Huoh........Onko se ikä vai mikä (8kk) kun vauveli raivoaa????? Välillä nauraa kikattaa kuin mikäkin ja kuin salamaniskusta nauru muuttuu karmeaksi itkuksi...Varmasti voi sanoa ettei kyseessä ole kipu-tai nälkäitku, sen kyllä olemme oppineet tunnistamaan jo alkutaipaleella.Selvästi olen huomannut että äiti on nyt se numero 1, eli joskus ei tarvitse kuin selkä kääntää niin huuto on melkoinen. Tähän asti viihtynyt mainiosti yksinään leluilla leikkien mutta nyt minuuttikin on liikaa. Hyssyttelemäänkään en haluaisi ruveta, kun välillä se syli tuntuu olevan se ainoa hyvä paikka maailmassa. Jos jokaiseen inahdukseen reagoin niin saisin olla sylittelemässä noin 78 kertaa päivässä...Isi kelpaa vain hetken ja sitten taas pitää päästä äidin syliin. Isänsä kanssa tyttö on tähän asti viihtynyt yhtälailla kuin äidinkin kanssa. Ryömimään on oppinut ja nyt opettelee konttaamista, lieneekö sekin syynä alituiseen kiukutteluun (kun ei kunnolla pääse eteenpäin)....
Antakaa te viisaammat hyviä neuvoja, alkaa jo kummasti tuo ohimosuoni pullottamaan :/
Antakaa te viisaammat hyviä neuvoja, alkaa jo kummasti tuo ohimosuoni pullottamaan :/
Vastaukset 9
Vanhimmat
Meillä sama homma. Äiti on nyt niin tärkeä ja metrikin voi olla aivan liian pitkä välimatka...Samaten toi kiukkuaminen kuulostaa tutulta ja neuvolassa sanoivatkin, että se oma tahto alkaa tulla esiin ja testaaminen. Samaten tän ikäsillä on jonkinlainen turvattomuuskausi ja siksi kai tankkaavat tota syliä ym. Varmaankin aikansa tätä ja sit taas keksivät jotain muuta, kun huomaavat ettei se äiti mihinkään ole kadonnut. Itteä välillä jopa naurattaa, kun kattoo lattialla meuhkaavaa pientä äijää, joka on niin kiukkua täynnä ja yrittää punnata kyyneliä mut ku ei oikein tuu..Kyllä se tästä, se on se ikä ja ne kaikki uudet taidot, jotka siellä mielessä myllertää.
..keskimmäinen lapsistani, minulla on 11v. ja 10v. sekä 9kk. lapset. Todellakin tämä 10v. muksuistani oli jo heti vauvana "vaativa", ja kuvaamasi tapainen. Nyt edelleen hän on lapsistani se temperamenttisin, mutta myös se joka osoittaa rakkautensa myös täysillä. Eli kuulostaa luonteelta joka alkaa tulla esiin. Kuten toinenkin kirjoittaja sanoi.
Vieläkin välistä tuntuu että hänen räväkkä luonne vie mehut, mutta ne hyvät hetket palkitsee. Nuorimmaisenikin jää hänen jalkoihinsa, mutta hän onkin todella rauhallinen muksu.
Ehkä meillä tuo minussa kiinni oleminen on jäänyt tuolta nuorimmaiselta, kun isot veljet tuovat niin paljon ohjelmaa hänelle. Ja iso apu minulle on ollutkin nämä isot veljet, etenkin nuorimmainen on tyttö.
Tuo "äiti kausi" helpottaa ajan kanssa kunhan ikää tulee.
...on ollut monesti naurussa pitelemistä :) Kun pieni itkee ja nauraa vuorotellen...Reppana :/
Neuvoja en osaa antaa, itse koitan vaan antaa pojalle mahdollisimman paljon huomiota ja pahimpina päivinä kanniskelen kantoliinassa. Sitten taas jaksaa vähän aika itsekseenkin viihtyä on tarpeeksi saanut läheisyyttä.
Meidän poika on oppinut seisomaan ja polkee sitten vihaisena jalkaa heti jos joku asia ei mene mielensä mukaan, esim. lelu on liian kaukana =o
En ole muita vastauksia lukenut, mutta oisko kyseessä sama kuin miellä: suututtaa, kun ei saa tehdä jotain tai ei pääse jonnekin minne haluaa. Kiukuttaa kun ei osaa vaikka haluaisi. On tylsää, ei ole tekemistä. On yksinäistä, kaipaisi kaveria leikkimään. Kaipaisi vaihtelua. Joskus meillä muksu konttaa jonnekin, kohti mielenkiintoista paikkaa, mutta mennessään tietää että se on kielletty; hänet haetaan sieltä kohta kuitenkin pois. Ja se kiukuttaa. Ja hän menee, konttaa, ja parkuu !
Esim. kohti mielenkiintoista kaappia..
Täsmälleen samat sanat. Naurattaa välillä kun nassikka tapittaa jokaista liikettäni ja jos rupeaa jokin asia harmittamaan niin johan otetaan kasvoille se surkein ilme ja kädet ojossa halutaan syliin. Kiljuhanheksi me pientä muruamme välillä kutsutaankin, ääntä riittää vaikka naapureiden tarpeisiin. Ja kun syliin pääsee niin huuto loppuu kuin seinään :0).
Luin eräästä kirjasta, että normaaliin kehitykseen kuuluu, että 8-9 kkn:n ja 1v 3kk-1v4kk aikana tulee parin viikon pituinen jakso, jolloin vauva tarraa (yleensä) äitiinsä kuin takiainen. Se on osa psykologista erkautumisprosessia, ja täysin asiaankuuluvaa. Kun vain jaksaa vastata vauvan tarpeisiin, hän alkaa huomata, että kyllä sitä voi elää, vaikkei äidissä koko ajan kiinni olla.
joo, niinhän se on että kun vaan aina jaksais vastata mahdollisimman nopeasti vauvan hätään niin helpommalla pääsee ja vauva oppii, ettei äiti ollutkaan lopullisesti kadonnut vaikka ei ollutkaan kokoajan näkyvissä. Ja lisäisin vielä, ettei alle vuoden ikäistä voi hemmotella pilalle pitämällä sylissä!
...helpottavaa lukea näitä tän rääkymisen keskellä :) Nyt menee jo vähän paremmin, tyttö viihtyi eilen isänsä kanssa jopa 4 tuntia ku äippä oli vähän törsäämässä... ;) Ja tänään sain käydä pissalla ihan yksin ja rauhassa :D Ehkä se tästä...