- Tuo oli varmasti kallis.
- Ostin luotolla.
- Hyvänen aika. Mun pitää ihan tunnustella. Siis ai kauhee miten ihana tää on.
- Helvetin vaikea saada päälle. Kokeile vaikka tuosta.
- Ei stna.
- Olo on kuin makkaralla. Näytänkö mä makkaralta?
Siinä sitä naureskeltiin. Olin täysin varma, että tämä hetki sekä sovitus olivat ne ainoat kerrat, jolloin suostuin pitämään juuri hankkimaani asua. Niin tukala se oli. En ollut varma, kykeninkö istahtamaan minnekään, sillä mitään takeita ylösnousemuksesta ei ollut. Liikkeessä minua auttoi hiki päässään myyjä, kotona hampaita kirskutteleva naapurini. Yksinään ja omin voimin tällaisen luomuksen päälle venyttäminen oli mittaluokaltaan Afroditen vaahtoja.
Tilasin taksin ja odottelin sitä alakerran käytävässä, jossa editseni ehti kulkea tämä jos tuokin kanssa-asuja. Tuossa kontekstissa näky oli räikeästi yliampuva, mutta taas juhlaväki sitä saattoi hieman tasoittaa. Tai ainakin toivoin niin. Mutta sellaista miestä tai naista ei ohi mennyt, joka ei olisi joutunut avaamaan silmiään ammolleen. Tunsin paleontologista mielihyvää, sillä yleensä laahusta reisareissa ja kuluneissa maihareissa, mielipidepaidassa.
Ehkä tuo, että he eivät heti tunnistaneet minua tuotti minulle suuremman nautinnon kuin heidän leukojensa lokse. Ehkä he tosiaan tällä kertaa näkivät juuri sen mitä he eivät missään tapauksessa olisi halunneet nähdä. Eli vanha minäni olisi ollut parempi törmätä kuin tämä nykyinen. Olinko minä nyt sitten vaihtanut minäni? Sitä sopi pohtia.
Jotenkin minusta tuntui, että humaanius ja ystävällisyyteni oli saanut jonkinlaisen ankeriaaniskun ja makasi nyt elämän merenpohjassa kanttuvei. Tilalle oli ilmaantunut jonkinlainen bitch á la absolute fabulous.
Heti ulkona ymmärsin miksi: koska tuuli hieman, niin minä pelkäsin eniten kampaukseni kohtaloa. Esim. leipäjonot tai ilmastomuutos, kasvava köyhyys ja ihmisten määrän lisääntyminen eivät näytelleet kampauksen ohella minkäänlaista roolia. Ja mikä tässä oli pahinta? Pahinta siinä oli se fakta, että minä en välittänyt kampaukseni rinnalla mistään muusta kuin siitä itsestään. Kampaukseni ympärillä loppui maailmankaikkeus. Kampaus ja sen kohtalo ratkaisisivat. Muu oli familjaarista ja triviaalia. Kauhulla odotin, että peffastani ratkeaisi sauma, kun istahdan matalaan taksiin. Mitään ei kuulunut. Kummallista että kun hieman pynttää niin suharit alkavat aukoa ovia juoksujalkaa. Kylläpä sitä nyt ollaan niin killillään.
Etkö sinä nähnyt minun sisäistä kauneuttani.
(jatkuu)
- Ostin luotolla.
- Hyvänen aika. Mun pitää ihan tunnustella. Siis ai kauhee miten ihana tää on.
- Helvetin vaikea saada päälle. Kokeile vaikka tuosta.
- Ei stna.
- Olo on kuin makkaralla. Näytänkö mä makkaralta?
Siinä sitä naureskeltiin. Olin täysin varma, että tämä hetki sekä sovitus olivat ne ainoat kerrat, jolloin suostuin pitämään juuri hankkimaani asua. Niin tukala se oli. En ollut varma, kykeninkö istahtamaan minnekään, sillä mitään takeita ylösnousemuksesta ei ollut. Liikkeessä minua auttoi hiki päässään myyjä, kotona hampaita kirskutteleva naapurini. Yksinään ja omin voimin tällaisen luomuksen päälle venyttäminen oli mittaluokaltaan Afroditen vaahtoja.
Tilasin taksin ja odottelin sitä alakerran käytävässä, jossa editseni ehti kulkea tämä jos tuokin kanssa-asuja. Tuossa kontekstissa näky oli räikeästi yliampuva, mutta taas juhlaväki sitä saattoi hieman tasoittaa. Tai ainakin toivoin niin. Mutta sellaista miestä tai naista ei ohi mennyt, joka ei olisi joutunut avaamaan silmiään ammolleen. Tunsin paleontologista mielihyvää, sillä yleensä laahusta reisareissa ja kuluneissa maihareissa, mielipidepaidassa.
Ehkä tuo, että he eivät heti tunnistaneet minua tuotti minulle suuremman nautinnon kuin heidän leukojensa lokse. Ehkä he tosiaan tällä kertaa näkivät juuri sen mitä he eivät missään tapauksessa olisi halunneet nähdä. Eli vanha minäni olisi ollut parempi törmätä kuin tämä nykyinen. Olinko minä nyt sitten vaihtanut minäni? Sitä sopi pohtia.
