Okei, aijon olla nyt mahdollisimman rehellinen teille, ja toivon että osaisitte auttaa mua jotenkin ja kertoa omista kokemuksista.
Mä en ole oikein varma mikä mä olen. Olen syntynyt tytöksi, mutta tuntuu etten kuulu tähän vartaloon. Kasvoin isossa perheessä viiden siskon kanssa, ja äiti puki meidät aina hameisiin ja samantyylisiin vaatteisiin, joten näytin lapsuuden ihan tavalliselta pikkutytöltä. Yläasteen alkaessa muutuin ''kiltistä tytöstä'' pahikseksi. Halusin olla niinkuin muutkin, pukeuduin samantyylisesti kuin kaverini ja aloin polttamaan tupakkaa ja käyttämään alkoholia. Aika normaalia käytöstä siis. Masennuin kuitenkin kasiluokan alussa, inhosin ja vihasin itseäni ja sitä kesti ysille asti. Olin tyytymätön vartalooni. Mulle diagnosoitiin bulimia. Oksensin koska halusin pois typerät rintani ja typerän leveän lantioni ja kaiken ylimääräisen. Kävin koko vuoden ajan juttelemassa psykiatrille kahdesti viikossa ja lopulta kai sitten parannuin.
Löysin uusi ystäviä, joiden kanssa pystyin olemaan oma itseni. Tässä vaiheessa pukeuduin jo ihan kuin pojat, olin leikannut pitkät hiukseni ihan lyhyeksi. Olin jo pitkän aikaa huomannut pitäväni vähän enemmän tytöistä kuin pojista. Olen harrastanut seksiä molempien sukupuolten kanssa, ja siinä ei ole mitään häikkää, vaikka tuntuu että ihmiset yrittävät seksuaalisella suuntautumisellani selittää tän olotilan.
Oho, meinasin unohtaa kertoa ikäni. Eli olen 17, pian 18, ja lukiolainen. Ja joo, kaikki sanoo (tai sanoisi, jos kertoisin tämän yleisesti) että ''toi on vaan vaihe, teini-iässä tulee tollasia''. Ja mä en toivo mitään muuta niin paljoa, kuin että tää olis vaan vaihe! Haluaisin niin tuntea itseni turvalliseks ja oikeaks tässä kropassa, muttakun en tunne. Toivon joka päivä että tämä vaihe loppuis jo ja olisisin niinkuin muutkin. Muttakun ei. Olen kateellinen miehille. Haluaisin että mulla olis penis, lattarinta ja leveämmät hartiat. Haluaisin, että mua kohdeltaisiin miehenä, kukaan ei neidittelisi ja aliarvioisi mua pelkästään naiseuteni takia. Vihaan kuukautisia, vihaan naisellisia piirteitäni ja siksi pukeudunkin isoihin vaatteisiin, peittääkseni itseni. Vihaan sitä miten ihmiset kohtelevat naisia, naiset itsekin. Vihaan sitä, että tuntuu kuin multa puuttuu jotain oleellista. Vihaan sitä että ihmiset olettavan mun olevan jotain mitä en sitten olekaan.
Mä haluaisin aloittaa testosteronikuurin, mutta olen lukenut kokemuksia ja ymmärtänyt että se on aika raskas joillekkin. Ja pitkä. Enhän mä vielä moneen vuoteen sais psykiatrin lupaa testosteroninkäytölle, koska olen vielä näin nuori. Tiedän kuitenkin, mistä saisi reseptittömästi vahvoja testosteroneja, mutta en haluaisi alkaa käyttämään niitä ihan laittomasti. Lisäksi mulla korkea verenpaine ja paha migreeni, ja ne pahentuisivat? (http://www.laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=10152&i=BAYER_TESTOGEL)
Tunnen itseni mieheksi. Ja kun puhun naisista, huomaan että en laske itseäni sellaiseksi. Mä näytän aikalailla mieheltä/pojalta, mutta se ei riitä. Ei riitä että mä sidon mun tissit ja leikkaan hiukset pois ja bodaan itseäni.
Mä en rehellisesti tiedä mitä tehdä. Välillä on päiviä, että tunnen itseni ihan hyväksi omana itsenäni, yleensä ne päivät on sellaisia jolloin joku on erehtynyt luulemaan mua pojaks tai näytän muutenvain tavallista maskuliinisemmalta. Toivon kuitenkin vain, että voisin olla kuin muutkin pojat. Tässä vaiheessa vain tuntuu, että se on turhaa, koska jos vaihdan sukupuolen tässä viiden vuoden sisällä, niin lapsuus ja nuoruus poikana on jo menetetty. Tuntuu pahalta olla minä :( Auttakaa mua.
