Kaipailisin neuvoja saksanpaimenkoirien omistajilta ja niitä tuntevilta. Rotu on kiehtonut minua aina, mutta yhtä kauan olen miettinyt, olisiko sen hankkiminen sittenkin liian iso pala purtavaksi.
Kerrottakoon heti aluksi, että olen 23v nainen ja elämääni on ihan aina kuulunut koiria. Olen teini-ikäisenä pyörinyt paljon toko- ja agilitykentillä. 12-vuotiaana sain oman koiran (shetlanninlammaskoira) josta kannoin suurta vastuuta, tietysti ihan viime kädessä vastuussa olivat vanhempani, mutta koen tietäväni, kuinka sitovaa koiranomistajuus on.
Rakas shelttini menehtyi 9 vuoden iässä yllättäen. Sen jälkeen (parisen vuotta sitten) otin sitten ihan ensimmäisen _oman_ koiran, josta olin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan yksin vastuussa. Otin koiran aika hätäisesti, olisi pitänyt tutkiskella asiaa paremmin. Jokatapauksessa, koira myytiin minulle sakemanni-collie mixinä. Saksanpaimenkoirasta kun olin haaveillut, ajattelin että sheltin jälkeen rotuun olisi vähän pehmeämpi lasku, kun siihen olisi mixattu tuttua collieta.
Myöhemmin selvisikin, että koirassa oli sakemannin lisäksi jotain ihan muuta kuin collieta. Olin kyllä suht alusta alkaen epäillytkin, koska koirassa ei ollut mitään collien piirteitä, ja se kasvoi älytöntä vauhtia. Eläinlääkärinkin mielestä kyseessä oli joku todella paljon kookkaampi rotu kuin collie.
En yritä mitenkään puolustella itseäni, mutta tuon koiran kasvatus olisi taatusti ollut helpompaa jos olisin tiennyt mitä rotuja siinä oikeasti oli (ja todennäköisesti olisin jättänyt koiran ostamatta). Pennun käytös oli jotain niin kauheaa, että myin sen kokeneelle koiraihmiselle ennen kuin suurempia ongelmia ilmenisi.
Tiedän, että minun taitoni eivät riittäneet tuohon koiraan. Mutta mielestäni myös koiran elinympäristöstä tuli rotusekoituksen myötä aivan väärä: asuin tuolloin kerrostalossa Helsingissä, ja minusta koirassa oli ihan kuin jotakin laumanvartijarotua jolle tuo ympäristö ei tosiaan soveltuisi. Se oli kotona sisällä todella stressaantunut ja rauhaton, ja viihtyi parhaiten talon pihalla nurmikolla maaten. Tarkoitan siis, että mielestäni sisällä näytti siltä, kuin sillä olisi purkamatonta energiaa, joten halusin viedä sen ulos riehumaan ja purkamaan sitä, mutta ulkona se vain makasikin rauhassa paikallaan ja nautti olostaan. Koira oli itsepäinen, kovapäinen, taistelunhaluinen, ei oppinut helposti. Se oli kaikkea mitä "ensimmäisen" oman koiran ei pitäisi olla. Ja siitäkin huolimatta onnistuin saamaan sen sisäsiistiksi ja peruskäskyjä tottelemaan. Siitä olen ylpeä, vaikka siltikin se oli liian vaativa koira minulle, enkä olisi enää pärjännyt sen kanssa, kun se olisi kasvanut täysiin mittoihinsa. Puolivuotiaana tuo koira painoi jo 30kg.
Nyt olen muuttanut pois pääkaupunkiseudulta ja asun maalla rivitalossa. Koiralle tämä ympäristö olisi muutenkin suotuisampi, mutta ennenkaikkea koen itse nyt olevani valmis. Tosiaan tuo parin vuoden takainen pentu oli hätäinen hankinta menehtyneen shelttini korvikkeeksi, myönnän sen enkä halua kuulla syyllistämistä. Epäonnistuin, mutta myös opin siitä. En ota enää koskaan koiraa, jonka taustoja en tutki kunnolla.
