Eli toisia toiseuksia
Ollessani pieni, äitini kiskoi minut kadun hälinästä ja ihmisten jaloista sisään pistävältä haisevaan kauppaan, jossa hääri monenlaisilla pöydillä ja työtasoilla valkoiseen pukeutuneita miehiä sekä naisia veitsineen ja huhmareineen, vaakoineen. Mutta mikä tässä liikkeessä sen hajun lisäksi minua ihmetytti, oli pitkin seiniä, aina lattiasta kattoon ja kaikkialla vieri vieressä seisovat lasipurkit, joiden sisällä oli kaikenlaista lapselle käsittämätöntä täytteenään.
Puristin äitini kättä, sillä olin varma että viereiseltä hyllyltä, kiiltävän purkin sisältä minua tuijottivat liikkumattomat ja kuolleet silmät. En uskaltanut liikahtaa. Puheensorina luovi säässä ja ajan tavoissa, modernissa lääketieteessä ja vanhoissa jumalissa, epäilyksen ja tiedon viidakoissa ja rahassa. Olin keskellä ikivanhoja perinteitä ja uskomuksia. Olin minuuteni lähteillä. Olin virtani alussa. Tässä kohtaa puiden lehdiltä putoavat vesipisarat yhtyivät ja aloittivat matkansa kohti merta. Tässä kohtaa elämääni, kaiken sen kuoleman keskellä, minä havahduin eloon. Minä liikahdin.
Kasvojeni edessä roikotettiin alkoholilta haisevaa, saippuamaisena valuvaa käärmettä, ja minulta kyseltiin kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia. Aluskasvillisuus oli läpitunkematonta, kuin hento korsimuuri joen laajoilla suistoilla. Kukaan ei voinut sanoa mitä se sisäänsä kätki, niin täydellinen se oli.
Katselin hetken sanojani etsien niistä eksotiikkaa. Oli kovin vaikea muuttaa sanoiksi tuoksuja, värejä ja mielialoja, saada niiden sisäinen maailma nivoutumaan kiinni toinen toiseensa, jotta yhdistelmä syttyisi eloon ja tulisi olevaksi. Kirjoittamisessa oli pitkälti kaikki kiinni kyvystä palata jonnekin siten, että sen sisäinen ja absurdi todellisuus ei särkynyt, vaan korostui. Oli kyettävä poimimaan juuri ne elementit, jotka olivat oleellisia ja unohdettava muut metsän lehdet toisia tarkoituksia varten.
Venyttelin. Lattialla kirjoittaminen oli keksintö ennen pöytää. Poikkeuksetta, istahtaessani lattialle, minä palaan ajatukseen siveltimestä, jolla opettelin kirjoittamaan. Kirjoitin maalaten. Maalasin loputtomasti, sillä minulta vaadittiin paljon, paljon enemmän kuin muilta ikäisiltäni. Toisinaan eksyn naiseudestani, sillä en näe sen kehityskaarta missään. Naiseus minussa ei ole syntynyt, vaan olen jäänyt eksotiikaksi katukuvaan, sillä kaltaisiani ihmisiä ei ole missään täällä. Ja vaikka matkustan maailman ääriin, niin en tapaa heitä sielläkään.
Mieleni käytävillä astelee odotus, että jossain täällä rakennuksessa olisi ovi, jonka avattuani näkisin kodin. Olen nähnyt erään version kodistani. Se on hälisevän ja kotkottavan kadun varrella yhtä suuressa talossa kuin muutkin sen ympärillä ovat, sen neljännessä kerroksessa kuluneen puuoven takana. Tuossa asunnossa asui tätä nykyä vanha mies ja nainen, jotka eivät olleet minulle sukua.
Keskustelimme koko iltapäivän heidän elämästään toisessa ajassa, jossa minäkin olin ollut. Tunsin suunnatonta iloa sydämessäni. He tuntuivat olevan kovin terveitä ja elämäänsä tyytyväisiä, vaikka olivatkin kovin köyhiä. Aistimani rakkaus heidän välillään tuntui valaisevan koko asunnon. Asunto muutoin oli äärimmäisen askeettinen. Ehkä tämän vuoksi itse pyrin samaan. Ehkä teen sen tiedostamattomasti, ehkä en.
