvaunuissa. Ymmärrettävää tietty, että mietit kuinka sen teet ja haluat olla hienotunteinen.
Siitä en tiedä näkyykö Homoiltaa enää missään, mutta olihan siinä myös sellaista materiaalia vastustajien leiristä, mitä ei ollut oikeesti kiva kuunnella :/
Tsemppiä, koita pysyä vahvana ja arvostaa itseäsi! Muut jo ehdottelivatkin, että jos vaihtaisit maiseemaa tai yrittäisit löytää kaltaistasi seuraa. Ainakin jälkimmäinen voisi olla hyvä :)
Kerrot, että haluaisit lapsellesi samanlaisen perheen, isän ja äidin, aivan kuten itselläsikin on ollut ja jotenkin ajattelet sen ainoana luontevana vaihtoehtona.
Tämä on aivan ymmärrettävää. Sun vanhempasi ovat sulle se perheen malli, josta sulla on eniten kokemusta ja joka on sinuun vaikuttanut. Lisäksi muualla yhteiskunnassa tuntuu näkyvän ainoastaan heteroperheitä ja sateenkaariperheitä tunnutaan pitävän heteroperspektiivistä vähän kummallisina.
Totta kai heteroperhe tuntuu luontevammalta, kun elää heterokuplassa. Ei sinua voi siitä varsinaisesti syyttää. Joskus ehkä itsekin ajattelin jotenkin samalla tavoin kuin sinä.
Tällä hetkellä kuitenkin perustamme sateenkaariperhettä yhdessä tyttöystäväni ja erään miesparin kanssa ja olen asiasta todella innoissani. Mitä enemmän olen tutustunut toisiin sateenkaariperheisiin, sitä luonnollisemmalta kaikki vaikuttaa. On tässä ollut myös paljon opeteltavaa, kun valmista kaavaa tällaiselle perheelle ei ole. Ei oikein voikaan valita sitä valmista helppoa polkua, vaan täytyykin luoda elämästä aivan oman näköisensä.
Tämä on myös todella upea mahdollisuus ja on helpottavaa, kun silmät avautuvat ja yllättäen näkeekin ympärillään niin paljon vaihtoehtoja ihanaan elämään, joista kukaan ei koskaan ollut kertonut.
En usko että katuisit kuolinvuoteellasi mitään enempää kuin elämättömiä vuosiasi.
Kyllä sulla on mahdollisuus onneen siinä missä kaikilla meillä muilla lesboillakin. Sun vaan pitää ottaa vähän aikaa ja avartaa elinpiiriäsi, tutustua uusiin ihmisiin jne. Ei se yksinkertaista välttämättä ole aluksi, mutta varmasti sen arvoista. Missä muka näet itsesi 10 vuoden päästä, jos jatkat nykyiseen malliin? Mikä voisi muka mennä yhtään pahemmin, jos valitsisitkin toisin verrattuna siihen, että jäisit leikkimän heteroa?
Sun tilanteesi kuulostaa siltä, että se kaipaisi perusteellista tuuletusta. Älä jämähdä tuohon elämään! Olet vielä nuori ja voit tehdä elämästäsi hyvän. Rohkeutta se kyllä vaatii.
Toivon sulle sitä.
älä stressaa enää mitä muut ajattelee, johan sä oot tehny enemmän tullaksesi ulos kaapista ku moni joka jo seukkaakin.
Nyt vaa etenet askel kerrallaa, eka varmaa on lopetettava se suhde siihen poikaystävään. Sitte sä etsit sun lähimmän kaupungin lesbobileet ja sinne vaa. Mä en tiedä mite paljon hulluja ja feikkejä (eli äijii) on jossain kontaktihommeleiss ni en ihan osaa niit suositella.
Mut sulla on asiat ihan hyvin alussa, nyt sitte alat vaa muokkaa elämästäs sun näköistä. Sä oot vielä nuoriki ni sun ei tarvi laittaa mitää epätoivo-vaihdetta silmään.
Pienenä vinkkinä ett yleensä ku uusi naama tulee kuvioihin, täs tapaukses sun, ni siin saattaa pörrätä ties mitä typerystä koittamassa saada sua loveksi sängynpäätyynsä. Mä sanoisin ett etene maltilla ja ota aikaa joka vaiheesee. Tällä tarkoitan ett ku sä joskus sitte päätät mennä jonku kivan ( ei sen joka puhuu sut pyörryksiin saadakseen sulta) tytön kans sänkyy ni se luultavammin loksauttaa kohdallee monta asiaa sun päässäs, mut se ei tarkoita sitä ett teidän pitää heti muuttaa yhtee ja alkaa kotii. Mitä maltillisemmi sä jaksat ottaa ekat askeleet naisrakkauden ihanalla tiellä, ni sen ehjempänä sulla säilyy nii pää kuin sydänki myöhempää elämää silmälläpitäen.
Ei sun kande pelätä miten sun elämä tulee sujumaa kun etsit itsees, enemmän mua pelottas se ett jättää sen tekemättä ja koittaa olla jotenkin vähemmän mitä on.
Älä ylimieti turhii asioita, vaa kuuntele ittees ja mene sinne mihin sulla on halu mennä. Lapset ja se täspäinen nainen, ne kaikki kyl ajallaan selviää ja sitte sua naurattaa ett oot kelannu joskus ihan ihmeellisii asioita.
Sulla on koko elämä edessä ja mä suosittelen ett elät sen miten susta hyvälle tuntuu. Kun sä voit hyvin, olet onnellinen ja varma itsestäs, ni maailma kohtelee sua toisin kuin sellaista joka pelkää ja varoo ja koittaa olla kaikkea mitä muut haluul. Se ei oo vaikeaa elää oman näköistä elämää, se toinen vaihtoehto vie eikä anna mitää.
Ole rehellinen aina itelles, se on millä sä varjelet ittees typeryyksilt. Jos sä elät ajatuksella elämääs ja teet asioita siten ett tiedät miksi nii teet ja mitä kohti haluat mennä, ni mä uskon ett sä säästyt niiltä hulluilta kuvitelmilta joita sulla nyt on.
Sä oot nii nuori ett varmaa tulee lunta tupaan jossain vaiheessa mut seki on vaan oppimista ja kasvamista. Ei elämä oo kauheeta eikä synkkää eikä pelottavaa. Ainoo asia mikä on lopullista on kuolema, joten syntymän ja kuoleman välissä kandee elää eikä kauhistella mitä jos.