Nyt olen jo pitkään miettinyt, että voisiko minusta olla sakemannille kasvattajaksi vai haukkaisinko taas liian ison palan, ja kävisi samoin kuin aiemmin? En halua koiraa, jota pitää pelätä.
Oletteko te kokeneet sakemannin kasvatuksen kuinka haasteellisena? Onhan se kuitenkin nopeasti oppiva koira. Tulevan koirani kanssa olisi tarkoitus myös ahkeasti harrastaa, joten siltäkin kannalta rotu olisi monipuolinen.
Näyttelylinjaista sakemannia olen harkinnut.
Kerrottakoon heti aluksi, että olen 23v nainen ja elämääni on ihan aina kuulunut koiria. Olen teini-ikäisenä pyörinyt paljon toko- ja agilitykentillä. 12-vuotiaana sain oman koiran (shetlanninlammaskoira) josta kannoin suurta vastuuta, tietysti ihan viime kädessä vastuussa olivat vanhempani, mutta koen tietäväni, kuinka sitovaa koiranomistajuus on.
Rakas shelttini menehtyi 9 vuoden iässä yllättäen. Sen jälkeen (parisen vuotta sitten) otin sitten ihan ensimmäisen _oman_ koiran, josta olin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan yksin vastuussa. Otin koiran aika hätäisesti, olisi pitänyt tutkiskella asiaa paremmin. Jokatapauksessa, koira myytiin minulle sakemanni-collie mixinä. Saksanpaimenkoirasta kun olin haaveillut, ajattelin että sheltin jälkeen rotuun olisi vähän pehmeämpi lasku, kun siihen olisi mixattu tuttua collieta.
Myöhemmin selvisikin, että koirassa oli sakemannin lisäksi jotain ihan muuta kuin collieta. Olin kyllä suht alusta alkaen epäillytkin, koska koirassa ei ollut mitään collien piirteitä, ja se kasvoi älytöntä vauhtia. Eläinlääkärinkin mielestä kyseessä oli joku todella paljon kookkaampi rotu kuin collie.
En yritä mitenkään puolustella itseäni, mutta tuon koiran kasvatus olisi taatusti ollut helpompaa jos olisin tiennyt mitä rotuja siinä oikeasti oli (ja todennäköisesti olisin jättänyt koiran ostamatta). Pennun käytös oli jotain niin kauheaa, että myin sen kokeneelle koiraihmiselle ennen kuin suurempia ongelmia ilmenisi.
Tiedän, että minun taitoni eivät riittäneet tuohon koiraan. Mutta mielestäni myös koiran elinympäristöstä tuli rotusekoituksen myötä aivan väärä: asuin tuolloin kerrostalossa Helsingissä, ja minusta koirassa oli ihan kuin jotakin laumanvartijarotua jolle tuo ympäristö ei tosiaan soveltuisi. Se oli kotona sisällä todella stressaantunut ja rauhaton, ja viihtyi parhaiten talon pihalla nurmikolla maaten. Tarkoitan siis, että mielestäni sisällä näytti siltä, kuin sillä olisi purkamatonta energiaa, joten halusin viedä sen ulos riehumaan ja purkamaan sitä, mutta ulkona se vain makasikin rauhassa paikallaan ja nautti olostaan. Koira oli itsepäinen, kovapäinen, taistelunhaluinen, ei oppinut helposti. Se oli kaikkea mitä "ensimmäisen" oman koiran ei pitäisi olla. Ja siitäkin huolimatta onnistuin saamaan sen sisäsiistiksi ja peruskäskyjä tottelemaan. Siitä olen ylpeä, vaikka siltikin se oli liian vaativa koira minulle, enkä olisi enää pärjännyt sen kanssa, kun se olisi kasvanut täysiin mittoihinsa. Puolivuotiaana tuo koira painoi jo 30kg.