Yksi paha asia on vielä se, että vaikka voisinkin tässä muutaman vuoden kuluessa vaihtaa sukupuoelni, niin en tiedä pystyisinkö siihen. Mitä jos kukaan ei koskaan enää rakastu muhun? Mitä jos kukaan nainen tai mies ei kiinnostu sellaisesta, joka on ollut joskus nainen? En mä kestä olla loppuelämääni yksin, ja haluaisin kyllä joskus lapsia (mutta mulla ei ole mitään tarvetta synnyttää niitä itse), ja pystyisinkö mä siittämään niitä? Olen aika hukassa.
Mä en ole oikein varma mikä mä olen. Olen syntynyt tytöksi, mutta tuntuu etten kuulu tähän vartaloon. Kasvoin isossa perheessä viiden siskon kanssa, ja äiti puki meidät aina hameisiin ja samantyylisiin vaatteisiin, joten näytin lapsuuden ihan tavalliselta pikkutytöltä. Yläasteen alkaessa muutuin ''kiltistä tytöstä'' pahikseksi. Halusin olla niinkuin muutkin, pukeuduin samantyylisesti kuin kaverini ja aloin polttamaan tupakkaa ja käyttämään alkoholia. Aika normaalia käytöstä siis. Masennuin kuitenkin kasiluokan alussa, inhosin ja vihasin itseäni ja sitä kesti ysille asti. Olin tyytymätön vartalooni. Mulle diagnosoitiin bulimia. Oksensin koska halusin pois typerät rintani ja typerän leveän lantioni ja kaiken ylimääräisen. Kävin koko vuoden ajan juttelemassa psykiatrille kahdesti viikossa ja lopulta kai sitten parannuin.
Löysin uusi ystäviä, joiden kanssa pystyin olemaan oma itseni. Tässä vaiheessa pukeuduin jo ihan kuin pojat, olin leikannut pitkät hiukseni ihan lyhyeksi. Olin jo pitkän aikaa huomannut pitäväni vähän enemmän tytöistä kuin pojista. Olen harrastanut seksiä molempien sukupuolten kanssa, ja siinä ei ole mitään häikkää, vaikka tuntuu että ihmiset yrittävät seksuaalisella suuntautumisellani selittää tän olotilan.
Oho, meinasin unohtaa kertoa ikäni. Eli olen 17, pian 18, ja lukiolainen. Ja joo, kaikki sanoo (tai sanoisi, jos kertoisin tämän yleisesti) että ''toi on vaan vaihe, teini-iässä tulee tollasia''. Ja mä en toivo mitään muuta niin paljoa, kuin että tää olis vaan vaihe! Haluaisin niin tuntea itseni turvalliseks ja oikeaks tässä kropassa, muttakun en tunne. Toivon joka päivä että tämä vaihe loppuis jo ja olisisin niinkuin muutkin. Muttakun ei. Olen kateellinen miehille. Haluaisin että mulla olis penis, lattarinta ja leveämmät hartiat. Haluaisin, että mua kohdeltaisiin miehenä, kukaan ei neidittelisi ja aliarvioisi mua pelkästään naiseuteni takia. Vihaan kuukautisia, vihaan naisellisia piirteitäni ja siksi pukeudunkin isoihin vaatteisiin, peittääkseni itseni. Vihaan sitä miten ihmiset kohtelevat naisia, naiset itsekin. Vihaan sitä, että tuntuu kuin multa puuttuu jotain oleellista. Vihaan sitä että ihmiset olettavan mun olevan jotain mitä en sitten olekaan.
Mä haluaisin aloittaa testosteronikuurin, mutta olen lukenut kokemuksia ja ymmärtänyt että se on aika raskas joillekkin. Ja pitkä. Enhän mä vielä moneen vuoteen sais psykiatrin lupaa testosteroninkäytölle, koska olen vielä näin nuori. Tiedän kuitenkin, mistä saisi reseptittömästi vahvoja testosteroneja, mutta en haluaisi alkaa käyttämään niitä ihan laittomasti. Lisäksi mulla korkea verenpaine ja paha migreeni, ja ne pahentuisivat? (http://www.laakeinfo.fi/Medicine.aspx?m=10152&i=BAYER_TESTOGEL)
Tunnen itseni mieheksi. Ja kun puhun naisista, huomaan että en laske itseäni sellaiseksi. Mä näytän aikalailla mieheltä/pojalta, mutta se ei riitä. Ei riitä että mä sidon mun tissit ja leikkaan hiukset pois ja bodaan itseäni.