Hyvää jatkoo ja elämää, kyl sä sen oman polkusi löydät ku uskallat astua ensin siltä tieltä johon sut on muiden toimesta asetettu.
Mitä alaa opiskelet ? Olisiko sinulla mahdollisuutta anoa johonkin toiseen kouluun opiskelemaan samaa alaa, vaikka ihan tänne pk-seudulle ? Yliopistoista ja AMK-kouluista pystyy kyllä siirtymään tänne etelämmäksi samoin ammattiopistoista ja kouluista.
mä kyl oon vähän samoilla ajatukislla, jos tuntuu ett siellä kotiseudulla sun tulevaisuus on jo vähän niinku käsikirjoitettu ni vois olla hyvä vaa ottaa vähän rakoa siihen.
Itsenäistyminen alkaa siitä ku ei enää tee niinku muut sanoo vaa niinku itsestään tuntuu. Eka askel on aina se isoin, mut sitte kun sen on tehny ni alkaa huomaamaan että aurinko vielä nouseekin ja kaupat on auki eikä ihmiset kivitä sua kuoliaaksi kun astut ovesta.
Vähän ku osaa oikeessa kohtaa päästää vapaalle, menee vaa mihin sydän vie ja ei stressaa etukäteen turhista.
Kiitos taas kaikille vastauksista!
Olen kyllä itsekin miettinyt muuttoa pääkaupunkiseudulle. Ehkä se siirto voisi onnistuakin. Luulen, että siellä elämä helpottuisi, kun tällainen on paljon "sallitumpaa". Tuntuisi vaan toisaalta vaikealta jättää kaikki tänne, ovathan ihmiset minulle silti rakkaita vaikka eivät tilannettani ymmärräkään. Mutta tiedostan itsekin, että se olisi ehkä kaikken järkevintä ja varmasti auttaisi minua kasvamaan ihmisenä. Ja kuten f4ck sanoi, itsenäistymään. Olen monella tapaa riippuvainen monesta asiasta, myös perheestäni. Haluaisin opetella siitä tavasta eroon.
On mukavaa lukea ajatuksianne ja kokemuksianne, varsinkin kun löydän monesta kohtaa itseni. Nämä keskustelupalstat ovatkin ehkä olleet yksi selviytymiskeinoni, vaikka en itse olekaan näihin kirjoitellut. Nimittäin kun sanoin tuolla aiemmin, että tajusin suuntautumiseni jollain tapaa jo lapsena, niin vasta teini-iässä se iski kunnolla tajuntaan. Se ajatus tuli päähäni kuin salama kirkkaalta taivaalta, ja sanottuani itselleni mielessä ääneen että olen lesbo enkä siitä tule muuksi muuttumaan, aloin itkeä lohduttomasti ja halusin kuolla siihen paikkaan. Ajattelin että elämäni tulee olemaan joka tapauksessa kauheaa. Jostain syystä minulla oli hirveän negatiivinen asenne lesboutta kohtaan ja tuomitsin itseni, vaikka en yleensä ole ihminen joka tuomitsee ketään. Hyväksyn kaikki muut sellaisina kuin ovat, paitsi itseni.
"FirstStepTheHardest": sinullakin kuulostaa olleen hyvin vaikea tilanne. Arvostan kaikkia teitä, jotka olette olleet noin rohkeita ja astuneet ulos kaapista vaikeissa olosuhteissa ja muiden mielipiteistä välittämättä. Toivon itsekin olevani joskus yhtä rohkea ja saan voimaa, kun luen teidän muiden ihania kertomuksia naisen kanssa elämisestä ja huikeista rakkaustarinoista. Jollain tapaa olen aina halunnut sulautua massaan, ehkä johtuen siitä, että olen lapsesta asti tiennyt olevan jotenkin erilainen. Siksi "14 13":n tilanne olisi itselleni melko hirveä, siis että olisin kuin joku nähtävyys pienessä kylässä. En halua millään lailla herättää huomiota. Sen takia pääkaupunkiseudulle muutto tuntuu houkuttelevalta. Tai ehkä jopa jonnekin ulkomaille, missä tilanne saattaa olla vielä parempi! Mutta olen ylpeä "14 13":sta ja muista rohkeista, jotka edesauttavat vähemmistöjen tulemista vähemmän vähemmistöiksi. Juuri noin rohkea haluan itsekin joskus olla!
Juu ei mikään ihme jos sun ystävät näyttävät unohtaneen mitä kerroit, kun silti jatkat sitä miessuhdetta, he eivät ehkä ole täysin ottaneet todesta. Melkein kuin sanoisit olevasi ehdoton vegaani mutta tilaisit edelleen ravintolassa mehevän pihvin. ;) No ei se tietenkään ihan sama ole, mutta varmaan ymmärsit pointin :) Rohkeita askeleita on kuitenkin otettu ja se on tärkeintä.
Niin tää mun tilanne on ehkä osittain itse aiheutettukin, jossakin vaiheessa toin "maailmanparannushengessä" suuntaustani aika paljonkin esille, että varmasti jokainen tuppukylän vanhoillinen asukas tietäisi tuntevansa lesbon ja näkis että se lesbo on ihan normaali töitätekevä kiva ihminen niinkun kaikki muutkin. heh :D
Ja tämä siis sen jälkeen kun mäkin olin välillä vaihtanut maisemaa ja kaupungissa oppinut hyväksymään itseni. Että tosiaan suosittelen sullekin sitä maiseman vaihtoo. Uusi paikka ja uudet ihmiset, ja heti alkuunsa lopettaa esittämästä sitä heteroo, niin kyllä se hyvin menee.
Voihan sinne nykyiseenkin paikkaan myöhemmin palata takaisin jos haluaa. Itsellä ainakin on paljo helpompi asua täällä nyt, kun oli välillä muualla ja sai itsevarmuutta ja tajusi että on oikeestaan aika hienookin olla lesbo :) Jos suuntauksen vaihtaminen olis jotenkin mahdollista, niin lesbona silti pysyisin enkä muuta edes harkitsisi. Joskus nuorempana kyllä olisin tehnyt mitä tahansa että muuttuisin heteroksi, ja nyt ihmettelen sitä suuresti.