Toissa viikonloppuna Helsingin keskustassa minulta kysyttiin jälleen kuinka paljon panemiseni maksaa, ja että vuosiko veneeni, koska olin jäänyt pois tässä kohtaa rannikkoa. Tämä tapahtui erittäin vauraiden ja hyvin pukeutuneiden ihmisten joukossa hieman liian täynnä olevassa ravintolassa sen tiskillä myöhään yöllä.
..........
Ollessani pieni, äitini kiskoi minut kadun hälinästä ja ihmisten jaloista sisään pistävältä haisevaan kauppaan, jossa hääri monenlaisilla pöydillä ja työtasoilla valkoiseen pukeutuneita miehiä sekä naisia veitsineen ja huhmareineen, vaakoineen. Mutta mikä tässä liikkeessä sen hajun lisäksi minua ihmetytti, oli pitkin seiniä, aina lattiasta kattoon ja kaikkialla vieri vieressä seisovat lasipurkit, joiden sisällä oli kaikenlaista lapselle käsittämätöntä täytteenään.
Puristin äitini kättä, sillä olin varma että viereiseltä hyllyltä, kiiltävän purkin sisältä minua tuijottivat liikkumattomat ja kuolleet silmät. En uskaltanut liikahtaa. Puheensorina luovi säässä ja ajan tavoissa, modernissa lääketieteessä ja vanhoissa jumalissa, epäilyksen ja tiedon viidakoissa ja rahassa. Olin keskellä ikivanhoja perinteitä ja uskomuksia. Olin minuuteni lähteillä. Olin virtani alussa. Tässä kohtaa puiden lehdiltä putoavat vesipisarat yhtyivät ja aloittivat matkansa kohti merta. Tässä kohtaa elämääni, kaiken sen kuoleman keskellä, minä havahduin eloon. Minä liikahdin.
Kasvojeni edessä roikotettiin alkoholilta haisevaa, saippuamaisena valuvaa käärmettä, ja minulta kyseltiin kysymyksiä, joihin en tiennyt vastauksia. Aluskasvillisuus oli läpitunkematonta, kuin hento korsimuuri joen laajoilla suistoilla. Kukaan ei voinut sanoa mitä se sisäänsä kätki, niin täydellinen se oli.
Katselin hetken sanojani etsien niistä eksotiikkaa. Oli kovin vaikea muuttaa sanoiksi tuoksuja, värejä ja mielialoja, saada niiden sisäinen maailma nivoutumaan kiinni toinen toiseensa, jotta yhdistelmä syttyisi eloon ja tulisi olevaksi. Kirjoittamisessa oli pitkälti kaikki kiinni kyvystä palata jonnekin siten, että sen sisäinen ja absurdi todellisuus ei särkynyt, vaan korostui. Oli kyettävä poimimaan juuri ne elementit, jotka olivat oleellisia ja unohdettava muut metsän lehdet toisia tarkoituksia varten.
Venyttelin. Lattialla kirjoittaminen oli keksintö ennen pöytää. Poikkeuksetta, istahtaessani lattialle, minä palaan ajatukseen siveltimestä, jolla opettelin kirjoittamaan. Kirjoitin maalaten. Maalasin loputtomasti, sillä minulta vaadittiin paljon, paljon enemmän kuin muilta ikäisiltäni. Toisinaan eksyn naiseudestani, sillä en näe sen kehityskaarta missään. Naiseus minussa ei ole syntynyt, vaan olen jäänyt eksotiikaksi katukuvaan, sillä kaltaisiani ihmisiä ei ole missään täällä. Ja vaikka matkustan maailman ääriin, niin en tapaa heitä sielläkään.
Mieleni käytävillä astelee odotus, että jossain täällä rakennuksessa olisi ovi, jonka avattuani näkisin kodin. Olen nähnyt erään version kodistani. Se on hälisevän ja kotkottavan kadun varrella yhtä suuressa talossa kuin muutkin sen ympärillä ovat, sen neljännessä kerroksessa kuluneen puuoven takana. Tuossa asunnossa asui tätä nykyä vanha mies ja nainen, jotka eivät olleet minulle sukua.
Keskustelimme koko iltapäivän heidän elämästään toisessa ajassa, jossa minäkin olin ollut. Tunsin suunnatonta iloa sydämessäni. He tuntuivat olevan kovin terveitä ja elämäänsä tyytyväisiä, vaikka olivatkin kovin köyhiä. Aistimani rakkaus heidän välillään tuntui valaisevan koko asunnon. Asunto muutoin oli äärimmäisen askeettinen. Ehkä tämän vuoksi itse pyrin samaan. Ehkä teen sen tiedostamattomasti, ehkä en.
