Oli jo alusta asti selvää, että joulukuun loppupuoliskosta tulisi kiireinen. Vietin koko aamun Hakaniemen postissa, jossa valikoin kortteja ja kuoria ja muuta tilpehööriä muiden onnettomien kanssa. Paikalla olivat kaikki Siltasaaren rouvat, neidit ja muut homot.
Pidän itse Siltasaarta Helsingin umpilisäkkeenä, joka kroonisen tulehduksensa kourissa vain odottaa puhkeamistaan. Meitä ympäröi kuravesi, kuraveden takana juoppoarmeijat ja muut hiipparit, idässä sateinen, pimeänä kituva tori seisoskelijoineen.
Koska vuoronumeroni oli päätä huimaava, enkä jaksanut kailottaa joulun sanomaa, saapastelin pidäteltyine argumentteineni ympäri postia haluamatta ottaa kantaa mihinkään. Kaikenlaiset lokerot ovat aina kiinnostaneet minua; ehkä siksi ymmärrän niin hyvin hulluja, kuten esimerkiksi Dalia. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut vaihtaa sormia napsauttamalla kulahtaneen näkymän espanjalaiseen, istahtaa kaikesta tästä ahdistuksesta elämän viileisiin varjoihin ja katsella v’ttu kipeänä aamulehtien pääkirjoituksia. Lukea en niitä kuitenkaan jaksaisi.
Kosketin lokeroa. Kauppahallissa kuulun siihen väkeen tai ihmisryhmään, joka kaikesta hulinasta ja tungoksesta huolimatta voi seisoa keskellä kulkuväylää kenenkään tönimättä. Huomasin tämän seesteisen elementin muodostuneen ympärilleni jossain kolmenkympin korvilla ollessani jo niin aikuinen, että ilmeeni oli kadottanut lapsellisuuden ja habitus noussut koko mittaansa. Ympärilläni on kummallinen kehä, kuin paskarinki tai jokin reviiri, jonka yli ei tule kukaan. Olotila on karmaiseva, kun ajattelee miten ontto se on.
Lokero tuntui käsineen lävitse, mutta en tuntenut minkäänlaista lämpötilan muutosta. Luukussa oli lukkopesä – tavallinen Abloy – ja se törrötti pellin pinnasta kuin krominen termiittikeko aloiltaan keinahtaneessa maailmassa. Lukkoon työnnettäisiin avain, sitten ronkittaisiin ja luukku avautuisi. Systeemi oli tavattoman yksinkertainen ja helppo ymmärtää. Kuitenkaan en ymmärtänyt siitä mitään. Ehkä me emme ymmärrä elämästäkään tuon taivaallista, kun siitä ja sen olemuksesta niin pauhaamme, otamme riskejä ja kaivamme hiekkaan pikku purosiamme.
Tunsin olevani linkki menneiden ja tulevien naisten välillä. Kaiken juonittelun, sorron ja valtapelin ytimessä, elossa. Olin uhrannut, murskannut ja hoivannut. Olin prkl elänyt. Mutta avutonta en ollut koskaan sortunut esittämään. Jokin minussa ei vain sellaiseen taipunut.
Viereeni ilmaantui vanhempi nainen, joka avasi oman luukkunsa ja tyhjensi sen. Hänellä oli punainen kangaskassi. Hän sadatteli sekä ilmaa, kassia että postin määrää. En ollut varma, että puhuiko hän minulle. Hänellä saattoi olla mielikuvitusystävä. Monella helsinkiläisellä on. En kyennyt hahmottamaan, määrittelemään elämää ilman erotiikkaa, ilman seksiä, ilman nautintoa ja silkkaa halua. Minä en koskaan haluaisi olla kuin hän. Minä varsinkaan en haluasi kontolleni tuollaista postimäärää, kaikkea tuollaista turhaa moskaa.