Ei siihen rohkeuteen muuta vaadita kuin että pääset samanhenkisten ihmisten seuraan, se rohkeus tulee ihan itsestään kun on tajunnut olevansa ok juuri sellaisena kuin on. Konservatiivisten heteroiden seurassa varmaan tunnet olevas ulkopuolinen ja erilainen, mutta sekin helpottaa kun ystävystyt toisten lesbojen kanssa. Ei se heteroseurakaan sitten niin ahdistavalta tunnu, kun ei tarvitse enää väkisin yrittää samaistua heihin, kun on löytänyt sopivampiankin samaistumisenkohteita.
Ookkosä f4ck jo tehny lapsia, tai aiotko niitä tehä?
Vai aiotko vaan elää ilman niitä?
lapsia joo ei, mä hiffasin jo pienenä kaks asiaa, toinen on se ett naiset on ihan parasta ja toinen ett lapset perii maan ja mä en haluu ainakaa omasta puolestani jättää niille vittumaista perintöö.
"Olen saanut sellaisen käsityksen, että naisten väliset suhteet ovat usein aika lyhyitä, harvoin koko elämän mittaisia. Ja että monet naiset, varsinkin ehkä bi-seksuaalit, kääntyvät iän myötä heteroiksi eivätkä enää vilkaisekaan naisiin päin."
Siinä mielessä elän itse heteronormatiivista elämää, että olen pitkässä parisuhteessa, vaikkakin lapsettomassa (en ole koskaan kokenut halua tulla äidiksi). Meillä on laaja ystäväporukka: enimmäkseen heteroita, muutama homoseksuaali (piti oikein miettiä, koska tämä ei ole koskaan ollut pointti). Koko seksuaalinen suuntautuminen ei ole määritellyt elämääni muilta osin. No, käyn lukemassa näitä juttuja ja katsomme vaikka lesboleffoja, joo, mutta periaatteessa elämämme on kuin kenen tahansa heteron. Eli asumme yhdessä, käymme töissä, suunnittelemme tulevaisuutta, yritämme järjestää välillä enemmän yhteistä aikaa. Ystäväpiirimme ei tee eroa meidän parisuhteen ja heteroparisuhteen välillä – asia on neutraali eikä enää edes puhumisen arvoinen. Olemme myös avoimesti mitä olemme, suukottelemme siinä kuin muutkin viihdeiltoina ja kiukuttelemme siinä kuin muutkin, jos toinen sattuu ärsyttämään.
Oma sukuni on oikein sovinistista tyypillistä suomalaista sorttia, mutta kyllä ne äijätkin asian ovat nielleet. Naiseni kuuluu samalla tavalla vanhempieni perheeseen kuin sisarustenikin poika- ja tyttöystävät, äitini ja naiseni tulevat jopa paremmin toimeen keskenään kuin minä ja äitini, ainakin välillä! Muutaman vuoden se aikoinaan otti perheeltäni asia hyväksyä, mutta äitini on hyvä esimerkki siitä, kuinka ajattelu voi muuttua: nykyään hän on barrikadeilla asian takia, vaikka aluksi pyysi minua pysymään kaapissa ainakin oman äitinsä suhteen. Nykyään kaikki tietävät. En tietysti voi tietää, mitä ajattelevat, mutta meidän läsnäollessamme osaavat käyttäytyä.
Työpaikalla olen osittain kaapissa, johtuen näkyvästä paikastani. Lähimmät työkaverini kyllä tietävät, mutta olen päivittäin tekemisissä kymmenien/satojen ihmisten kanssa, niin mielestäni olisi yhtä typerää heille asiasta tiedottaa kuin laittaa asiasta lehteenkään ilmoitusta. Jos tulee puheeksi parisuhteet, en puhu suoraan "naisesta" vaan käytän kiertoilmausta.
Tämä siis vain vastauksena siihen, että ei koko elämän tarvitse olla ihan erilaista, vaikka naisen kanssa olisikin parisuhteessa. Aikansa se ottaa ympäristöltä asia sisäistää ja rinnastaa mihin tahansa parisuhteeseen. Tai, sillä erotuksella, että viime vuosina kolmenkympin hujakoilla heteropiirissämme on käynyt eroaalto ja moni on siirtynyt "toiselle kierrokselle", meidän sohvallamme käy varsinainen terapointiruuhka. Meillä ei ole toista kierrosta kyllä näkyvissä :)
Meidän suhdetta monet ystävämme pitävät "täydellisenä", sellaisena johon verrataan suhdetta. Puhumme kaikesta, myös suhteestamme ja tunteistamme, ilman että asiat tarvitsee erikseen "ottaa puheeksi". Kinastelemme paljon, mutta harvoin tappelemme. Koskaan emme ole olleet puhelakossa ja ehkä kerran vajaan 10 vuoden aikana ollaan menty vihaisena nukkumaan.
Paljon kuulee hehkutusta siitä, että naisten välinen suhde on jotenkin syvempi kuin heterosuhde, nainen ymmärtää naista paremmin jne.
En voi väittää vastaan, koska omalla kohdallani tämä pitää paikkansa. En vain voisi olla kiinnostunut kenestäkään miehestä kuten olen kiinnostunut naisestani tai ylipäätään naisista. Minulla on siis historiaa miestenkin kanssa, mutta olen aina ihastunut naisiin ihan eri tasolla. Sen vain tietää. En toivoisi toisin, koska en tiedä paremmasta.
Tsemppiä sulle! Vaikka itselläni asiat on menneet näin hyvin ja olen onnellinen nykyään, niin helppoa se ei aikoinaan ollut... ja ikävä kyllä, kaikilla ei ole yhtä hyvin käynyt. Tärkeintä minulle on ollut löytää hyviä ystäviä, parisuhde löytyy jos on löytyäkseen, ihastumisestahan kaikki alkaa eikä siitä, että "tahdon nyt vain jonkun naisen". Ihastumista (ja että se johonkin johtaisi) tietysti auttaa se, että lähtisit vähän isommille areenoille ja myös niihin lesbopaikkoihin.
Pikkupaikkakunnat ovat pikkupaikkakuntia, ja vaikka mekin joskus haluaisimme muuttaa "maalle", niin kynnys on korkea. Ei ole kiva joka päivä joutua näkemään muiden kasvoilta olevansa erilainen. Itseltä kun se tuntuu usein unohtuvan.