Mä en rehellisesti tiedä mitä tehdä. Välillä on päiviä, että tunnen itseni ihan hyväksi omana itsenäni, yleensä ne päivät on sellaisia jolloin joku on erehtynyt luulemaan mua pojaks tai näytän muutenvain tavallista maskuliinisemmalta. Toivon kuitenkin vain, että voisin olla kuin muutkin pojat. Tässä vaiheessa vain tuntuu, että se on turhaa, koska jos vaihdan sukupuolen tässä viiden vuoden sisällä, niin lapsuus ja nuoruus poikana on jo menetetty. Tuntuu pahalta olla minä :( Auttakaa mua.
Yksi paha asia on vielä se, että vaikka voisinkin tässä muutaman vuoden kuluessa vaihtaa sukupuoelni, niin en tiedä pystyisinkö siihen. Mitä jos kukaan ei koskaan enää rakastu muhun? Mitä jos kukaan nainen tai mies ei kiinnostu sellaisesta, joka on ollut joskus nainen? En mä kestä olla loppuelämääni yksin, ja haluaisin kyllä joskus lapsia (mutta mulla ei ole mitään tarvetta synnyttää niitä itse), ja pystyisinkö mä siittämään niitä? Olen aika hukassa.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Pitkään aikaan käyttämään testosteronia? Raja on 18, minkä pian jo ylität.
Testosteronikuuri on pitkä? Kyllä, koko elämän.
Testosteronikuuri rankka? Tuntuu samalta kuin muistakin miehistä, joiden suonissa virtaa testosteronia.
Lapsuus ja nuoruus poikana menetetty. Kannattaako siis menettää aikuisuuskin?
Kukaan ei rakastu transmieheen? Transmiehet ovat keskimäärin paremmannäköisiä kuin cismiehet. Useimmat transmiehet elävät suhteessa ja saavat seksiä ja rakkautta, varsinkin naisilta.
Lapsia et pysty siittämään.
"Transmiehet ovat keskimäärin paremmannäköisiä kuin cismiehet."
Kenen mielestä on, kenen mielestä ei. En kuuluttelisi tätä toreilla yleisenä totuutena.
En minäkään. Ainakin ne transmiehet jotka tunnen ovat muutaman vuoden testosteronihoidon jälkeen aivan samannäköisiä äijiä kuin muutkin miehet.
Muutama ruma voi olla joukossa, mutta yleensä transmiehet on keskimääräistä söpömpiä ja huomattavasti ikäistään nuoremman näköisiä, mikä kompensoi nuoruuden menetystä.
Olet vaan tiedostaen nähnyt niitä nuoria söpöjä kundeja prosessin alussa, kun et tunnista vanhempia ja kauemmin prosessissa olleita. Tuo nuoremman näköisyyskin vähenee kun ikää kertyy, parta kasvaa ja tukka lähtee. Vanhempia transmiehiä ei tunnista muiden äijien joukosta ja taitavat olla asiasta erittäin tyytyväisiä.
Tähän haluaisin päivittää hieman tietoa, hormoonihoitojen tai muidenkaan hoitojen aloittamisessa EI ole ikärajaa Suomessa. Ainoastaan henkilöturvatunnuksen muuttamiseen laki vaatii 18-vuoden ikärajan. Toki transpolilla suositellaan, ettei alaikäisenä mennä tekemään peruuttamattomia hoitoja. Itseasiassa 1/3 transpolin kävijöistä(ainakin helsingin toimipisteessä) on alaikäisiä. Toki heitä tutkitaan hieman tarkemmin ja pidempään, että saadaan varmuus, että tila on pysyvä eikä "ohimenevä vaihe". Tsemppiä aloittajalle, minä 23v pääsen ensi vuonna aloittamaan hoidot. Polilla olen käynyt huhtikuusta asti. Ja elämäni paras päätös oli lähteä sinne! Eikä se sitouta mihinkään vaikka sinne lähetteen laittaisikin, prosessin voi lopettaa kesken, ottaa miettimistauko jne, miltä "potilaasta" itsestään parhaalta tuntuu.