Jotenkin minusta tuntui, että humaanius ja ystävällisyyteni oli saanut jonkinlaisen ankeriaaniskun ja makasi nyt elämän merenpohjassa kanttuvei. Tilalle oli ilmaantunut jonkinlainen bitch á la absolute fabulous.
Heti ulkona ymmärsin miksi: koska tuuli hieman, niin minä pelkäsin eniten kampaukseni kohtaloa. Esim. leipäjonot tai ilmastomuutos, kasvava köyhyys ja ihmisten määrän lisääntyminen eivät näytelleet kampauksen ohella minkäänlaista roolia. Ja mikä tässä oli pahinta? Pahinta siinä oli se fakta, että minä en välittänyt kampaukseni rinnalla mistään muusta kuin siitä itsestään. Kampaukseni ympärillä loppui maailmankaikkeus. Kampaus ja sen kohtalo ratkaisisivat. Muu oli familjaarista ja triviaalia. Kauhulla odotin, että peffastani ratkeaisi sauma, kun istahdan matalaan taksiin. Mitään ei kuulunut. Kummallista että kun hieman pynttää niin suharit alkavat aukoa ovia juoksujalkaa. Kylläpä sitä nyt ollaan niin killillään.
Etkö sinä nähnyt minun sisäistä kauneuttani.
(jatkuu)
Vastaukset 3
Vanhimmat
(jatkuu) (Cuccuu)
Matka oli sen verran pitkä, että pelkäsin jalkojeni saavan kuolion. Nipistelin reisiä ollakseni varma että veri kiersi. Kuitenkin säärissä ja nilkoissa alkoi kihelmöidä. Hoputin kuskia. Kinttuni olivat niin pitkät ja asu tiukka, että en saanut millään lailla raajojani liikkeelle, vaan ne olivat siinä missä olivat. Tuli mitä tuli, mietin. Taksikuski rakasti naisia. Kuulin toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja linnanjuhlista ja yöllisistä asiakkaista. He kyllä tietävät mistä narusta vetää. Lopun matkaa lörpöttelin puhelimessa. Mahdollisimman epäkohteliasta, mutta se sopii minulle.
Kaarsimme perille ja kaveri tuli avaamaan oven. Pyysin apua. En ollut oikein varma siitä olinko kunnossa. Sain toisen koipeni hädin tuskin ulos ja maahan asti, mutta toinen ei suostunut nousemaan, ei sitten millään. Kuljettaja tarjosi kätensä ja otin siitä tukea. Hitaasti saimme minut ulos autosta ja kadulle seisomaan. Olin kuin juuri syntynyt varsa. Hoipuin kivetyksellä järjettömissä koroissani ja pitelin kuljettajan kravatista kiinni. Hitaasti veri alkoi kiertää ja kihelmöidä. Lopulta niin tuskallisena, että olin huutaa ääneen. Taisi siinä vartti vierähtää, ja jo kyselinkin, että miten tämä sitten hänelle korvataan? Kuski kuittasi naurulla.
Hoipuin punaiselle matolle, jonka päässä minulle avattiin suuret lasiovet. Alasali oli täynnä väkeä. Hulina oikein hyökkäsi päälle.
- Oletko sä kännissä?
- Mitä helvettiä sinä täällä teet, sanoin ja tuijotin epäuskoisiin silmiin edessäni.
- Missä muut on? Tulitko sä yksin?
- En. Tulin taksilla. Missä Elle on?
- Kuka Elle?
- Se lehti.
- V'ttu sä oot sekasin. Mitä sä oot vetäny?
- En v'ttu ainakaan sua.
Keskustelimme vielä hetken, sillä oli todella mukava nähdä vanhoja tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan muutama sana. Sosiaalinen atmosfääri luo automaattisesti jäsentyneen ja määrätietoisen, kaupunkikulttuurille ominaisen funtion, jossa on citykanille sen olennaisin ja fundamentein osa. Ehkä sen illan mielenkiintoisin aihe oli kuitenkin se että oliko minulla alusvaatteita vai ei? Tämä oli kestosuosikki. Nyt voin vastata teille kaikille: Ei ollut.
Kirjoitukseni jälkimmäisessä osassa tuon esiin tiukkojen asusteiden ongelman: tiukat asusteet ovat yllä vielä aamullakin, sillä päissään sellaista ei saa pois yltään, jonka päälle vetämiseen tarvittiin kaksi ihmistä. Eli siis on parasta asettua mahdollisimman suoraan asentoon verenkierron turvaamiseksi, kuten minä, joka uuvahti olohuoneen karvalankamatolle. Ja kun aamulla herää oikein tarmokkaaseen vessahätään, on vierellä hyvä olla Fiskarssit.
Minähän sanoin että käytän sitä vain kerran.