Voi "19 15", elämäsi kuulostaa niin täydelliseltä! Voin vain kuvitella miten ihanaa olisi viettää tuollaista tavallista arkea naisen kanssa. Ja on todella kannustavaa, että olette olleet noin pitkään yhdessä! Olen juuri miettinyt, että en halua luopua koko ystäväpiiristäni tai muuttaa koko elämääni seksuaalisen suuntauksen takia. Kyllähän se toki jonkun verran tulee muuttumaan, ja olisi tietty mukava saada samanhenkisiä ystäviä, että tietää kuuluvansa johonkin. Ja koska he varmasti ymmärtävät joitain asioita eri tavalla kuin heterot.
Uskon kyllä, että naisten välinen parisuhde on (puolueettomasti) kaikinpuolin mahtavampaa kuin miehen ja naisen välinen. Siinä on vain myös ne huonot puolet jotka johtuvat lähinnä ulkopuolisista seikoista. Jotenkin tuntuu monesti ystävienkin juttuja kuunnellessa, että he eivät oikeasti ole niin läheisiä miestensä kanssa eivätkä jaa kaikkia asioita, mitä esim. kertovat ystävilleen. Toista se on varmasti naisten kanssa.
Ihanaa että täällä on näin fiksuja ihmisiä, tunnen koko ajan enemmän ylpeyttä kuuluessani joukkoon. Ja olen samaa mieltä siitä, että ystävät ovat elämän suola.
"14 13": Olet kyllä rohkea ja hieno ihminen, kun edistät ihmisten ennakkoluulottomuutta noinkin tarmokkaasti. Elätkö itse parisuhteessa? Kyllä maisemanvaihto käy koko ajan houkuttelevammaksi. Ja luultavasti en palaisi tähän paikkaan enää takaisin, tai mistäs sitä ikinä tietää. Vaikeaksi muuton tekevät varsinkin täällä olevat ihmiset. Läheisiäni ja ystäviänihän pääsisin kyllä tapaamaan milloin vaan, mutta entäs se ihastukseni jonka mainitsin? Hän valitettavasti on edelleen mielessä lähes koko ajan. Näen häntä lähes päivittäin, opiskelujen ja yhteisten harrastusten merkeissä. Toisaalta turhaahan se on hänen takiaan tänne jäädä roikkumaan sillä tiedän, että siitä jutusta ei varmasti tule koskaan mitään. Meillä on ikäeroa lähes kymmenen vuotta ja tiedän että hän seurustelee ainakin tällä hetkellä miehen kanssa. Mutta niinhän toisaalta minäkin. Saan hänen tapaamisestaan aina uskomattomasti energiaa. Jutellessamme hän katsoo niin ihanasti silmiin ja hymyilee minulle usein. Kun olemme porukassa, tuntuu että saan häneltä enemmän huomiota kuin seurueen muut jäsenet. Välillä hän suorastaan flirttailee aika räikeästikin, mutta se taitaa vain olla hänen tapansa. Eikä siinä mitään pahaa ole, mielestäni muidenkin pitäisi ottaa oppia hänen rennosta ja iloisesta elämänasenteestaan, mutta valitettavasti hän on saanut minut koukkuun ja pahasti. Hänen näkeminen on yksi elinehtoni.
Kiitos teidän viisaiden neuvojenne, olen alkanut näkemään elämän valoisat puolet. Tuntuu, että pystyn pitkästä aikaa hengittämään, kun olen päättänyt tehdä sen mikä on oikein. En ole vielä varma miten ja milloin, eikä se varmasti tapahdu hetkessä. Asioita pitää vielä sulatella. On myös löydettävä oikea hetki ja tapa kertoa poikaystävälle.
Jos te tosiaan juttelette sen ihastuksen kanssa tosi paljon, niin eikös olis ihan luonnollista pitää sen kanssa yhteyttä ihan kaverimielessä? Eikä sitä tiedä vaikka hänkin joskus huomaisi pitävänsä naisista, niin oot ainakin nappaamassa kiinni jos tilaisuus tulee ;)
Älä muuten odota sitten, että kaikki lesbot olisi fiksuja ja ystävällisiä, kyllä meistä löytyy niitä k*sipäitä ihan samanlailla kun heteroistakin. Ja kun iloisena sanot jollekin että oot vihdoinkin sisäistäny tykkääväsi naisista ja tullut kaapistakin, niin joku saattaa pitää sua vaan hetkellisesti kokeilunhaluisena heterona/bi:nä ja pilkata siitä. Mutta eipä siitä kannata välittää, ne on vaan yksittäisten ihmisten mielipiteitä, ei ne kerro susta, vaan sen ihmisen ajatusmaailmasta. Jotkut jääräpäät ei vaan usko että sen lesboutensa voi löytää vielä aikuisenakin, ja että kaikki lesbot ei ala tyttösuhteisiin vielä teininä. Mutta älä nyt liikaa säikähdä tätä varoittelua, ainaki mun tuttavapiirissä lähes kaikki on hyviä tyyppejä :D
Niin mä periaatteessa en ole parisuhteessa, mutta en ehkä ihan vapaakaan, vähän sellainen epäselvä tilanne yhden kivan naisen kanssa.. Toivoisin kyllä että siitä vielä kehittyisi kunnon suhde. :)
Hei epätoivoinen, kaikki järjestyy, IHAN VARMASTI!
"ällä tarkoitan ett ku sä joskus sitte päätät mennä jonku kivan ( ei sen joka puhuu sut pyörryksiin saadakseen sulta) tytön kans sänkyy ni se luultavammin loksauttaa kohdallee monta asiaa sun päässäs"
- vaikka seksi on "vain" seksiä, niin mulle kävi kyllä just noin. Asioista, jotka oli olleet mun päässä vain teorian tasolla tuli yhtäkkiä konkretiaa, ja mulle valkeni että "aHAAA, tällästä tää VOI siis olla ja tältä tää VOI tuntua"
En siis kannusta täällä nyt hankkiutumaan nopeasti sänkyyn jonkun mimmim kanssa vaan alkamaan rakentaa omasta elämästä jotain sellasta, mikä näyttää ja tuntuu Omalta, ei joltain, jonka raamit on syntyneet toisten odotuksista ja vaatimuksista.
Tsemppiä!
Joku kyseli aiemmin Kakkosen homoiltaa ja näkeekö sitä vielä jostain. Kyllä näkee! Täältä löytyy sekä vuoden takainen homoilta että '96 vuoden vastaava. Ohjelmien sisältö nyt sitten on mitä on..
