Arkisen pimeänä talviaamuna, perjantaina kello kahdeksan, astuin porraskäytävään ja suljin oven. Kranssi vavahti. Olin aluksi ajatellut tehdä sen itse, mutta sitten kuitenkin ajanpuutteessa jätin ikivanhan perinteen muiden käsiin, ja ostin valmispunoksen torilta. Kranssissa vapisi huurteisia marjoja. En tiennyt mitä ne olivat, mitä luomakunnan kuivunutta lajia edustivat. Männyntuoksu oli aito.
Hetken näin oksien heiluvat räntäsateisessa metsässä ihmisen tavoittamattomissa, sitten painoin hissin kulunutta nappulaa ja jäin kuuntelemaan Kone-osakeyhtiön ikivanhaa jyminää.
Häkkihissi kolahti kerrokseen, avasin oven ja veräjän. Astuin sisään. Huomasin, että hissin valo syttyi samaan aikaan kun käytävän valo sammui. Valo syttyi kun astuin hissin lattialle. Lattiassa täytyi olla jonkinlainen katkaisija, joka sulki virtapiirin minkä tahansa painon astuessa sen päälle. Huomasin myös ajattelevani tätä prosessia ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos hyppäisin ilmaan, niin valo kenties sammuisi. En hypännyt, vaan otin kiinni kaidepuista ja punnersin itseni ilmaan.
Välittömästi kenkieni irrotessa lattialevystä, valo sammui. Liikkuva, humiseva pimeys ympäröi minut. Koin lapsellista riemua. Samassa hissi pysähtyi. Liike lakkasi ja mitään ei tapahtunut. Pudottauduin alas, mutta valo ei syttynyt. Painoin ensin alakerran nappulaa, sitten kaikkia nappuloita, mutta hissi pysyi aloillaan.
Ylimpänä, luultavasti lapsilta turvassa, oli hälytysnappi. Nappi oli punainen, burgundinpunainen, kuin juuri imettäneen naisen nänni kromitaulussa.
Turvonnut nappula oli ainoa nappula taulussa, jota painettiin vain hädän hetkellä. Muuten se sai olla rauhassa, eikä sen vaitonaista matkustamista kaiken mukana millään lailla häiritty. Hyvin harvalla oli ollut sille mitään asiaa vuosien saatossa, sillä hissi oli toiminut moitteettomasti vuosikymmeniä, aina vuodesta 1952. Nappulasta tuli mieleen äitini. Olin itse neljänkympin tienovilla horjuva perheenäiti, kuin oman äitini kopio, uusi vedos samasta aiheesta. Tässä asiassa pätee sama kuin kopiokuvan kopioiminen: kuva huononee jokaisella napin painalluksella ja lopputulos on mahdoton sotku minuutta, heitä ja meitä, teitä, maailman naisia, itselle asetettujen vaatimusten päättymätöntä kehää. Minun hissini oli jumissa. Painoin nappia.
Mitään ei tapahtunut. Hissi humisi tyhjyyttään ja oloni muuttui vaivautuneesta häpeälliseksi. Tunsin olevani kuin häkissä. Minä olin häkissä. Näin hätäisiä mielikuvia: Ohitseni kulkisi päivittäin satoja ihmisiä naureskelemassa ja napsimassa kännykkäänsä kuvia. Häkin ulkopuolessa olisi kyltti: ELÄIMIÄ EI SAA SYÖTTÄÄ. Lapset hakkasivat kaltereihin ja ryntäilivät edestakaisin, äidit arvostelivat turkkiani ja kampaustani, innotonta asentoani ja mielenterveydellistä tilaani, isät ja isoisät muotojani, raajojeni pituuksia ja karvoitukseni väriä. He tekivät lantiollaan liikkeitä, joiden alkuperä ja syy ei jäänyt kenellekään arvoitukseksi. Naiset taputtelivat sormella ohimoitaan ja perustelivat eläinsuojeluyhdistyksiä, miehet järsivät kaltereita ja valuivat kuolaa. Lapset hakkasivat rautahäkkiin nyrkkejään ja kiljuivat korviavihlovasti.
Porraskäytävä kaikui päässäni, ja jysähdin vasten kaltereitani saadakseni sen loppumaan. Koko häkki vavahti, heilahti. Suustani purkautui ihmeellinen, itselleni tuntematon ärjäisy, joka jäi kumisemaan tyhjyyteen. Huomasin kynsieni alla seinistä irronnutta puulakkaa. Osittain puinen häkkini oli kärsinyt pintavaurioita. Minun oli sietämättömän kuuma. Temmoin ovenkahvaa, mutta tuloksetta. Olin satimessa.
.....
Hetken näin oksien heiluvat räntäsateisessa metsässä ihmisen tavoittamattomissa, sitten painoin hissin kulunutta nappulaa ja jäin kuuntelemaan Kone-osakeyhtiön ikivanhaa jyminää.
Häkkihissi kolahti kerrokseen, avasin oven ja veräjän. Astuin sisään. Huomasin, että hissin valo syttyi samaan aikaan kun käytävän valo sammui. Valo syttyi kun astuin hissin lattialle. Lattiassa täytyi olla jonkinlainen katkaisija, joka sulki virtapiirin minkä tahansa painon astuessa sen päälle. Huomasin myös ajattelevani tätä prosessia ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos hyppäisin ilmaan, niin valo kenties sammuisi. En hypännyt, vaan otin kiinni kaidepuista ja punnersin itseni ilmaan.
Välittömästi kenkieni irrotessa lattialevystä, valo sammui. Liikkuva, humiseva pimeys ympäröi minut. Koin lapsellista riemua. Samassa hissi pysähtyi. Liike lakkasi ja mitään ei tapahtunut. Pudottauduin alas, mutta valo ei syttynyt. Painoin ensin alakerran nappulaa, sitten kaikkia nappuloita, mutta hissi pysyi aloillaan.
Ylimpänä, luultavasti lapsilta turvassa, oli hälytysnappi. Nappi oli punainen, burgundinpunainen, kuin juuri imettäneen naisen nänni kromitaulussa.
Turvonnut nappula oli ainoa nappula taulussa, jota painettiin vain hädän hetkellä. Muuten se sai olla rauhassa, eikä sen vaitonaista matkustamista kaiken mukana millään lailla häiritty. Hyvin harvalla oli ollut sille mitään asiaa vuosien saatossa, sillä hissi oli toiminut moitteettomasti vuosikymmeniä, aina vuodesta 1952. Nappulasta tuli mieleen äitini. Olin itse neljänkympin tienovilla horjuva perheenäiti, kuin oman äitini kopio, uusi vedos samasta aiheesta. Tässä asiassa pätee sama kuin kopiokuvan kopioiminen: kuva huononee jokaisella napin painalluksella ja lopputulos on mahdoton sotku minuutta, heitä ja meitä, teitä, maailman naisia, itselle asetettujen vaatimusten päättymätöntä kehää. Minun hissini oli jumissa. Painoin nappia.
Mitään ei tapahtunut. Hissi humisi tyhjyyttään ja oloni muuttui vaivautuneesta häpeälliseksi. Tunsin olevani kuin häkissä. Minä olin häkissä. Näin hätäisiä mielikuvia: Ohitseni kulkisi päivittäin satoja ihmisiä naureskelemassa ja napsimassa kännykkäänsä kuvia. Häkin ulkopuolessa olisi kyltti: ELÄIMIÄ EI SAA SYÖTTÄÄ. Lapset hakkasivat kaltereihin ja ryntäilivät edestakaisin, äidit arvostelivat turkkiani ja kampaustani, innotonta asentoani ja mielenterveydellistä tilaani, isät ja isoisät muotojani, raajojeni pituuksia ja karvoitukseni väriä. He tekivät lantiollaan liikkeitä, joiden alkuperä ja syy ei jäänyt kenellekään arvoitukseksi. Naiset taputtelivat sormella ohimoitaan ja perustelivat eläinsuojeluyhdistyksiä, miehet järsivät kaltereita ja valuivat kuolaa. Lapset hakkasivat rautahäkkiin nyrkkejään ja kiljuivat korviavihlovasti.
