Vaikea Ratkaisu [nove surkea ]

Joku ja kuitenkin ei mikään kirjoitti:

Aurinko paistoi ikkunan takaa täyttäen huoneeni huoneeseen tulvivalla valolla. Se herätti jälleen kerran minut ja avasin silmäni. Olin herännyt jälleen uuteen aamuun. Koskaan ei tiedä tulisiko päivästä hyvä vai erittäin huono. Ei siis nytkään, se piti aina kokea ennen kuin pystyi sanomaan minkälainen päivä tulisi. Tämä päivä ei ainakaan alkanut hyvin. Päätä jomotti uhkaavasti ja maha huusi nälkää ja kipua. Hiukset olivat likaiset ja hikiset. Mietin pienen hetken ennen kuin tiesin missä järjestyksessä päivän alottaisin. Päätin käydä eka hiljentämässä vatsan ja puin ylleni aamutakin. ensimmäisen kerran kuvani heijastui eteisen peilistä ja näky ei ollut mitenkään ihana. Hiukset pystyssä. Iho epäpuhdas ja punotti. Aamutakkikin oli rypyssä. Vähät välitin ulkonäöstäni nyt. Matkustin heiveröisillä jaloillani jääkaapille hieroen silmiäni. Jääkaappi kumisi tyhjyyttään niin kuin vatsani ja avasin leipäkaapin oven. Sieltä sentään löytyi jotain syötävää. Siellä oli kylläkin vain hikistä leipää, mutta silti annoin käsilleni vallan ottaa muutama leipä ja jääkaapista voita ja muuta välttämätöntä vaikka ei sielläkään paljoa valinnan varaa ollut. Kun sain leivät tehdyksin annoin vuorostaan suulle vallan, joka otti käskyn vastaan ja ahmi leipiä. Kolmen leivän jälkeen maha lakkasi murisemasta minulle ja saatoin vaihtaa itseni kylpyhuoneeseen, jossa valutin ammeeseen lämpimän veden ja kylpyvaahtoa. Sukelsin kylpyyn. Hieroin saippuaa kasvoilleni ja huuhtelin. Heti tuli puhtaampi olo. Ja hiuksetkijn ehdin pestä. Kaiken sen jälkeen hoippuroin huoneeseeni ja avasin hamuten vaatekaappini oven josta valitsin itselleni päivän vaatteet. Näytti siltä että päivästä tulisi täydellinen. Juhannus. Oli siis juhannus ja onneksi päivä oli kaunis ja mittarikin näytti lupaavaa. Vaatteeksi valitsin hameen. polviin ylettyvän. Kouluhameen tyyliseen ja sen seuraksi valitsin kaulusppaidan ja kravatin. Arvostin näet japanilaista kulttuuria koska olin itsekin syntynyt japanissa. Äitini ei vain pystynyt huolehtiman minusta tai ei halunnut, sitä en tiennyt. Siispä minut oli adoptoitu suomeen ja täällä minun oli ihan hyvä olla. Laitoin mustat kiiltävät hiukseni ponnarille ja sipaisin meikkiä kevyesti kasvojeni peitoksi. Näytin kohtuulliselta. Puhelin pirisi ja kiiruhdin vastaamaan.
-Chikuma Hama, vastasin puhelimeen. Minulla siis tosin oli japanilainen nimi, vaikka suomessa asuinkin. Hekin arvostivat minun kulttuuriani, vaikka olivatkin paljon poissa kotoa. –moi täällä on Mira, mennääks me tänää niihi bileisii? Mira kysyi. Niin, bileet. ikinä en juonut paljoa. En tahtonut. jotenkin se vain oli poissa minusta. En vain halunnut ja siksi vanhempani luottivatkin minuun joten sain mennä ja tulla miten tahdoin. –joo. Vaikka en usko että ketään tälläkertaakaan löydän, Sanoin hieman surullisesti. Niin olin jo kauan hamunnut poikaystävää. ehdokkaita ei vain löytynyt mistään taholta. Siksi olinkin jo hieman turhaantunut menemään bileisiin. Kukaan ei minua halunnut. Monet kyyneleetkin olin ehtinyt vuodattamaan sen asian takia. Muilla ystävilläni oli vientiä minunkin puolesta ja se häiritsi minua. –joo joo. Kyllä sulle jotain tapahtuu lupaan sen. Mira vakuutti joten myönnyin pyyntöön ja lupasin ilmaantua bileisiin.
Ilta tuli ja bileiden aika tuli ennen kuin olin odottanut. Kännykkäni herätyskello pirahti soimaan ja ilmoitti iloisesti tekstillä että oli aika lähteä. Halasin rakasta koiraani Muksua ja lähdin laukku kädessä iloisesti loikkien. Rappuset rymistelin onnellisesti vaikka sisällä välillä muljahtelikin. Ei mistään jännityksestä. Vain. Vain. Minulta vain puuttui jokin. Jokin, ja se jokin oli omat vanhemmat. Veri vanhemmat. Joita syvästi sydämessäni rakastin, vaikka en heitä pahemmin ollut tavannut. Minulla oli kuvat heistä molemmista ja aina vuosittain he lähettivät kuvia itsestään. Ja se niissä kuvissa kirpaisi koviten oli se että niiden kuvien mukana tuli myös heidän uusien lapsien kuvia. Ikään kuin he eivät