Minervan 2006 julkaisema sotakirja osui vasta käsiini. Kiitos vinkistä sille jolle kunnia kuuluu.
Elsa-täti on minulle ennestään tuntematon enontekiöläinen kirjoittaja. Näkökulma sotaan on harvoin käytetty, muttei ihan ainutlaatuinen. Rintalan Paavon Pojat tulee etsimättä mieleen, vaikka miljöö onkin hieman toinen. Sota-ajan tapahtumia ja vaikutuksia kotirintaman elämään tarkastellaan Talvisodan alkaessa toisella kymmenellä olevan Tapani-pojan silmin ja kokemuspiirin kautta. Ylä-Lapin selkoset eivät ole taisteluiden keskipisteessä ja sota näkyy ennenmuuta miesten poissaolona. Maailmanpoliittiset pohdinnat jäävät kulkumiesten puheiden tasolle, kun edes radiota ei Tapanin kotona ole. Tapani käy alakoulua kaukana kotoa asuen liki koko lukukauden koulun asuntolassa. Yhteiselämä poikajoukossa ei ole kitkatonta eikä sopeutumista helpota kiihkomielinen ja harhainen opettaja, joka näkee piruja ja bolsevikkeja joka nurkassa ja uunin päällä ihan ilman viinaakin. Kaikesta on pulaa kun säännöstely on voimassa ja kouluruoka etupäässä ruisvelliä. No, pojat oppii hoitamaan asiansa laillisuuden rajoja hipoen. Eikä nälkäänsä varastamista oikein rikokseksi mielletä.
Kevättalven tullessa sotakin päättyy, mutta Tapani päättää ettei hän jää toiseksi talveksi asuntolaan kärsimään. Jättää vaikka koulun käymättä, kun kerraan syrjäseutujen lapsilla ei ole koulupakkoa.
Rauhankesällä 1940 sovitaan Tapanin jatkavan kuitenkin koulua Hetassa, tutussa talossa asuen. Tästä kirjailija hyppääkin yhtäkkiä pari vuotta eteenpäin, Jatkosodan asemasotavaiheeseen. Yhtäkkinen mutta looginen hypähdys muuttuneisiin olosuhteisiin. Saksan armeija valvoo Pohjois-Suomea ja asustaa Hetankin taloissa. Aseveljien touhussa on monia koulupoikia kiinnostavia puolia. Konjakista ja sikaareista muuleihin. Koulunkäynti muuttuu Suojeluskunnan poikaosaston harjoituksiksi eikä opilliseen sivistymiseen paljoa jää aikaa.
Kaikkea tätä Vuontisjärvi kuvaa elävästi ja tarkasti. Niin maanviljelyshommat kuin riekonpyynnit ja nuotan vedot elävät paperilla. Repliikit ovat murretta, jonka lukeminen painettuna saattaisi tökkiä, ellei ole kuullut puhuttuna. Tapanin kasvukertomus jää hieman ohueksi, mutta kyllä hän kehittyy lasten kanssa leikkijästä vastuuta ottavaksi nuorukaiseksi. Vallankin kun ennen niin voimakas ja taitava isä on haavoituttuaan ylen heikko. Isä ei ole hirveän sotaintoinen edes ennen Jakosotaa ja suhtautuu saksalaisiin aseveljiin epäluuloisesti. Tätä siviiliväestön ja runsaan saksalaisarmeijan rinnakkaiseloa Vuontisjärvi valottaa monelta kulmalta. Hyötyjiäkin on aina mukana poikkeustlanteissa.
Kirjan ydin on ehkä muutamassa lauseessa:
"Mitä met sitte tehemä, ko sota loppuu?"
"Met tietenki kalastamma ja mettästämmä niinku kaikki muukki. Mitäpä muuta met tekisimmä."
"Sekö on sitte sitä oikeaa elämää?"
"Se jos mikä on oikeaa elämää."
Lopun alku, koko Lapin evakkoon lähteminen jättää asioita auki kuin jatkoa odottaen?
Rohkenen suositella.