Porraskäytävä kaikui päässäni, ja jysähdin vasten kaltereitani saadakseni sen loppumaan. Koko häkki vavahti, heilahti. Suustani purkautui ihmeellinen, itselleni tuntematon ärjäisy, joka jäi kumisemaan tyhjyyteen. Huomasin kynsieni alla seinistä irronnutta puulakkaa. Osittain puinen häkkini oli kärsinyt pintavaurioita. Minun oli sietämättömän kuuma. Temmoin ovenkahvaa, mutta tuloksetta. Olin satimessa.
.....
Vastaukset 6
Vanhimmat
......
Oli kulunut ehkä kaksi minuuttia siitä, kun olin astunut hissiin sisään. Tuo kaksiminuuttinen oli muuttunut vajoamiseksi tuntemattomaan. En voinut sietää ahtaita tiloja. Olin myöhästymässä töistä. EU kaatuu päälleni. Sairaus on ihmisessä, ei mekanismeissa jotka eivät toimi. Riisuin päällystakkini, huivini ja kiskoin itselleni ilmaa istuessani lattialla ja etsiessäni kassista puhelinta. 24h huoltopäivystys ei vastaa. Katson puhelinta, siinä ei ole kenttää. Kahdeksannen ja seitsemännen kerroksen välissä on noin metrin matka, jossa kenttää ei tässä talossa ole. Olin juuri siinä kohtaa. Ja koska olin aina viimeinen, joka rapusta poistui töihinsä, niin odotettavissa olisi pitkä pudotus jonnekin tuntemattomaan.
Huomasin raapivani kokolattiamattoa. Olin jynssännyt itseäni armottomalla rutiinillani puolitoista tuntia, lukenut lehden alusta loppuun, juonut kahvini ja seissyt peilin edessä valikoimaani arvostellen, kunnes vedin sisääni henkeä ja astuin asunnostani ulos. Ja mikä oli tulos? Istuin hissin lattialla ja itkin mykkä puhelin kädessäni.
Oli kummallista – tai ehkä ei niinkään – että minusta itsestäni ei ollut puhelimessa yhtään kuvaa. Siellä oli koko muu elämäni, mutta ei minua. Missä minä olin? Minä olin aina kaiken takana, kaiken toisella puolen. Minä olin luonut kaiken tuon jota olin kuvannut mutta en itse ollut joutunut siihen mukaan. Minä olin olematon ihminen. Olin kuin henki, jolla oli kaikki langat käsissään, kaikki nyörit hallussaan, mutta ei käsiä niitä pidellä. Ymmärsin olevani mitättömyyden huippu, puhtaaksi jalostettu tahto viedä asioita oman mielensä mukaan. Ja kirottu hissi oli vienyt minulta kaiken; tällainen rämisevä, ikivanha peltipaska muutamalla vaijerilla ja puupalalla varustettuna. En tiennyt olinko se minä, joka päästi suustaan hirvittävää ulinaa, kuin eläimen kuolinvaikerrusta, joka täytti ilman ja kimpoili siinä, kunnes laantui ja katosi, jätti elukan yksin.
Kurkkuani kuristi. Pudotus oli alkanut. Se tuli lämpimänä aaltona, kuin rannalla olisin seissyt auringon paahteessa polviani myöten vedessä. Se tuli vasten kehoani ja töytäisi minua. Näin valoja, tähtiä. Se oli jonkinlainen olento, jokin mystinen voima, joka käperrytti aikuisuuteni teiniksi nurkkaan, työnsi kätensä haarojeni väliin ja imi rintaani kuin lapsi. Se ympäröi minut. Se oli sisälläni ja se oli ulkopuolellani. Se syntyi minusta ja tuli minuun. Se kasteli minut, valui pitkin pakaroiden väliä, kävi huulillani ja maistui ja tuoksui minulta. Koskin itseni ulos häkistä. Ja äkkiä kaikki ahdistus oli tiessään, kaikki vankeus ja murskaantuminen poissa. Tilalla oli leijuva mielihyvä, jossa valot kirkkauttaan loistivat kuin paratiisissa olisin astellut ilman ihmisen huolta sydämellään. Olin niin onnellinen, niin kuvaamattoman vapaa.
