Moderoitu versio
Lucian päivän jälkeisenä aamuna huomasin pimeyden osittain väistyneen. Kenties tämä johtui siitä, että pilviverho rakoili ja vettä ei yöllisten ryöppyjen jälkeen enää satanut. Taivaan verhot repeilivät. En ajatellut mitään ajaessani kotiin. Näin matkalla yhden läheltä piti–tilanteen, ja sydämeni jyskytti yhä.
Tapahtumasta on kulunut nyt noin viisitoista minuuttia, ja minä näen yhä tilanteen kuin uudelleen ja uudelleen eteeni kelautuvana filminpätkänä, jossa tuntematon polkupyöräilijä on lähellä murskaantua suuren valkoisen pakettiauton alle. Asia vaivasi minua. Enkä ymmärtänyt mikä siinä minua vaivasi, täydellinen henkilökohtainen katastrofiko? Kuinka jokin minuun ei-osuva osui minuun? Oliko se vain muistutus minulle, että elämä, jota sisälläni kannan, oli kovin katoavaa ja haurasta?
Sanani kuulostivat naurettavilta, uudelleen ja uudelleen kirjoitetuilta ripsuilta koruja niitä kantavan kaulassa, kun tämä luovi tuntemattomissa juhlissa löytämättä itselleen mitään tuttua.
Systemaattisista järjestelmistä poistuminen oli kuin syntymä, sokki. Istuin sohvalla hiljaisessa asunnossa ja katselin lapseni leluja lattialla. Kaikilla ihmisillä oli omat lelunsa ja omat leikkinsä. Toisinaan leikkiin eksyi jokin muu taho, toisinaan taas ei.
Tämän tahon olemassaolo ei tuossa mielessä ollut vielä leikin kannalta tarpeellinen asia. Kaikki sujui mainiosti yksinäänkin. Mielestäni tällaiset asetelmat olivat hyvin erikoisia ja nerokkaita, lapsellisia. Rojahdin selälleni sohvalle. Olin uupunut. En saanut yöllä unta, koska ikkunalautoja hakkasi mielipuolinen, epäjärjestelmällinen sade. Tuossa sateessa ei ollut rytmiä, ei mitään tuttua. Kaikki myrskysateet olivat samanlaisia.
Mieleeni juolahti BR-lelussa tapaamani nainen, joka tutki mustaa muoviflyygeliä tyttärensä kanssa. He painelivat koskettimia ja puhelivat innostuneina, kuin olisivat kuulleet ensikertaa muovipianon äänen. Heittäydyin juttusille siksi, että nainen oli minulle kuin magneetti. Oikeastaan hänessä ei ollut mitään sen ihmeellisempää. Ei järkytyksiä, sheikkejä. Hän oli itseni mittainen ja hänellä oli sottaisempi lapsi kuin omani oli. Nainen tuskin oli tietoinen siitä, että hänen neuleensa helma, joka peffan päälle oli vetäisty, ja joka näkyi nahkatakin helman alta, oli puhki. Siinä oli pikkurillin mentävä reikä. Hänellä oli ikään kuin peffassa ylimääräinen reikä.
Kaikkeen sitä huomionsa kiinnittää. Kysäisin jotain triviaalia, noin ohimennen, ja paletti alkoi saada väriä. Olin vetäissyt ensimmäisen, hapuilevan viivan kankaalle, ja se kulki suunnilleen juuri niin kuinka hänen farkkujensa kaaret katosivat nivusissa ulottumattomiin, hävisivät lämpöön. Maailman siisteimmät viivat olivat juuri tuolla, juuri noilla huudeilla. Veimme lapset karuselliin ja annoimme pyöriä.
Maailmassa oli valtavan helppo ystävystyä, ihastua ja rakastua. Mutta yleensä rakkaus oli toivotonta, tuhoon tuomittua sellaista. Sellainen taas sopi minulle, sillä minun kaltaiselleni maailma oli lähes mahdotonta.
Maatessani sohvalla, minä muistelin häntä. Toivottavasti kissani ei osannut kirjoittaa muistelmia, sillä kissoilta ei suljeta nenän edestä ovia.
Pukeutumisen ja riisuuntumisen vahvat metaforat jylläsivät sisikunnassani, kun revin ja potkin huolella ja taidolla valittuja rättejä yltäni. Se, mikä vielä tunti pari sitten oli ollut ykkösasia, oli nyt sietämätön este vapaudelle. En voinut hengittää vaatteet päällä. Koko elämäni oli vaatteiden pilaama, turmelema ja hallitsema. Eikä mikään kolkka tunnetussa maailmankaikkeudessa voittanut sitä tunnetta, kun sukelsit veteen muutama rihma ympärilläsi; kuin seittisi jäänteissä olisit yrittänyt hukuttautua pois tukahduttavasta olotilasta ja kiskoit itseäsi eleettömästi kohti pohjaa, kohti koralleja, värikylläistä elämää. Ja se mykkyys, se puheen puute. Mikä se on, taivasko?
Eskapismini on liturgianomaista, eeppistä. Tunnen olevani naiseuden ääripää, nainen, joka äärettömyydessään katoaa pisteeksi olevaan. Ja pisteet ovat kaukaisia tähtiä, joihin ei itsekään yletä. Ja minussa kasvaa koko ajan tunne siitä että minun on päästävä pois itsestäni tullakseni perille. Tämä rehellisyyden nimissä mainittakoon, sillä mikään ei ole niin törkeää ihmistä kohtaa kuin itsepetos.
Itse pelastan itseni tällä saralla kutsumalla prosessia vanhenemiseksi. Siis minähän en enää ole nuori. Minä en syntynyt eilen, en viime tiistaina, en myöskään päivänä Lucian.
Taisin huutaa, kun tulin.