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/ajankohtaisen_kakkosen_homoillat_42605.html#media=42610
kiitti ku kaivelit linkin, olipa hauska katsoo toi -96 homoilta. Tai no, hauska ja hauska.
Hei, olipa pakko minunkin jotain sanoa tähän ketjuun. Onneksi paljoa ei tarvitse, kun niin moni fiksu on jo avannut sanaista arkkuaan. :)
Halusin vain sanoa, että rakas ihminen, nyt vielä kun olet nuori, niin ala elää oman näköistäsi elämää. Muuten aivan varmasti kadut sitä myöhemmin.
Monen muun kanssa olen samoilla linjoilla, maisemanvaihto saattaisi auttaa sinua paljonkin. Itse olen jo muutaman vuoden ajan ollut avoimesti "epähetero" ja yli kaksi vuotta parisuhteessa tyttöystäväni kanssa. Nykyään minulle ei ole ongelmallista kertoa uusille tuttavuuksilla, opiskelukavereille, harrastustutuille tai vastaaville tyttöystävästäni tai parisuhteestani. Kun puhun asiasta luontevasti, luontevaa se on myös muille ihmisille. Alussa kertominen oli mullistavaa, jännittävää ja pelottavaakin, mutta huomasin lopulta, että muille ihmisille asia ei ollut läheskään niin mullistava.
Maisemanvaihdoksesta vielä: Kaikesta huolimatta, jos tapaan esimerkiksi lukioaikaisia tuttujani vuosien jälkeen, on heille hankala kertoa. Ehkä jopa salailen asiaa hieman vuosien takaisilta tutuilta, jotka eivät kuitenkaan ole läheisiäni tai edes ystäviä. Mutta nyt kun asun kaukana kotipaikkakunnaltani ja olen rakentanut kokonaan oman elämän, on minun helppo elää omanlaistani elämää.
Tsemppiä ja rohkeutta!
Hei ketjun aloittaja. Kiusaa nyt sitä toista oikein kunnolla ja mene hänen kanssaan yksiin. Elelette sitten kaikki yhdessä, sinä, hän ja suku. Olette onnellisia ehkä viikkokaupalla, kunnes yhtenä päivänä jätät ostoskassit keskelle katua ja ampaiset juoksuun.
Kuule, ihan asiallisesti. Naisen kanssa voi elää ihan mukavaa ja tasapainoista elämää. Voihan sitä tietysti päättää jo valmiiksi että kaikki syrjivät, mutta se on oman pään päätös enemmän kuin todellisuutta.
"14 13": Emme juttele niin paljon kuin tuosta voisi ehkä olettaa. Emme ole tavallaan edes "kavereita", vaan tuttuja. Hän ei ole edes samalla vuosikurssilla kanssani. Olen ehkä yrittänyt tietoisestikin pitää häneen jonkinlaista etäisyyttä, koska en halua rikkoa sitä kuplaa, tai sitä ajatusta mikä minulla on hänestä. Koska järkevä puoleni minusta tietää, ettei meistä koskaan voi tulla paria, mutta tunteellinen puoleni haluaa haaveilla. Tänäänkin hän oli taas niin ihana! Olemme siis jutelleet oikeastaan vaan porukassa. Mutta ne hetket, ne katseet ovat niin pitkiä ja täynnä latausta (hän esim. usein katsoo minua puhuessaan jollekin toiselle henkilölle) ja tiedän että se kaikki rikkoontuisi, jos tuntisin hänet paremmin tai hän minut. Ja toisaalta olen niin ujokin, etten rohkenisi itse tehdä mitään aloitetta edes ystävyytemme suhteen. Menen ihan lukkoon hänen seurassaan. Mutta hänellä on minuun hyvin erityinen vaikutus, koska opin häneltä joka päivä tietynlaista uutta positiivista asennetta elämään, ja yritän sen myötä itsekin kasvaa paremmaksi ihmiseksi.
Niin ja en todellakaan odota mitään sellaista. Itse asiassa minulla on (kuten aiemmin mainitsin) aina ollut melko negatiivinen käsitys lesboista, mikä on ehkä suurimmaksi osaksi joidenkin keskustelupalstojen ja muiden kielteisten stereotypioiden vaikutusta. Siksi olenkin niin positiivisesti yllättynyt, että täällä on näin fiksua porukkaa! Olen kuullut noita juttuja, että "syytetään heteroksi", mutta koska olen aina pelännyt että minua luullaan lesboksi, niin olen varmaan vain huvittunut jos joku tulee kiistämään tai kyseenalaistamaan lesbouteni. Ja sehän se on tärkeintä että itse tietää mikä on. Enhän ole edes mikään "myöhäisherännäinen", vaan olen tavallaan olosuhteiden pakosta solminut suhteita miesten kanssa. Toisenlaisessa ympäristössä olisin varmaan alusta alkaen tiennyt mikä olen ja käyttäytynytkin sen mukaisesti. Miehiin olen ollut vain jollain tavalla "platonisesti ihastunut". Olen saattanut jopa haaveilla yhteisestä tulevaisuudesta autoineen, lapsineen ja omakotitaloineen, mutta sitten ne suhteet ovat aina kaatuneet siihen läheisyyteen. Olen tajunnut, että vain naisten läheisyys miellyttää, mutta olen kokenut sen vääräksi ja luullut että vain miesten kanssa on mahdollista suunnitella ja tehdä sellaisia asioita. Ja että ei kukaan muu nainen edes sellaista haluaisi, paitsi ehkä ne "lesbot", joilla on tyyliin irokeesi tai jotka muuten vaan näyttävät ja käyttäytyvät miesten tavoin. Enkä minä sellaista haluaisi (pidän naisellisista naisista). Kaikki sen tyyliset naiset joista minä olisin pitänyt, puhuivat taukoamatta vain pojista. Ajattelin, että miksi noin upea tyttö/nainen haluaa tuollaisen? Pojat olivat vain ilkeitä ja tyhmiä, eivätkä millään tavalla mielenkiintoisia tai viehättäviä.
Niin että älä huoli, en säikähdä. :) ja toivottavasti teillä asiat lähtee rullaamaan sen kivan naisen kanssa!