- Anteeksi, mutta onko teillä jokin hätä?
Vilkaisin sinitakkista nuorta naista häkkini ulkopuolella. Hän katseli hämmästyneenä eteensä, puoliksi riisuuntuneeseen minuun.
Posteljooni.
(Väliaikamusaa ja naurua)
http://www.youtube.com/watch?v=Zqx0zStGIzs&feature=related
Kirjesalaisuus
- Itse en muista, milloin olisin saanut kirjeen. Mutta tämä…. ja nämä on teille, posteljooni sanoi ja ojensi postini minulle.
- Minkä vuoksi posti tulee näin aikaisin?
- Kellohan on jo kymmenen. Ainahan minä tulen tänne kello kymmenen. Mutta eikö sinun pitäisi päästä ulos sieltä?
- Täällä on ihan hyvä olla. Ei minulla ole mikään kiire. Saatan ehkä näyttää hieman räjähtäneeltä, mutta tosiasiassa minulla on kaikki ok, sanoin ja selasin postipinoa.
- Yleensä ihmiset haluavat ulos…. esim. häkeistä, tyttö tokaisi.
- Tätä voisi kuvitella vaikka psykologiseksi rakenteeksi, jonkinlaiseksi sielulliseksi artefaktiksi. Olenko minä sinun mielestäsi ruma, tai edes hieman rietas?
Tyttö tutki minua huolella. Hänellä oli hyvin ajattelevan oloiset silmät, syvät kuin liikahtamaton suolämpäre lämpimässä kesäpäivässä.
- Minusta te olette ihan saaneen näköinen.
- En harrasta netti- tai hissipornoa. Siis sanon tämän vain näin varmuuden vuoksi. Pidän itseäni erittäin tasapainoisena ja vastuullisena kansalaisena, tosin häkitettynä. Perheellisen naisen osa ei aina ole helppo.
- Kaikenlainen henkinen vankeus on minusta surullista, tyttö sanoi. Ehkä hän tarkoitti sitä. Lueskelin mikroilmeitä saattokirjeeksi ymmärrykselleni. Ajattelin heittäytyä vastavuoroiseksi. - Oli onni että tapasin sinut. Katsos, sinä muistutat minua ajoista jolloin olin nuori ja täynnä rakkautta, elämää. Minäkin olen jakanut postia – säässä kuin säässä.
- Minua jakaminen vituttaa. Liikaa suljettuja ovia eikä ketään kotona, tyttö sanoi ja puristi loppuja posteja rintojaan vasten. Tuossa on aina ollut tehoa, tuossa liikkeessä. Se on liike joka liikuttaa maailmaa. Hymyilin ensimmäisen kerran tänä aamuna.
Protokolla
Annoin tytölle asuntoni avaimet ja katselin, kun hän avasi oven, vilkaisi hymyillen taakseen, sitten sulki oven. Kranssi heilahti. Muovimarjat tutisivat hetken. Porraskäytävään laskeutui hiljaisuus. Ehkä kuolema on jotain tällaista, jotain jumitusta erilaisten välitilojen sijaisuuksissa, pohdin. En ole koskaan uskonut kronologisen elämän olemassaoloon. Pidän enemmän kaaoksesta, sillä kaikki mitä olen kokenut, on ollut kaaosta.
En jaksanut enää painella nappuloita. Istuuduin alas kääntämälleni puupenkille ja kuolin pois.
Asunnossa, sen eteisessä nuori tyttö valui sulavaa räntää parketille. Asunto tuoksui puhtaalle ja kliiniselle. Jokainen esine tai huonekalu oli jossain ennalta määrätyssä symmetriassa suhteessa johonkin toiseen. Vaatenaulakon päällä istui kissajumala. Keltaiset silmät välähtivät. Musta turkki kiilsi kuin sininen metalli. Vaatenaulakko oli täynnä takkeja laidasta laitaan.
Ensisilmäykseltä kaikki asusteet tuntuivat muodostavan teatteripuvustamon sokkeloisen labyrintin. Kenkiä, saappaita. Kiiltävää ja kimaltavaa silmänkantamattomiin. Ensisilmäyksellä.