Pimeää sadetta
Ihmisten nauravia kasvoja, palautumattomia keskusteluja ja niiden aiheita, tunneskaaloja laidasta laitaan risteili mielessäni. En maannut lattialla vaan sohvalla. Minussa oli outo tuoksu: vieras hajuvesi. Se sekoittui omaani ja muodosti ummehtuneen ja kuluneen, teränsä menettäneen esanssipilven ympärilleni jossa oli läsnä joku muukin kuin minä.
Joku toinen oli ollut ihollani, kiinni minussa.
Hänen henkensä oli yhä läsnä, vaikka minulla ei ollut mitään muistikuvia siitä, kuka hän oli ollut. Jokin etäinen hahmo, laineilevat, kullanvaaleat hiukset ja silmät täynnä levää.
Huomasin, että puolivartalokondomini oli kääriytynyt vyötärölle ja että perseeni oli paljas. Hujan hajan oli kenkiä ja päällysvaatteita, kuitteja ja käsilaukun sisältöä. Aivan vierellä, lattialla, oli puhelimeni mykkä ja sileä lasipinta. Minimonoliitti. Puhelin oli todistusaineistoa. Ilman puhelinta minulla ei olisi menneisyyttä. Ilman puhelintani minä en tietäisi kuka minä olen, ja mistä minä olen tulossa. Loput yksityiskohdat selviäisivät nettipankista, johon yö kirjautuu viuhuvilla korteilla.
En alkuun ollut varma, että oliko asunnossani joku muukin kuin minä. Kun olin tarpeeksi maannut aloillani, huomasin olevani yksin. En tiennyt missä kissani oli. Ehkä se oli rappukäytävässä, kiivennyt portaat ylös ja istui nyt ikkunalaudalla tutkimassa maailman menoa. En jaksanut välittää. Epäilin, että kylkiluuni oli murtunut. Hengittäminen sekä pisti että haisi kammottavalle. Vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, kieltämisen tilaan, jossa yritettiin pyyhkiä sielu tiskirätillä ja odotettiin sitä hetkeä jossa olisi poimittava puhelin käteen tullakseen tyydytetyksi oman uteliaisuuden taholta. Tyydytin itseäni. Tyydytin itseäni kuin lasta uneen.
Mutta nukahdin.
Unessa loppuun asti rääkätyt aivoni ottivat mielivallan, kapinoivat ja rääkyivät langoilla, taluttivat tilanteisiin joihin en ollut menossa. Ne pullistelivat päässäni ja jakautuivat kahtia. Tämä jakautuminen jatkui kunnes pääni oli täynnä minua ja meteli siten sietämätöntä. Kaiken tämän irtoamisen ytimessä oli muurahaiskuningatar, joka pumppasi jälkeläisiinsä myrkkyjään maaten itse sohvalla tyydyttämässä itseään.
Kaikki tässä prosessissa oli häntä, hänen intonaatiotaan ja hänen feromoniensa varassa. Kaikki kuhina, tappaminen ja raahaaminen, paloittelu, hoivaaminen ja kirppujen nuoleskelu oli hänen ideansa. Idea, jossa mikään taivaankappale ei sitä sellaiseksi määritellyt, vaan se oli hän itse. Hän oli koko prosessi, koko aukoton ja järjetön prosessi.
Pesä oli lämmin ja kostea. Pesä oli kaiken pesä. Pesän ulkopuolella ei ollut mitään. Siellä ei voinut olla mitään, sillä tämä oli kaikki.
Heräsin säpsähtäen. Poimin puhelimen lattialta ja soitin kohti tyhjyyttä toivoen sen valaisevan elämäni kammiot, synkät tunnelit kohti todellisuutta, jossa elin ja olin, jossa sokeana vaikutin.
Olin perin juurin kyllästynyt ihmisten nuoleskeluun. Halusin hajottaa pesän, poistua siitä ja jättää kaiken oman onnensa nojaan. Halusin ilmaa siipieni alle. Halusin tuhoa. Halusin pahaa. Halusin elää.
- Joo kyllä sä taas avauduit (läheistä naurua puhelimessa). Eikä se mun hajuvettä ollut. Sä kävit jonkun onnettoman kimppuun, olit ihan all ower. Että sä voit olla sitten törkee (jälleen naurua).
- No kuka perse se sitten oli, kysyin.
- Etkö sä mitään muista?
- Mä muistan, että siinä oli jokin hyypiö sen nurkkablondin kanssa. Gimma istui ja kuunteli kiltisti sen paviaanin itsetyydytystä, sitten mulla jotenkin repes.
- Niin. Ja sitten tanssit sille paviaanille pöydällä.
- Ei v’ttu joo. Mulle tuli jotenkin Juu-tuuba mieleen. Ja sitten sitä vaan… niinku. Kai sä ymmärrät? Mullon ihan v’tun huono olo.
- Lähdeks tasottaan?
- Onks sulla saksia?
(Kirjoittaja huomauttaa että hajuvedet eivät koostu esansseista. E 120, karmiininpunainen elintarvikeväri, saadaan kirppujen verestä Teneriffalta.)
Yök