"Lilliankasi": Voin vain kuvitella, että seksi naisen kanssa on tosiaankin viimeinen asia, mikä loksauttaa palaset kohdilleen, jos ne eivät tähän mennessä jo olleet aivan selvät. Omalla kohdallani voin kyllä sanoa, että vaikka en koskaan ole naisen kanssa ollutkaan niin tiedän silti, että se on täsmälleen se mitä haluan. Ja jos siihen maailmaan joskus pääsen, niin epäilen vahvasti että siitä on enää takaisin tulemista. Ja uskon myös, että sitten kun todella rakastun johonkin naiseen ja saan häneltä myös vastarakkautta, en enää välitä muun maailman mielipiteistä. Tämä voi toki käytännössä olla vaikeaa tai lähes mahdotonta.
"Tämänsäjne": Ymmärrän pointtisi, ja tunnen jatkuvasti huonoa omaatuntoa poikaystäväni vuoksi.Tuntuu että petän häntä näillä ajatuksillani. Tiedän, että hän ei ansaitse minua, sillä en koskaan pysty antamaan hänelle sitä rakkautta, mitä hän voisi saada. Ja hän on niin valloittava, että löytää varmasti ihanan heterotytön heti kun on siihen valmis. Minulle se tytön löytäminen onkin sitten asia erikseen. Mutta tuen häntä kaikin mahdollisin tavoin vaikka nyt sitten ero tulisikin, ja hän tulee aina olemaan tärkeä osa elämääni.
"XcR880": On todella hienoa, että te jotka ette enää paini näiden samojen kaapista tulemisten ja muiden asioiden kanssa ja joilla on jo itsellä asiat noin hyvin, jaksatte silti tulla tänne palstoille kannustamaan ihanilla esimerkeillänne ja antamaan hyviä neuvoja. Tilanteesi kuulostaa aivan upealta. Ihanaa, että olette saamassa lapsen! Mielestäni tuollainen yhteisöllisyys on hyvä asia, lapsilla on varmasti paljon rakastavia aikuisia ympärillään, sekä miehiä että naisia joista ottaa mallia. Toivon paljon onnea tulevalle perheellenne!
"13 13": Kiitos! Pitääpä katsoa tuo ohjelma tässä heti kun on aikaa.
"Annamariina": Olen jo tässä hiljaa mielessäni tehnytkin aika vahvan päätöksen alkaa elää omaa elämääni, kun olen siihen saanut täältä niin paljon kannustusta. On tullut jopa sellainen olo, että sen pitäisi olla itsestään selvää ja haluaisinkin oikein uholla jo kertoa asiasta kaikille (heidän vikahan se periaatteessa on että tässä tilanteessa ollaan). Niin varmaan myös tekisin, ellen olisi nyt parisuhteessa. Se hieman hankaloittaa ja hidastuttaa asioita. Olisi loukkaavaa poikaystävääni kohtaan alkaa nyt huutelemaan kaikille pitäväni naisista enkä miehistä. Olen samaa mieltä, että joillekin vanhoille tutuille, kuten koulukavereille, saattaa olla liian kiusallista ja ehkä tarpeetontakin kertoa, ellei joudu paljoa olemaan tekemisissä.
Minultakin odotettiin normaalia perhe-elämää miehen kanssa, jonka kanssa yrtin seurustella parisen vuotta. Elämäni paras päätös oli jättää mies ja alkaa elämään omaa elämää. Olen ollut vaimoni kanssa kohta 20 vuotta ja olemme niin onnellisia. Ei naisten väliset suhteet välttämättä ole lyhyitä. Toivon, että olemme loppuiän yhdessä. Rohkeutta nyt vaan alkaa elämää sitä elämää mikä tuntuu oikealta. Älä vie mieheltäsi mahdollisuutta onneen.
Ihana kuulla että teillä on normaali pitkä parisuhde. Haluaisitko kertoa vielä että millaista teidän elämä on?
Riidat, eroavaisuudet ym. Onko teillä esim. vain yhteisiä ystäviä vai onko teillä kummallakin oma sydänystävä, jos sellaista siis on edes...vai oletteko toisillene sellainen? Ja onko teillä asioita, joita ette jaa toistenne kanssa, kuinka erillisiä olette?
Kiinnostaa nuo, sillä heteropariskunnalla nuo ovat melko yleisiä asioita, jotka luonnollisesti järjestyvät tai niitä joko kaivataan -ainakin tämä käsitys minulla on...
Musta alkaa tuntumaan, että ihastun AP:hen, kun luen hänen kirjoituksiaan. :) Aivan mahtavan tuntuinen tyttö ja ajattelee asioista ihan samalla tavalla kuin minä.
"Katy": Hienoa! 20 vuotta, se on aivan mieletöntä. Harvat heterosuhteetkaan kestävät noin kauaa. Olet aivan oikeassa ja olen miettinyt asiaa mieheni kannalta hyvin paljon viime päivinä. Olemme itse asiassa jopa keskustelleet hänen kanssaan vakavasti parisuhteemme tilasta. En tosin kertonut hänelle, että pidän tytöistä. Toivon myös teille onnea ja pitkää ikää yhdessä!
"12345 67": Kiitos ihanasta kommentista, parasta mitä olen kuullut pitkään aikaan! Mieleni on ollut maassa, sillä karu todellisuus iski taas vasten kasvoja. Juttelin tänään perheeni kanssa syvällisemmin, asia tuli esille ikään kuin vahingossa (ilmeisesti koska se on pyörinyt mielessä niin paljon)! He eivät ottaneet sitä todellakaan hyvin. isäni oli suunnilleen sitä mieltä, että en ole enää hänen tyttärensä jos sellaista lesboilua alan harrastamaan. Äidistäni sain sen kuvan, että hän rakastaa minua yhtä paljon joka tapauksessa, mutta hän alkoi itkeä ja sanoi että minulla tulee olemaan hyvin vaikea tulevaisuus jos naisen kanssa alan seurustelemaan. Ja sitten hän kysyi, enkö rakastakaan miestäni (äitini pitää poikaystävästäni varmaan enemmän kuin minä itse). Selitin hänelle millä tavalla välitän poikaystävästäni, vähän kuin todella tärkeästä ystävästä. Mutta tilanne meni kuitenkin siihen, että molemmat hermostuimme. Äitini alkoi puhua lesboista jotka tuntee. Että he ovat sellaisia tunteella eläjiä, ja vaihtavat kumppaniaan heti kun tulee suhteeseen jokin ongelma. Hän yritti "käännyttää" minua, koska ajattelee minun ilmeisesti pitävän myös miehistä eli olevan bi-seksuaali. Annoin kyllä ymmärtää, että vain naiset kiinnostavat siinä mielessä. Mutta tilanne oli niin kärjistynyt. Tuntuu, että joudun ottamaan etäisyyttä perheeseeni nyt jonkin aikaa. Mutta se on vaikeaa, koska perheessämme on tällä hetkellä muitakin surun ja huolen aiheita, ja meidän pitäisi pitää yhtä.