Postityttö ei uskaltanut alkuun liikkua, mutta sitten hän muisti olevansa kotonaan. Hän riisui märät vaatteensa, laittoi ne kylpyhuoneen kromiseen pyykkikoriin ja väänsi kahden hanan joutsenammeen lorisemaan, höyryämään. Itse hän seisoi peilikaapin edessä alastomana ja katseli kuvansa hidasta katoamista. Hän otti pyyhkeen renkaastaan, viikkasi sen kulmapöydälle ja laskeutui veteen. Kuumuus tulvahti vartaloon. Kuplia. Lukemattomia kuplia, maailmankaikkeuksia.
Kun vesi ulottui posteljooniamme kainaloihin, hän väänsi hanat kiinni, sitoi hiuksensa ja ojentui ottamaan käteensä keskeneräisen kirjansa Ontto nainen, huilu vai poltettu veistos. Nimi oli hänen maailmassaan hauska. Hän ei oikein tiennyt millä naisensa täyttää, sillä nainen hänessä ei ollut kuollut – joten silkka täyttäminen olisi ollut varsin makaaberia sekä mahdotonta.
Ongelmaa oli lähestyttävä hellästi ja huomaamatta. Antaa sen kasvaa täyteen mittaansa, ennen kuin sallii sen räjähtää käsiin. Myös ilotulitus perustuu täysin samaan kaavaan: jo olemassa oleva potentiaali muutetaan purkautuvaksi energiaksi, jonka jälkeen tulee loppuhuipennus, taivaan täyttävä valoshow. Lisukkeeksi voi asettaa jotain äänienergiaa, mutta se ei saa olla pääosassa.
Hän vavahteli veden alla. Jokin kulki hänessä kuin väre veden pinnalla.
Lukijasta katsoen näytti siltä että nuori posteljoonimme olisi täysin kyllästynyt kauneuteen ja siitä jauhamiseen. Tämä luettakoon hänen suurimmaksi saavutuksekseen jo eletyssä elämässä. Tämän seikan todenperäisyyden huomaamme siitä, että hän rakastaa kaikkea rumaa, pitää naamiaisista ja muusta bilehiletyksestä, pimeästä. Todellisuudella ei oikein tee mitään, koska se on niin vastenmielinen näytelmä, hän ajatteli. Mutta ei kyennyt ymmärtämään sitä miksi muut eivät tätä käsittäneet. Hänessähän risteili kaiken maailman ruma, mutta noiden kasvojen ja tuon vartalon varjoissa. Oli kuin valon sisällä asuisi pimeys, hirviöt ja muut transformaatiot, teckno-monsterit. Hän sukelsi pinnan alle.
Hiljaisuus. Kohtu.
Ja jos oli oikein hiljaa, ja oli välittämättä taustamelusta, saatoit kuulla äitisi sydänäänet. Sinun silmäsi ovat suljetut. Sinä huidot tyhjää, ennen kuin heräät kylmään ja kauheaan painajaiseen, elämään. Jokaiseen korvaasi huudetaan ja jokaiseen korvaasi kuiskataan kunnes sinä unohdat itsesi ja olet joku muu.
O_o
Sanotaanko näin, että en ihan hirveästi repinyt tästä kostuketta tuonne alas, mutta kylläpä kirjoitat ihan uskomattoman hyvin ja äärimmäisen jännittävästi. Jos joskus päätät kirjoittaa esim. novellikokoelman, ilmaise se jotenkin täällä. Ostan.
Jaaha. Jaaha.
No kiitos vain. Musta on äärimmäisen jännää kiemurrella sanoissa. Vaikka tässä mentiinkin kieli poskella ja vyö tiukalla, niin kuitenkin sain siitä kasattua intuitiivisesti ihan kelpo session, märän sellaisen, vaikka pidin homman suht hyvin handussa.
Siis ei musta mitään runkkurunoilijaa tule, sillä aihepiiri on niin täynnä loppuunkäytettyjä sanoja, että niiden kiertämiseen kuluu suhteettoman paljon aikaa ja päänvaivaa. Ihmisen laiskuus tulee äkkiä vastaan.