Elsa-täti on minulle ennestään tuntematon enontekiöläinen kirjoittaja. Näkökulma sotaan on harvoin käytetty, muttei ihan ainutlaatuinen. Rintalan Paavon Pojat tulee etsimättä mieleen, vaikka miljöö onkin hieman toinen. Sota-ajan tapahtumia ja vaikutuksia kotirintaman elämään tarkastellaan Talvisodan alkaessa toisella kymmenellä olevan Tapani-pojan silmin ja kokemuspiirin kautta. Ylä-Lapin selkoset eivät ole taisteluiden keskipisteessä ja sota näkyy ennenmuuta miesten poissaolona. Maailmanpoliittiset pohdinnat jäävät kulkumiesten puheiden tasolle, kun edes radiota ei Tapanin kotona ole. Tapani käy alakoulua kaukana kotoa asuen liki koko lukukauden koulun asuntolassa. Yhteiselämä poikajoukossa ei ole kitkatonta eikä sopeutumista helpota kiihkomielinen ja harhainen opettaja, joka näkee piruja ja bolsevikkeja joka nurkassa ja uunin päällä ihan ilman viinaakin. Kaikesta on pulaa kun säännöstely on voimassa ja kouluruoka etupäässä ruisvelliä. No, pojat oppii hoitamaan asiansa laillisuuden rajoja hipoen. Eikä nälkäänsä varastamista oikein rikokseksi mielletä.
Kevättalven tullessa sotakin päättyy, mutta Tapani päättää ettei hän jää toiseksi talveksi asuntolaan kärsimään. Jättää vaikka koulun käymättä, kun kerraan syrjäseutujen lapsilla ei ole koulupakkoa.
Rauhankesällä 1940 sovitaan Tapanin jatkavan kuitenkin koulua Hetassa, tutussa talossa asuen. Tästä kirjailija hyppääkin yhtäkkiä pari vuotta eteenpäin, Jatkosodan asemasotavaiheeseen. Yhtäkkinen mutta looginen hypähdys muuttuneisiin olosuhteisiin. Saksan armeija valvoo Pohjois-Suomea ja asustaa Hetankin taloissa. Aseveljien touhussa on monia koulupoikia kiinnostavia puolia. Konjakista ja sikaareista muuleihin. Koulunkäynti muuttuu Suojeluskunnan poikaosaston harjoituksiksi eikä opilliseen sivistymiseen paljoa jää aikaa.
Kaikkea tätä Vuontisjärvi kuvaa elävästi ja tarkasti. Niin maanviljelyshommat kuin riekonpyynnit ja nuotan vedot elävät paperilla. Repliikit ovat murretta, jonka lukeminen painettuna saattaisi tökkiä, ellei ole kuullut puhuttuna. Tapanin kasvukertomus jää hieman ohueksi, mutta kyllä hän kehittyy lasten kanssa leikkijästä vastuuta ottavaksi nuorukaiseksi. Vallankin kun ennen niin voimakas ja taitava isä on haavoituttuaan ylen heikko. Isä ei ole hirveän sotaintoinen edes ennen Jakosotaa ja suhtautuu saksalaisiin aseveljiin epäluuloisesti. Tätä siviiliväestön ja runsaan saksalaisarmeijan rinnakkaiseloa Vuontisjärvi valottaa monelta kulmalta. Hyötyjiäkin on aina mukana poikkeustlanteissa.
Kirjan ydin on ehkä muutamassa lauseessa:
"Mitä met sitte tehemä, ko sota loppuu?"
"Met tietenki kalastamma ja mettästämmä niinku kaikki muukki. Mitäpä muuta met tekisimmä."
"Sekö on sitte sitä oikeaa elämää?"
"Se jos mikä on oikeaa elämää."
Lopun alku, koko Lapin evakkoon lähteminen jättää asioita auki kuin jatkoa odottaen?
Rohkenen suositella.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vuontisjärven huikea muuntautumiskyky näkyy kun vertaa tätä ja edellistä, Tie vie pohjoiseen.