Mieheni oli hyvin sanavalmis. Enkä oikein käsittänyt, että miksi juuri hän putkahti esiin tuon punaisen kangaskassin sisuksista. Mitä hän teki tuon tuntemattoman ja seksittömän naisen postien seassa. Katselin kuin peilikuvaa, kun hän virnuili minulle heti aamulla siitä, että minun piti pukea alusvaatteenikin ylle peilin edessä. Hän tiedusteli, että mikä tällaiseen oli syynä. Paiskoin muutamia ovia matkalla kylppäriin.
Vapisin joskus raivosta. Kasvot muuttuivat valkoisiksi ja silmät alkoivat sinertää, sitten punertaa. Juuri tässä kohtaa oli se paikka; jossa taas oli ovi toisaalle. Juuri tuosta ovesta käydessä minun kaltaiseni nainen päätyi itsensä sisälle ja huomasi olevansa pimeässä, kaiuttomassa huoneessa.
Otan jotain sieltä mihin mies ei koskaan naisessa katso. Otan sen itsestäni ja ojennan sen itselleni. Ole hyvä. Tämä liikerata sulkee miehen pois elämästäni. Tämä tekee hänestä hyödyttömän ja merkityksettömän. Hän lakkaa olemasta tässä valtakunnassa, tässä paratiisissa, jossa kultaiset linnut laulavat laulunsa väärinpäin ja heinät huokailevat laineilla leikkejään.
Luonto ei v’ittuile. Se tappaa.
Kirjoittelin pöydän äärellä kortteja. Niitä oli alun toistasataa. Kun kyllästyin vatvomaan osoitekirjasta aiheutuvaa tunnekaaosta, pidin breikin ja join lasin viiniä, kirjoitin tämän. Olen täysin varma että minussa virtaa katalonialaista verta. Oli vain oltava sitä mitä oli. Kaikenlainen maaginen peittely, uudelleenjärjestely ja muu hahmoterapia oli tuhoon tuomittua. Minä en kärsinyt härän kärsimyksiä. Minä ymmärsin härkää, kun se kaatui turvalleen maahan ja se seivästettiin. Vasta tämän jälkeen minä kärsin härän kaikki kärsimykset, ja kaadun turvalleni maan tomuun, kun härän ruhoa vedettiin kahden hevosen voimin ulos areenasta.
Pidän itse Siltasaarta Helsingin umpilisäkkeenä, joka kroonisen tulehduksensa kourissa vain odottaa puhkeamistaan. Meitä ympäröi kuravesi, kuraveden takana juoppoarmeijat ja muut hiipparit, idässä sateinen, pimeänä kituva tori seisoskelijoineen.
Koska vuoronumeroni oli päätä huimaava, enkä jaksanut kailottaa joulun sanomaa, saapastelin pidäteltyine argumentteineni ympäri postia haluamatta ottaa kantaa mihinkään. Kaikenlaiset lokerot ovat aina kiinnostaneet minua; ehkä siksi ymmärrän niin hyvin hulluja, kuten esimerkiksi Dalia. Olisin antanut mitä tahansa, jos olisin voinut vaihtaa sormia napsauttamalla kulahtaneen näkymän espanjalaiseen, istahtaa kaikesta tästä ahdistuksesta elämän viileisiin varjoihin ja katsella v’ttu kipeänä aamulehtien pääkirjoituksia. Lukea en niitä kuitenkaan jaksaisi.
Kosketin lokeroa. Kauppahallissa kuulun siihen väkeen tai ihmisryhmään, joka kaikesta hulinasta ja tungoksesta huolimatta voi seisoa keskellä kulkuväylää kenenkään tönimättä. Huomasin tämän seesteisen elementin muodostuneen ympärilleni jossain kolmenkympin korvilla ollessani jo niin aikuinen, että ilmeeni oli kadottanut lapsellisuuden ja habitus noussut koko mittaansa. Ympärilläni on kummallinen kehä, kuin paskarinki tai jokin reviiri, jonka yli ei tule kukaan. Olotila on karmaiseva, kun ajattelee miten ontto se on.