välittäisi minusta. Eikä välittäneetkään. Toivoin aina että joku päivä he lähettäisivät kirjeen jossa kertoisivat että tahtoisivat minut takaisin. Mutta sitä päivää en vain ollut vielä kokenut. Harmi. Sitä toivoin niin kovasti. ’Äitinikin’ oli sanonut että jos he itse niin sanoisivat kirjeessä saisin jättää suomalais äitini ja lähteä, vaikka se olisikin heille kova paukku, mutta minä todella kaipasin heitä ja onneksi suomalaiset vanhemmat ymmärsivät sen. Haaveistani minut heräsi se että olin törmännyt tolppaan joka oli aivan bile paikan edustalla. Nousin rappuset ylös valkoiseen suureen ja hianoon omakotitaloon. pimpotin rohkeasti ovikelloa. Mikko avasi oven. Bileiden pitäjä. –Moi, sanoin hänelle ja hän moikkasi takaisin. Paikka kuhisi ihmisiä. Melkein kaikki moikkasivat minua. Kaikki paitsi ihastukseni. Saku. Hän oli aivan ihana ja ylivoimanen kaikkiin muihin verrattuna. Mutta hän ei ollu pätkän vertaan kiinnostunut minusta. Ilta eteni ja moni alkoi olla jo juovuksissa. Paitsi minä ja Saku ja muutama muukin. Saku ei yleensäkään juonut. Mikä vain minun mielestäni kohensi minun pitämistä hänessä. Istuin tylsistyksissäni yhdellä penkillä katsellen muiden menoa. Yhtäkkiä joku kopautti selkääni. Se oli Saku. –Öm, niin, Yritin sanoa hunajaisen pehmeällä äänellä, mutta eihän siintä minut tuntien mitään tullut jotain ihme ängerrystä vain. –Halusit sä tulla tonne, Saku kysyi ja viittoi jonnekin hyvin hyvin kauas bilettävistä ihmisistä. –Joo, sanoin hiljaa, vaikka minun teki mieli huutaa se ja halata Sakua kovasti. Lähdimme kauemmas ja olimme kohta istumassa vessassa. Saku tuli lähemmäs sanomatta sanaakaan ja minä jähmetyin. Paniikki iski minut ja yhtäkkiä tahdoin pois, mutta silti jokin piti minut siinä paikassa kuin liimatun. Saku painoi lämpivät huulensa minun omilleni ja tuntui kuin lentäisin pilvissä. Se oli siihen asti elämän hianoin kokemus.
Päiviä kului monia. Olimme Sakun kanssa yhdessä ja olimme edenneet suhteessa ja minä eloin onnellisena. Siihen asti kunnes sain kirjeen. Kirjeen vanhemmilta. Ensin olin aivan innoissani nähdessäni kirjeen, koska rakastin vanhempia yli kaiken vaikka en tuntenutkaan heitä. Löysin lisää valokuvia. Perheestä ja heidän talosta, kirje sai minun henkeni salpaantumaan. Siinä oli se mitä olin odottanut kolme viikkoa sitten. He pyysivät minua takaisin ja pyysivät myös anteeksi että olivat hylänneet minut. Joka tapauksessa kolme viikkoa sitten olisin voinut sanoa hetin kyllä, mutta nyt jokin pisti minut miettimään että menisinkö vai enkö. Saku. Saku oli syynä siihen että en ollut varma. Kielestä ei tulisi ongelmia, koska muistin japania hyvin koska muistin jotain lapsuudesta ja olin opiskellut sitä ahkerasti. Mutta nyt en ollut varma. Sakuakaan en haluaisi jättää.
Heräsin taas lämpöä tulvivaan valoon. Eilen kaikki oli keskusteltu suomalais vanhempien kanssa. Heille sopi vaikka näin heidän murheelliseet kasvot. Mutta he kuitenkin tiesivät tunteeni perhettäni kohtaan. olimme sopineet että tulisin lomilla käväisemään Suomessa, mutta en ollut ehtinyt päättää että lähtisinkö vai enkö. Sakuakaan en tohtisi jättää. Nyt kerrankin kun olisin saanut olla hänen kanssaan. Jokin sisälläni kuitenkin veti Japaniin ja niinpä päätin lähteä. Muutamia viikkoja vierähti ja istuinkin jo lentokoneessa kohti Japania. Tokiota. Koneen pienstä ikkunasta näin Sakun heiluttavan käden ja tiesin että jäisin kaipaamaan aina häntä. Hän kun oli jo pala sydämestä. Tiesin jääväni kaipaamaan myös suomalaisvanhempia. Rakastin heitä kuitenkin. Mutta kuitenkin rakastin myös omia vanhempianikin. Lentokone kiisi kohti japani. Vielä matkaa oli parisen tuntia ja kyyneleitä tippuili syliini. Liikaa. Monet niistä oli omistettu Sakulle monet suomalaisvanhemmille. Mutta eräitä ratkaisuja elämän varrella on tehtävä. tässä tapauksessa minä oliun voinut valita ain yhden. Elämässä tehdään uhrauksia. Tämä oli omani..

THE END
***********************************************'
voin jessus... kommentteja.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä