Rakastan tätä synkintä aikaa vuodesta, jolloin raitiovaunuraiteet kiiltävät punaisina kaarina keinovalojen päättymättömässä yössä. Mykät ihmiset sontsiensa alla, pimentäneenä viimeisenkin kaukaisen taivaan valon ropisevalla suojallaan, kävelevät sanatta vastaan kaltaisiaan. Tällaisessa ajassa voi upota itseensä, unohtaa kaiken muun ja keskittyä olennaisiin osiin minuudestaan, sillä maailmalla ei ole tarjota sinulle mitään.
Olen elämäni aikana istunut paljon erilaisissa ravintoloissa, mutta en muista koskaan nähneeni baaritiskillä istuvaa yksinäistä naista. En oikein ymmärrä tätä, sillä tällaisen klassikon olemassaolo on tuttu sekä kirjallisuudesta että pikkupoikien mielikuvituksesta, vaikka sillä ei tunnu olevan minkäänlaista todellisuuspohjaa vs. omat kokemukseni, muistikuvani.
Tämä fakta, tai näköharha, raksutti päässäni jo näin varhain aamulla, jossa vasta kiirehdittiin töihin, tönittiin lastenvaunuja tarhoihin ja saateltiin suurempia lapsia ulos asunnoista koulureppuineen - ja suljettiin ovet perässä kiinni. Pankkien eteen muodostui eläkeläislaumoja. Jossain avattiin ovi kuudesta lukosta. Itäväylälle säntäsi juoksujalkaa ambulanssi. Kaikesta päätellen asioita tapahtui, mutta baaritiskillä istuvaa naista ei tapahtunut.
Poikkesin ensimmäiseen avoinna olevaan pubiin ja katsahdin ovelta ympärilleni: ei ketään. Edes tiskin takana ei ollut sieluakaan, joten istuuduin baaritiskin äärelle ja kaivoin esiin kahvirahat. Odotettuani minuutin, en vieläkään ollut nähnyt ketään, ja ajatus pannukahvista alkoi tuntua todella huonolta idealta, lähes kuvottavalta. Peliautomaatti päästi jonkinlaisen fanfaarin, vilkutteli valoja ja päätti sessionsa siten miten sen oli alkanut, äkkiä.
Pohdiskelin kaupunkia, jossa ei ole baaritiskillä istuvaa naista. Kuvittelin naisen miten osasin. Annoin hänelle vartalon ja kasvot, sielun, halut ja haluamattomuudet. Vähitellen sain hänelle jonkinlaisen suunnan, josta sitten nivoutui suhteellisen helposti elämäntyyli. Elämäntyyli oli hieman sama asia kuin pukeutumistyyli. Voitiin hyvällä onnella määritellä ihminen vain vilkaisemalla hänen vaatteisiinsa. Jotkut ihmiset pukeutuivat mielenkiintoisesti ja taas toiset eivät. Se on koodi.
Pohdiskelin koodikieltä. Miljoonan ihmisen joukossa ei varmaan ole selvempää koodia kuin nainen, joka nojaa baaritiskiin tyhjässä pubissa - yksin. Yhtä selvä tapaus oli mies, joka istui loosissa ja luki raviveikkauksia aamulla kello yhdeksän puoliksi juotu olut edessään. Ravintolaan oli ilmaantunut asiakas - itseni lisäksi. Hämmästyin kahta asiaa: a) hän ei ollut baaritiskillä istuva nainen, b) hän ei ollut loosissa istuva nainen.
Baarimaija toi minulle Lonkeron. Hänellä oli hurja tribaali ja nenäläväri, hiukset kiinni ja sakaalin katse. Hän jäi lueskelemaan sosiologiaa nojaillen rennosti tiskialtaaseen. Hän oli kuin kissa, joka oli juuri nuollut peränsä.
Huomasin baaritiskillä istuskelevat naiset mytologiaksi, kansantaruiksi. Olin täysin varma, ettei sellaisia todellisuudessa ole. Ja jos olisikin, niin he olisivat tätä tieten tahtoen ja kokeilumielessä. Baaritiskillä istuskelu oli siis performanssi, jonka klassiset piirteet tekivät siitä lähes komediallisen, ja johon komediaan kykeni vaivatta liittämään mitä erilaisimpia, lähes naiiveja keskustelunavauksia: Aika hiljasta. Aika hulina… etc. Kokeilin huvikseni miten pähkinäautomaatti toimi. Se ei ollut kovin monimutkainen laite, mutta koin jonkinlaista tyydytystä saadessani pähkinöitä purtavaksi.
Neljän tunnin kuluttua nousin sängystä, keräilin vaatteeni ja puin ne olohuoneessa ylle. Hiivin ulos. Samaan hissiin tuli perhepäivähoitaja lapsilaumoineen. Rupattelimme mukavia matkalla alas takaisin maanpinnalle. Hetkelliset nousut ja laskut tekivät elämästä jännittävää, rikkoivat arjen rattaat ja saivat pinnalle nousemaan outoja tunteita: hätää, häpeää ja vapautumista kaikesta tästä. Olin ristiriitojen ytimessä ymmärtäessäni elämän monitasoisuuden, sen suunnattoman rikkauden, jonka olemassaolo meitä ihmisiä ahdisti.