Toissa viikonloppuna Helsingin keskustassa minulta kysyttiin jälleen kuinka paljon panemiseni maksaa, ja että vuosiko veneeni, koska olin jäänyt pois tässä kohtaa rannikkoa. Tämä tapahtui erittäin vauraiden ja hyvin pukeutuneiden ihmisten joukossa hieman liian täynnä olevassa ravintolassa sen tiskillä myöhään yöllä.
..........
Vastaukset 1
Vanhimmat
to be.....
Olen jatkuvasti ihmetellyt, osin jopa ääneen, että tällainen kysymys saatetaan esittää minulle vaikka olisin missä, vaikka linnan juhlissa elegoimassa. Eikä tässä ollut mitään sukupuolten välistä eroa, sillä eksoottinen elämänasenteeni sallii myös naisten toisinaan kiehahtaa yli. Kaiken tämän ytimen ympärillä oli alkoholi, ja tästä syystä esitetty kysymys tai väite oli vain hauska, jotenkin perustavanlaatuinen ja siten julkisen tuomiovallan tuolla puolen.
Toinen, lähes yhtä hyvä veto oli kantaa pöytään tarjottimellinen riisiviinaa ja kertoa minulle siitä, että tikuilla syöminen oli kovin vaikeaa. Ei se ollut. Myös Kiinan muuri oli ikivihreä hittituote, ja myös yhtä pitkä, aiheena, ja katkonainen, kuin se paikan päällä oikeastaan oli.
Asetin käteni reisieni väliin ja toin painoni hiljalleen niille. Sitten avasin reiteni ja ojensin jalkani kuin terälehdet vaakaan. Olin siinä hetken, sitten muistin lapsuuteni ja isäni kädet, jotka tukivat minua noustessani aikoinaan niin hankalasta asennosta käsiseisontaan. Silkkipaita putosi kasvoilleni ja kätki aasialaiset piirteeni. Tiikeri minussa oli näyttäytynyt, se liikahti korsien seassa ja hetken kyläläiset näkivät eteensä, eksyivät pimeydestä valoon.
Vilkuilin jälleen tekstiäni. Jotenkin siihen oli ilmaantunut eroottinen lataus, mutta en kyennyt näkemään missä se siinä oli. Eivät alastomat rinnat ja napa vielä teen ainakaan minuun kirjallista vaikutusta, sillä jätin ne mainitsematta. Oli myös hyvin tärkeää, että mitään mittoja, kuppeja tai muuta naisen rakenteellista elementaatiota ei ollut esitelty millään tavoin. Jokainen numero naisessa tuo mieleen elintarvikkeen suoritusarvotaulukon, tai laskimeen vahingossa ilmaantuneen järjettömän ja merkityksettömän numerojonon tai kirpputorihinnoittelun omatekoisilla hintalapuilla ja niiden käsialoilla. Olen enemmän kuvakielen kannalla, sillä istuin lapsena loputtomalta tuntuvia aikoja yksinkertaisessa huoneessa sen yksinkertaisella lattialla ja maalasin sanoja. Niitä oli lukemattomia. Lapsi minussa eli ja voi hyvin, koko elämäni perusta.
- Eikö sulla mene veri päähän?
Libanonilainen prinsessa kysyy astuessaan huoneeseen. Tuoksumme olivat yössä sekoittuneet toisiinsa. Klassinen lootus minussa lepäsi hänen ihollaan, hänen käsivarsiensa kauneudessa ja silmiensä syvyydessä. Hän oli kuuma kuin hiekka, jäätävä kuin öinen aavikkotuuli. Hän oli tumma arabiratsu joka tempoili suitsissa kuin ori.
Jos jossain oli terä, niin se terä oli hänen järjessään.
- Mä en ole koskaan ymmärtänyt, miten sä pystyt tuohon, hän jatkoi ja istahti vierelleni. En nähnyt häntä, mutta aistin hänen läsnäolonsa. Sormi kosketti kevyesti napaani, maailmojen sidosryhmiä, jatkumoa. Minä tunsin olevani painoton, kuin perhonen silkkikuoreni sisällä valmiina elämänsä lyhyeen hetkeen. Kaikki oli niin valkoista, niin säikeenohutta kudosta, minua ja kaunista.