Nyt olen muuttanut pois pääkaupunkiseudulta ja asun maalla rivitalossa. Koiralle tämä ympäristö olisi muutenkin suotuisampi, mutta ennenkaikkea koen itse nyt olevani valmis. Tosiaan tuo parin vuoden takainen pentu oli hätäinen hankinta menehtyneen shelttini korvikkeeksi, myönnän sen enkä halua kuulla syyllistämistä. Epäonnistuin, mutta myös opin siitä. En ota enää koskaan koiraa, jonka taustoja en tutki kunnolla.
Nyt olen jo pitkään miettinyt, että voisiko minusta olla sakemannille kasvattajaksi vai haukkaisinko taas liian ison palan, ja kävisi samoin kuin aiemmin? En halua koiraa, jota pitää pelätä.
Oletteko te kokeneet sakemannin kasvatuksen kuinka haasteellisena? Onhan se kuitenkin nopeasti oppiva koira. Tulevan koirani kanssa olisi tarkoitus myös ahkeasti harrastaa, joten siltäkin kannalta rotu olisi monipuolinen.
Näyttelylinjaista sakemannia olen harkinnut.
Vastaukset 11
Vanhimmat
joo se näyttelylinjanen kyl varmaan sopis sulle paremmin.. ja siitäkin narttu. kannattaa se koira ottaa oikealta kasvattajalta niin saat varmasti apuja koko elämän ajaksi! onnea etsintään..
Ota yhteyttä kasvattajiin ja kerro millaisen koiran haluaisit,kasvattaja valitsee sinulle mahdollisimman sopivan pennun ja saat heiltä ohjeita ja apuja matkanvarrella.
Kysy kasvattajalta voitko ottaa pennun koe ajalle,jos asia sinua hieman huolettaa.
Näyttelylinjainen sopii sinulle paremmin minunkin mielestä.
En kyllä ymmärrä, että aina suositellaan ekaksi narttua.... Itsellä ollut kaikenkaikkiaan neljä urosta ja yksi narttu, ja kyllä toi narttu on vaan niin narttu!
Onhan se kiltti... tekee mitä itse lystää... Kaikki urokseni ovat olleet helpompia, esim. "ei" on niille "ei", mutta tälle nartulle se tarkoittaa, joo nyt hetken on "ei", mutta sittenpä kokeilen taas... Eka saku kannattaa olla näyttely tai sekalinjainen, itse kun en oo mikä himoharrastaja, olen valinnut pennun kriteerillä suurin ja rauhallisin ja nappiin on mennyt mulla.
se narttu on vaan normaalisti pikkasen helpompi tapaus... ja onhan se myös naiselle helpompi käsitellä kun on pikkasen pienempi. joku 50-60 kilonen nainenki lähtee ku tykin suusta talvella jos iso uros kerran nykäsee.. kyllähän sitä lähtee jos narttuki nykäsee mut onhan niillä kyl yleensä aika reilusti tota koko eroo!
Niin, toikin on taas se kumma juttu... minun koirat eivät vedä hihnassa. Se opetetaan heti pienestä pitäen (tai vanhemmillakin). Nytkin kuljen kahden uroksen ja yhden nartun kanssa lenkillä. Useimmat lenkit saavat olla vapaana (asumme keskellä ei mitään), hihnoja ei tarvita, mutta säännöllisesti kuljetan myös hihnassa, ja kukaan ei vedä... vanhin uros päin vastoin kulkee aina reilusti minun takana, kun on hihnassa kiinni, minähän olen se pomo. Samoin olen opettanut ne kulkemaan vapaanakin minun takana, kun käsken "taakse". Koiralle kuin koiralle täytyy olla se laumanjohtaja. En joskus aikoinaan arvostanut sakuja ollenkaan, raivopäitä tuli lenkillä vastaan tai koulutuskentillä niitä varottiin. Sanottiin myös, että ne ovat niin helppoja kouluttaa, ettei niissä ole mitään haastetta. Nyt on sydän menetetty sakuille, ja minusta helppoja, koska en ole hakenut käyttölinjaista, ja niissäkin monet tehdään tekemällä ylikierroksilla käyviksi. Minulle on myös tullut kolme sakua näistä viidestä jo vanhempana... ja koirissa ei ole mitään vikaa... vika hihnan toisessa päässä.