Olen nyt taas todella pihalla enkä tiedä mitä tehdä. Tuntuu vain, että satutan kaikkia ihmisiä, perhettäni ja poikaystävääni. Siksi ehkä aloin taas jopa uskoa äitiäni, että mieheni kanssa eläminen on oikea ratkaisu. Hän sanoi, että muutoin elämä tulee olemaan vaikeaa ja että tulen aina erottumaan joukosta. Että jos kerran rakastan miestäni, ei sitä muissakaan suhteissa sen kummempaa tule olemaan. Että elän jossain haavemaailmassa jossa kaikki on täydellistä. Kuulemma kaikki suhteet ovat lopulta sellaista tavallista arkea, eikä mitään maata mullistavia tunteita, joten ei kannata hankaloittaa kaikkien elämää. Yritin kyllä alussa sanoa vastaan, mutta lopulta koin sen aivan turhaksi ja yritin vain kuunnella häntä, sillä hän tuntui niin surulliselta ja epätoivoiselta. Ei väittely olisi auttanut siinä tilanteessa, kun hänellä oli niin selkeä mielipide. Parempi sitten hoitaa asia muulla tavalla kuin hakemalla perheen tukea ja hyväksyntää.
Olen kyllä siinä mielessä hänen kanssaan samaa mieltä, että täällä asiat ovat vain niin. Ainoa vaihtoehto olisi ehkä juuri se muuttaminen eri paikkakunnalle ja etäisyyden ottaminen. Voi kun olisi olemassa joku sellainen paikka (vaikka se haavemaailma kuten äitini sanoi), jossa kaikki saisivat olla sitä mitä ovat eikä sitä paheksuttaisi tai pidettäisi kummallisena. Tuli yhtäkkiä sellainen olo, että olen aivan yksin erilainen koko maailmassa. En enää tiedä mikä on oikein. En tiedä jaksanko, jos se tulee aina olemaan tällaista...
siis sä neuvottelet äitisi kanssa elämästäsi? Voihan sen tietty noinkin, mutta ne on sun vanhempia ei sen kummempaa. Ei ne elä sun tunteita eikä ajattele asioita sinun kannalta, ainoastaan sä voit niin tehdä.
Rohkeasti teit kun kerroit heille, mutta ei sun pidä alkaa kaupaa tehdä elämästäsi heidän kanssa. Info on nyt heille annettu ja anna nyt niiden sulatella sitä. Sun ei tarvi nyt selitellä eikä puolustella itseäsi eikä olemistasi. Tää maapallo on ihan yhtälailla sunkin ja sun elämä vain sun.
Inttäminen aiheesta on aivan turhaa, he tuntevat omat tunteensa ja sä omasi, kaikki tarvitsevat aikaa, niin he kuin säkin käydäkseen nämä uudet tuntemukset läpi.
Koko homoseksuaalisuus on sulle nyt iso juttu, sä olet sen löytänyt itestäs ja tottakai se tuntuu maailman isoimmalle jutulle. Mut kun sä katot ihmisii kadulla, mietitkö sä jokaisen kohdalla mikähän toi on ja kenen kaa se on? Ainoa mitä tää uusi asia nyt järkyttää ja ravistaa olet sä ja sun sukulaiset ja ystävät. Siin ei ole mitää epäluonnollista, uudet asiat aina saa aikaa myllerrystä ja sitte asiat tasottuu.
Sun elämästä on kyse, sun onnesta ja tyytyväisyydestä. Sun mammas on oikeessa ett ei sen onnen löytäminen ole yksinkertaista mut se mikä on yksinkertaista on se ett jokaisen kannattaa elää elämänsä eikä antaa kenekään sanoa miten se kuuluisi elää.
Mä uskon ett sulla on käsitys siit mitä sä haluat ja sulla on rohkeutta myös kulkea omaa tietäsi. Oli hetero tai ei, ni sen omanlaisen elämän eläminen vaatii aina rohkeutta ja kykyä ymmärtää ettei kukaa muu voi elää elämääsi kuin sinä itse.
Sä oot jo aikuinen, sun vanhempas tuskin osaa ikinä katkaista napanuoraa, mut sä voit sen tehdä. Se ei tarkoita ettet rakasta heitä vaan ett olet valmis ottamaan oman elämäsi vastaan ja tekemää siitä sinunlaisen eikä miten suku on ajatellut sen menevän.
Irtiotto on paikallaan, annat vanhemmillesi aikaa asiaa sulatella ja muista ettei sun tarvi puolustella elämääsi eikä perustella sitä kellekkään kuin itsellesi.
Se että susta tuntuu ett olet yksin asian kanssa muuttuu kun pääset taas eteenpäin asiassa. Maailma on pullollaan homoja ja lesboja ja bissejä eikä sun tarvi kuin avata silmät nii sä alat nähdä ettet ole yksin.
Vaikka susta nyt tuntuu ett tää asia tulee muuttamaan kaiken elämässäs ja sua ehkä pelottaa nii älä huoli, se kuuluu asiaan. Omilla jaloilla seisominen on vähän kuin polkupyörällä ajon opettelu, se eka kerta kun ei ole apupyöriä ni pelottaa että nyt ei käy hyvin. Mut pikkuhiljaa sen huomaakin miten ihanaa ja vapaampaa on ajella ilman apupyörii. Joten älä lannistu äläkkä masennu. Sä et ole yksin etkä friikki etkä maailman huomion keskipiste.
Sun elämä on vasta alussa, sä tulet löytämään onnea ja luultavammin kokemaan pettymyksiä. Kaikki vie sua kohti tasapainoa ittesi kanssa, ja ajallaan sä osaat paremmin ja selkeemmin ja vaivattomammin olla rehellisesti oma itsesi ja löytää ihmisiä jotka sopii niihin kuvioihin. Mikään asia tässä elämässä ei tipahda valmiina käteen, siksi pitää kasvaa ja kehittyä. Opi nautimaan siitä ett opit lisää itsestäsi.