Lokero tuntui käsineen lävitse, mutta en tuntenut minkäänlaista lämpötilan muutosta. Luukussa oli lukkopesä – tavallinen Abloy – ja se törrötti pellin pinnasta kuin krominen termiittikeko aloiltaan keinahtaneessa maailmassa. Lukkoon työnnettäisiin avain, sitten ronkittaisiin ja luukku avautuisi. Systeemi oli tavattoman yksinkertainen ja helppo ymmärtää. Kuitenkaan en ymmärtänyt siitä mitään. Ehkä me emme ymmärrä elämästäkään tuon taivaallista, kun siitä ja sen olemuksesta niin pauhaamme, otamme riskejä ja kaivamme hiekkaan pikku purosiamme.
Tunsin olevani linkki menneiden ja tulevien naisten välillä. Kaiken juonittelun, sorron ja valtapelin ytimessä, elossa. Olin uhrannut, murskannut ja hoivannut. Olin prkl elänyt. Mutta avutonta en ollut koskaan sortunut esittämään. Jokin minussa ei vain sellaiseen taipunut.
Viereeni ilmaantui vanhempi nainen, joka avasi oman luukkunsa ja tyhjensi sen. Hänellä oli punainen kangaskassi. Hän sadatteli sekä ilmaa, kassia että postin määrää. En ollut varma, että puhuiko hän minulle. Hänellä saattoi olla mielikuvitusystävä. Monella helsinkiläisellä on. En kyennyt hahmottamaan, määrittelemään elämää ilman erotiikkaa, ilman seksiä, ilman nautintoa ja silkkaa halua. Minä en koskaan haluaisi olla kuin hän. Minä varsinkaan en haluasi kontolleni tuollaista postimäärää, kaikkea tuollaista turhaa moskaa.
Mieheni oli hyvin sanavalmis. Enkä oikein käsittänyt, että miksi juuri hän putkahti esiin tuon punaisen kangaskassin sisuksista. Mitä hän teki tuon tuntemattoman ja seksittömän naisen postien seassa. Katselin kuin peilikuvaa, kun hän virnuili minulle heti aamulla siitä, että minun piti pukea alusvaatteenikin ylle peilin edessä. Hän tiedusteli, että mikä tällaiseen oli syynä. Paiskoin muutamia ovia matkalla kylppäriin.
Vapisin joskus raivosta. Kasvot muuttuivat valkoisiksi ja silmät alkoivat sinertää, sitten punertaa. Juuri tässä kohtaa oli se paikka; jossa taas oli ovi toisaalle. Juuri tuosta ovesta käydessä minun kaltaiseni nainen päätyi itsensä sisälle ja huomasi olevansa pimeässä, kaiuttomassa huoneessa.
Otan jotain sieltä mihin mies ei koskaan naisessa katso. Otan sen itsestäni ja ojennan sen itselleni. Ole hyvä. Tämä liikerata sulkee miehen pois elämästäni. Tämä tekee hänestä hyödyttömän ja merkityksettömän. Hän lakkaa olemasta tässä valtakunnassa, tässä paratiisissa, jossa kultaiset linnut laulavat laulunsa väärinpäin ja heinät huokailevat laineilla leikkejään.
Luonto ei v’ittuile. Se tappaa.
Kirjoittelin pöydän äärellä kortteja. Niitä oli alun toistasataa. Kun kyllästyin vatvomaan osoitekirjasta aiheutuvaa tunnekaaosta, pidin breikin ja join lasin viiniä, kirjoitin tämän. Olen täysin varma että minussa virtaa katalonialaista verta. Oli vain oltava sitä mitä oli. Kaikenlainen maaginen peittely, uudelleenjärjestely ja muu hahmoterapia oli tuhoon tuomittua. Minä en kärsinyt härän kärsimyksiä. Minä ymmärsin härkää, kun se kaatui turvalleen maahan ja se seivästettiin. Vasta tämän jälkeen minä kärsin härän kaikki kärsimykset, ja kaadun turvalleni maan tomuun, kun härän ruhoa vedettiin kahden hevosen voimin ulos areenasta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.