Kävellessäni kotiin olin jo uppoamassa hiljalleen siihen mistä lähdin liikkeelle. Puistot olivat hiljaisia ja mustia, oksat täynnä pieniä vihaisia lintuja. Keskivertoaskeleeni mitta oli tänään huomattavasti pidempi, ja sateenvarjoni elinkaari saavuttamaisillaan tiensä pään. Mutta siitä olen varma että baaritiskillä istuva nainen on myyttinen hahmo, mielikuvituksen leikkiä elämän hiekassa.
Olen elämäni aikana istunut paljon erilaisissa ravintoloissa, mutta en muista koskaan nähneeni baaritiskillä istuvaa yksinäistä naista. En oikein ymmärrä tätä, sillä tällaisen klassikon olemassaolo on tuttu sekä kirjallisuudesta että pikkupoikien mielikuvituksesta, vaikka sillä ei tunnu olevan minkäänlaista todellisuuspohjaa vs. omat kokemukseni, muistikuvani.
Tämä fakta, tai näköharha, raksutti päässäni jo näin varhain aamulla, jossa vasta kiirehdittiin töihin, tönittiin lastenvaunuja tarhoihin ja saateltiin suurempia lapsia ulos asunnoista koulureppuineen - ja suljettiin ovet perässä kiinni. Pankkien eteen muodostui eläkeläislaumoja. Jossain avattiin ovi kuudesta lukosta. Itäväylälle säntäsi juoksujalkaa ambulanssi. Kaikesta päätellen asioita tapahtui, mutta baaritiskillä istuvaa naista ei tapahtunut.
Poikkesin ensimmäiseen avoinna olevaan pubiin ja katsahdin ovelta ympärilleni: ei ketään. Edes tiskin takana ei ollut sieluakaan, joten istuuduin baaritiskin äärelle ja kaivoin esiin kahvirahat. Odotettuani minuutin, en vieläkään ollut nähnyt ketään, ja ajatus pannukahvista alkoi tuntua todella huonolta idealta, lähes kuvottavalta. Peliautomaatti päästi jonkinlaisen fanfaarin, vilkutteli valoja ja päätti sessionsa siten miten sen oli alkanut, äkkiä.
Pohdiskelin kaupunkia, jossa ei ole baaritiskillä istuvaa naista. Kuvittelin naisen miten osasin. Annoin hänelle vartalon ja kasvot, sielun, halut ja haluamattomuudet. Vähitellen sain hänelle jonkinlaisen suunnan, josta sitten nivoutui suhteellisen helposti elämäntyyli. Elämäntyyli oli hieman sama asia kuin pukeutumistyyli. Voitiin hyvällä onnella määritellä ihminen vain vilkaisemalla hänen vaatteisiinsa. Jotkut ihmiset pukeutuivat mielenkiintoisesti ja taas toiset eivät. Se on koodi.
Pohdiskelin koodikieltä. Miljoonan ihmisen joukossa ei varmaan ole selvempää koodia kuin nainen, joka nojaa baaritiskiin tyhjässä pubissa - yksin. Yhtä selvä tapaus oli mies, joka istui loosissa ja luki raviveikkauksia aamulla kello yhdeksän puoliksi juotu olut edessään. Ravintolaan oli ilmaantunut asiakas - itseni lisäksi. Hämmästyin kahta asiaa: a) hän ei ollut baaritiskillä istuva nainen, b) hän ei ollut loosissa istuva nainen.
Baarimaija toi minulle Lonkeron. Hänellä oli hurja tribaali ja nenäläväri, hiukset kiinni ja sakaalin katse. Hän jäi lueskelemaan sosiologiaa nojaillen rennosti tiskialtaaseen. Hän oli kuin kissa, joka oli juuri nuollut peränsä.
Huomasin baaritiskillä istuskelevat naiset mytologiaksi, kansantaruiksi. Olin täysin varma, ettei sellaisia todellisuudessa ole. Ja jos olisikin, niin he olisivat tätä tieten tahtoen ja kokeilumielessä. Baaritiskillä istuskelu oli siis performanssi, jonka klassiset piirteet tekivät siitä lähes komediallisen, ja johon komediaan kykeni vaivatta liittämään mitä erilaisimpia, lähes naiiveja keskustelunavauksia: Aika hiljasta. Aika hulina… etc. Kokeilin huvikseni miten pähkinäautomaatti toimi. Se ei ollut kovin monimutkainen laite, mutta koin jonkinlaista tyydytystä saadessani pähkinöitä purtavaksi.
Neljän tunnin kuluttua nousin sängystä, keräilin vaatteeni ja puin ne olohuoneessa ylle. Hiivin ulos. Samaan hissiin tuli perhepäivähoitaja lapsilaumoineen. Rupattelimme mukavia matkalla alas takaisin maanpinnalle. Hetkelliset nousut ja laskut tekivät elämästä jännittävää, rikkoivat arjen rattaat ja saivat pinnalle nousemaan outoja tunteita: hätää, häpeää ja vapautumista kaikesta tästä. Olin ristiriitojen ytimessä ymmärtäessäni elämän monitasoisuuden, sen suunnattoman rikkauden, jonka olemassaolo meitä ihmisiä ahdisti.
Kävellessäni kotiin olin jo uppoamassa hiljalleen siihen mistä lähdin liikkeelle. Puistot olivat hiljaisia ja mustia, oksat täynnä pieniä vihaisia lintuja. Keskivertoaskeleeni mitta oli tänään huomattavasti pidempi, ja sateenvarjoni elinkaari saavuttamaisillaan tiensä pään. Mutta siitä olen varma että baaritiskillä istuva nainen on myyttinen hahmo, mielikuvituksen leikkiä elämän hiekassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.