Lucian päivän jälkeisenä aamuna huomasin pimeyden osittain väistyneen. Kenties tämä johtui siitä, että pilviverho rakoili ja vettä ei yöllisten ryöppyjen jälkeen enää satanut. Taivaan verhot repeilivät. En ajatellut mitään ajaessani kotiin. Näin matkalla yhden läheltä piti–tilanteen, ja sydämeni jyskytti yhä.
Tapahtumasta on kulunut nyt noin viisitoista minuuttia, ja minä näen yhä tilanteen kuin uudelleen ja uudelleen eteeni kelautuvana filminpätkänä, jossa tuntematon polkupyöräilijä on lähellä murskaantua suuren valkoisen pakettiauton alle. Asia vaivasi minua. Enkä ymmärtänyt mikä siinä minua vaivasi, täydellinen henkilökohtainen katastrofiko? Kuinka jokin minuun ei-osuva osui minuun? Oliko se vain muistutus minulle, että elämä, jota sisälläni kannan, oli kovin katoavaa ja haurasta?
Sanani kuulostivat naurettavilta, uudelleen ja uudelleen kirjoitetuilta ripsuilta koruja niitä kantavan kaulassa, kun tämä luovi tuntemattomissa juhlissa löytämättä itselleen mitään tuttua.
Systemaattisista järjestelmistä poistuminen oli kuin syntymä, sokki. Istuin sohvalla hiljaisessa asunnossa ja katselin lapseni leluja lattialla. Kaikilla ihmisillä oli omat lelunsa ja omat leikkinsä. Toisinaan leikkiin eksyi jokin muu taho, toisinaan taas ei.
Tämän tahon olemassaolo ei tuossa mielessä ollut vielä leikin kannalta tarpeellinen asia. Kaikki sujui mainiosti yksinäänkin. Mielestäni tällaiset asetelmat olivat hyvin erikoisia ja nerokkaita, lapsellisia. Rojahdin selälleni sohvalle. Olin uupunut. En saanut yöllä unta, koska ikkunalautoja hakkasi mielipuolinen, epäjärjestelmällinen sade. Tuossa sateessa ei ollut rytmiä, ei mitään tuttua. Kaikki myrskysateet olivat samanlaisia.
Mieleeni juolahti BR-lelussa tapaamani nainen, joka tutki mustaa muoviflyygeliä tyttärensä kanssa. He painelivat koskettimia ja puhelivat innostuneina, kuin olisivat kuulleet ensikertaa muovipianon äänen. Heittäydyin juttusille siksi, että nainen oli minulle kuin magneetti. Oikeastaan hänessä ei ollut mitään sen ihmeellisempää. Ei järkytyksiä, sheikkejä. Hän oli itseni mittainen ja hänellä oli sottaisempi lapsi kuin omani oli. Nainen tuskin oli tietoinen siitä, että hänen neuleensa helma, joka peffan päälle oli vetäisty, ja joka näkyi nahkatakin helman alta, oli puhki. Siinä oli pikkurillin mentävä reikä. Hänellä oli ikään kuin peffassa ylimääräinen reikä.
Kaikkeen sitä huomionsa kiinnittää. Kysäisin jotain triviaalia, noin ohimennen, ja paletti alkoi saada väriä. Olin vetäissyt ensimmäisen, hapuilevan viivan kankaalle, ja se kulki suunnilleen juuri niin kuinka hänen farkkujensa kaaret katosivat nivusissa ulottumattomiin, hävisivät lämpöön. Maailman siisteimmät viivat olivat juuri tuolla, juuri noilla huudeilla. Veimme lapset karuselliin ja annoimme pyöriä.
Maailmassa oli valtavan helppo ystävystyä, ihastua ja rakastua. Mutta yleensä rakkaus oli toivotonta, tuhoon tuomittua sellaista. Sellainen taas sopi minulle, sillä minun kaltaiselleni maailma oli lähes mahdotonta.
Maatessani sohvalla, minä muistelin häntä. Toivottavasti kissani ei osannut kirjoittaa muistelmia, sillä kissoilta ei suljeta nenän edestä ovia.
Pukeutumisen ja riisuuntumisen vahvat metaforat jylläsivät sisikunnassani, kun revin ja potkin huolella ja taidolla valittuja rättejä yltäni. Se, mikä vielä tunti pari sitten oli ollut ykkösasia, oli nyt sietämätön este vapaudelle. En voinut hengittää vaatteet päällä. Koko elämäni oli vaatteiden pilaama, turmelema ja hallitsema. Eikä mikään kolkka tunnetussa maailmankaikkeudessa voittanut sitä tunnetta, kun sukelsit veteen muutama rihma ympärilläsi; kuin seittisi jäänteissä olisit yrittänyt hukuttautua pois tukahduttavasta olotilasta ja kiskoit itseäsi eleettömästi kohti pohjaa, kohti koralleja, värikylläistä elämää. Ja se mykkyys, se puheen puute. Mikä se on, taivasko?
Eskapismini on liturgianomaista, eeppistä. Tunnen olevani naiseuden ääripää, nainen, joka äärettömyydessään katoaa pisteeksi olevaan. Ja pisteet ovat kaukaisia tähtiä, joihin ei itsekään yletä. Ja minussa kasvaa koko ajan tunne siitä että minun on päästävä pois itsestäni tullakseni perille. Tämä rehellisyyden nimissä mainittakoon, sillä mikään ei ole niin törkeää ihmistä kohtaa kuin itsepetos.
Itse pelastan itseni tällä saralla kutsumalla prosessia vanhenemiseksi. Siis minähän en enää ole nuori. Minä en syntynyt eilen, en viime tiistaina, en myöskään päivänä Lucian.
Taisin huutaa, kun tulin.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.