Sä et ole vastuussa muusta kuin itsestäsi, sä et voi pakottaa ketään ajattelemaan niinku sä, etkä tuntemaan niinku sä. Eikä sun vanhemmatkaa vaikka ne haluiskin "vain sun parasta". Ne vain haluu omalla tavallaa suojella sua, mut vanhemmat tekee sen sillai ett ne ei haluis päästää irti. Se on sun homma lentää pesäsästä ja antaa sun vanhemmille aikaa käsitellä se asia.
Otat nyt askelia, e harrpauksia niin et tuuperru kaiken alle. Sä olet tehnyt jo paljon, monelle se kaapista tulo on kestänyt vuosii. Pahin on ohi siis.
Nyt vaa alat miettimään mitä kaikkea haluat tapahtuvaksi. Mä luulen ett yksi asia olisi se ett tutustut samanhenkisiin. Saat kaverin jonka kanssa puhuu näistä asioista ja tunteista ilman ett sun tarvii samalla puolustaa niit tunteita. Otat selvää esim Setan toiminnasta, siel on monesti just ryhmätapaamisii niille jotka ottaa ensiaskelia kohti sitä mitä on.
Pääasia on ett laitat pyörän pyörimään, älä tuhlaa nyt energiaa siihe ett koitat saada kaikkia maailman ihmisii hyväksymää sut vaa teet nyt asioita itsellesi. Niit asioita mitkä tuntuu susta hyvälle.
Niin ja tunteella elämisessä ei ole mitää pahaa, sä olet nuori ja vapaa(ainakin kohta toivottavasti) ja elämä edessä. Sä saat elää tunteella ja sun pitääkin. Ne tunteet jalostuu ja tekee susta sut. Joten nauti elämästä, tunteista ja uusista kokemuksista. Arki tulee kaikkeen, jopa siihen mistä nyt vain haaveilet. Mut arkeakin on niin monenlaista, kaikki on kii susta. Siksi vaali sitä mitä sä oot, pysy vahvana ja omana itsenäsi. Ja sä et ole yksin kun et eristä itseesi jonkun muurin taakse.
Mä haluan sanoa, että sun äidin tuntemat lesbot eivät ole mikään riittävä edustus tai kokonaisotos meistä lesboista. Jos sun vanhempasi katsovat paria lesboa jonkun ennakkoluulojen värittämän ikkunan läpi niin he helposti näkevät niissä lesboissa lähinnä ennakkoluulojensa mukaisia asioita ja leimaavat kaikki lesbot sellaisiksi. Vähän sama ilmiö kuin maahanmuuttajien kanssa. Jos yksi heistä rötöstelee, ni sit yleistetään että jokainen heistä rötöstelee ja oikein etsimällä etsitään merkkejä siitä. Herregud, ihmiset on yksilöitä riippumatta siitä mihin ihmisryhmään he kuuluvat. Auttaa, jos näkee ihmiset ihmisinä eikä aina jonkun ryhmän stereotyyppisinä edustajina.
Ei musta jokaisen tunteen perässä juokseminen oo joku lesbojen juttu, vaan jokaisen tunteen perässä juokseminen on esimerkiksi impulsiivisen, epäkypsän tai hukassa olevan ihmisen toimintaa. Sun vanhemmat tietävät, että säkään et ole tunteiden perässä juoksija (oletan siis näin, koska mm. haaveilet pitkästä suhteesta ja ollessasi miehen kanssa et ainakaan juokse tunteittesi perässä).
Sinä olet heille jo yksi esimerkki, miten kunnollinen ihminen lesbo voi olla. Heillä on niinku siinä silmien edessä fiksu, kunnollinen lesbo, mut he eivät suostu näkemään sitä. Kertooko se enemmän susta ja lesboista vai heidän asenteistaan? Kyl sun persoonallisuus on muutaki ku sun seksuaalisuus ja on kummallista, jos sun vanhemmat jatkossa näkee sut vain jonain seksuaalisuutena. Entäs ne kaikki muut pirteet ja ominaisuudet, joita sussa on? Ei ne katoa, vaikka sä kuinka olisit lesbo. Oot yhä se kiltti, tunnollinen ihminen. Oot yhä niiden oma tyttö.
Must yks hyvä sanonta on: Mitä Paavali sanoo Pietarista, kertoo enemmän Paavalista kuin Pietarista. Think about it!
Tottakai suhteista tulee arkisia, tottakai alkuhuuman jälkeen tunteet muuttuvat. Tottakai suhteissa on haasteita. Niin homo- kuin heterosuhteissa. Tottakai seksuaalivähemmistönä kohtaa haasteita, mut pitääks haasteiden edessä juosta pakoon vai kohdata ne? Miten sä seksuaalivähemmistönä erotut aina joukosta, ei kai meil mitään sateenkaarilippua heilu pään yläpuolella kun me kadulla kävellään?
Must kuulostaa surulliselta, että sun oma äiti käytännössä sanoo sulle, että ton onnellisemmaks sä et tuu ja parempaan et pysty -ja sä et just nyt kuulosta hirveen onnelliselta. Et sun täytyy väkisin olla heterosuhteessa ja kieltää todellinen suuntautumises, koska suhteet vaan on arkisia. Se sanoo sulle, että toi on parasta mitä saat, ja sä uskot sen, vaikka todellisuudessa vain sinä voit tietää onnestasi. Kyl suhteist tulee arkisia, mut siin on vissi ero, että elääkö sitä arkea ihmisen kanssa jota rakastaa ja jota kohtaan voi tuntea sekä henkisesti että fyysisesti, vai elääkö vaan "ihan kivan" ihmisen kanssa.
Mun mielestä sun ois hyvä haastaa sun vanhemmat ajattelemaan tätä asiaa uudesta näkökulmasta ja auttaa niitä tajuamaan, vaik se on hankalaa. Ja miettiä, että ajatteleeko ne tätä oikeesti sun kannalta vai itsensä kannalta.
Itse lähdin aikoinaan vähän yli parikymppisenä pikkupaikkakunnalta pääkaupunkiseudulle. Enkä ole sitä katunut. Elämä muuttui positiivisempaan suuntaan ja olen nyt elänyt rakkaani kanssa 11 vuotta yhdessä ja 4 vuotta rekisteröidyssäparisuhteessa. Jos olisin jäänyt sinne savon perukoille, olisin todennäköisesti samankaltaisessa tilanteessa, kuin ap. Eli tsemppiä ja ota kiinni elämästä :)