Saku ei opi yhdestä kerrasta täysiä kaheleita pentuina ja vanhempana jos ei kunnolla opeta.
SAKU POIKA KARSANIA EI OLE OPETTANUT MUU KUIN PAHOINPITELYJA RAKKAUS.
NO JOS POIKA EI OLE IHMISIKSI PÄIVISIN RANNALLA , NIIN MITEN PERHETTÄ VOIS AUTAA.
KYLLÄ MÄ TIEDÄN ETTÄ KÄYTÖS ON JOHDANNAISTA .
MÄ OON VIERAS JA ASIA EI MULLE KUULU. (MUSTAT ON ALKANUT PUHUA MUN KOIRASTA)
POJAN KOTONA TARVITAAN KATU USKOTTAVUUTTA SILLÄ ALALLA OLEVILTA. ( POIKA )
NO , ELI JOS MÄ EN YMMÄRRÄ MITÄ VOISI TEHDÄ ASIALLE , NIIN SIINÄKÖ SITEN.?
-RAHA EI ASIAA AUTA , POIKA ON PERHEELLE ISOJUTTU.
EMÄNTÄ PELKÄÄ JA KOKEE MUSTAT HAASTEELLISIKSI JA OSA VIERAISTA MYÖS.
ISÄNTÄ ON KENTÄN MIES , MUSTAT EI KOE HÄNTÄ HAASTEELLISEKSI.
MINÄ , IHAN SAMA KUN JALAT EI SÄRE JA TOIMII.
POLIISI JA TIETYT RYHMÄT, AUTTAKAA VÄHÄN , POIKA HALUAA HUOMIOTA JA TIETYNLAISTA REVIIRI HOITO APUA JA ON ROTUNSA EDUSTAJA JA VÄHÄN YKSINÄINEN MUTTA ON SILLÄ IKÄVÄKYLLÄ VÄLILLÄ AITOA HALUA TAPPAA , OON OTTANUT JOSKUT LUULOT POIS KILTISTI , JÄTKÄÄ NISKA VILLOISTA KIINNI JA VALSIA VÄHÄN , JÄI POJALLE HAMPAANKOLOON JA HEILUTTI NÄTISTI MUN KÄTTÄ PITKIN TAIVASTA KUN OLIN NUKKUMASSA , EI NAARMUJA , TIUKKA KATSE KONTAKTI KOKO AJAN , OLIN ILAHTUNUT , VÄHÄN YKSINÄINEN MINÄKIN.
jos haluat harrastaa eri lajeje sakemannin kanssa niin voit unohtaa tuon näyttelylinjaisen! Älä myöskään koske siihen pitkäkarvaiseen muunnokseen vaan ota käyttölinjainen.Jos maastolajeja meinaat harrastaa niin pitkät karvat tai koukkuselkä ei hyvä siihen lajiin.
Minulla on saksanpaimenkoira 1,8kk, ja luulin että sakemannin koulutus olisi paljon, paljon haastavampaa....murkkuiässä 7-8kk sai hieman painia kun Poke yritteli saada huomiota ja kiskoi hihasta..mutta selätyksellä ne jäivät pikku hiljaa pois. Totuus on että sakemannista saa vihaisen, jos lyödään. huudetaan ja ei olla kasvatuksessa tarpeeksi päärätietoisia. Yksi lipsuminen muistetaan.helposti saat ihana, tottelevaisen ja äärimmäisen kuuliaisen koiran..joka ei varmaan karkaa omistajansa luota. SUOSITTELEN! Jos koira on ns."äkäinen". Yleensä vika on narun toisessa päässä!!!
Ihan pennusta pitäin kun jaksat vaan kouluttaa käytöstapoi ja hihnassa kulkemisen niin saat aivan loistavan ystävän..
Miksi hihnassa .
kv
mv
popo