Mitä lisääntymiselimistöön tulee, niin anna kehitykselle aikaa 20 vuotta. Voi hyvinkin olla mahdollista että saat lapsen naisen kanssa omilla geeneilläsi.
www.wtftm.org voit rauhallisemmin mielin jakaa kokemuksiasi ja saat varmasti paremmin tukea kuin tällä avoimella palstalla. Onnea matkaan!
Kiitos, tein tunnuksen sivulle. Mitä ilmeisemmin sieltä löytyy vertaistukea, kun osa ei tunnu ottavan mua tosissaan tälläisellä palstalla :p
Hetki sitten kirjoittelit tänne olevasi vasta 11v, nyt pari kuukautta myöhemmin jo 17. Nopeasti vanhenet...
Sinä olet todella pätevä kun väität tunnistavasi jokaisen kirjoittajan joka kirjoittaa tänne anonyyminä.
Tämä oli kyllä ihan ensimmäinen kerta kun kirjoitin tänne palstalle..
Eläkeläinen saa jotain kiksejä myös ftm:nä esiintymisestä.
Cissi vaan veikkailee taas pieleen.
Ennen kuin sanon mitään, kerron, että nyt en pääse puhumaan omasta kokemuksestani vaan erittäin läheisestä ihmisestä.
Olen 20-vuotias. Minulla on ollut sama "paras ystävä" siitä päivästä saakka kun täytin 3 vuotta. Olemme molemmat naispuolisia siis.
Muistan jo varhaislapsuudesta, että tämä kaverini oli poikamaisempi kuin minä, ja myöhemmin poikamaisempi kuin oma veljensä. Muistan, miten oma äitini sanoi, että parhaasta kaveristani tulisi takuulla jonain päivänä lesbo. En ymmärtänyt pienenä mitä se tarkoittaa, mutta kun sanan tarkoitus minulle selvisi, en yllättynyt ollenkaan.
Asuimme monia monia vuosia aivan seinänaapureina, mutta täytettyäni 15 vuotta muutin pois. Halusin lähteä kauemmas opiskelemaan, ja vähän laajentamaan maailmankuvaani. Opiskelin 5 vuotta toisella puolella Suomea, ja huomaamatta tämä paras ystäväni oli minulle kuin vieras. Eräänäkin päivänä huomasin Facebookissa että tämä on kihloissa.. tytön kanssa. Olihan se outoa, mutta kaverini näytti silti samalta kuvissa, mukaan oltiin ainoastaan lisätty toinen tyttö.
Opiskelujeni loppuvaiheessa otin yhteyttä kaveriini, olihan minulla toki parasta kamuani kova ikävä.
Nykyään olemme tekemisissä melkein päivittäin, ja olemme saaneet kerrotuksi kaiken toisillemme mitä niiden viiden vuoden aikana kummallekin oli tapahtunut.
Hän kertoi minulle kolmen vuoden mittaisesta masennuksestaan, johtuen siitä kun hän ei tienny " mikä hän on." Hän näyttää pojalta, tuntee itsensä pojaksi, ja on kiinnostunut tytöistä. Minua pelottaa kuunnella sitä tarinaa, koska tuntuu kuin hän ei puhuisi itsestään. Ja miksi aloin tätä kilometritarinaa tänne rustaamaan.. Koska hän mietti tismalleen samoja asioita kuin sinä. Hän ei uskaltanut kertoa perheelleen, eikä aluksi minullekaan, että hänestä ei ehkä sitä pullantuoksuista lastenlasten äitiä tulekaan.
Kerran hän sitten päätti sanoa kaikille miten asiat ovat, hyväksyvät muut sen tai eivät. Kaikki hyväksyivät asian niin kuin se oli.
Nykyään ystäväni on paremmissa väleissä perheensä kanssa kuin koskaan aiemmin, koska voi olla oma itsensä.
Hänellä on äärimmäisen mukava tyttöystävä, jonka kanssa minä puolestani viihdyn erittäin hyvin meikkiostoksilla ja twilight ensi-illoissa :D
Kaikenkaikkiaan tämä kaverini on onnellinen. Hänen kanssaan on mukavampaa viettää aikaa nykyisin, koska hän on sinut itsensä kanssa.. ja kuten hän sanoo:" mikä ikinä onkaan."
En nyt edes tiedä pointtiani tähän tekstiin, mutta sinun teksisi puolestaan pakotti minut vastaamaan jotain :)
Oma neuvoni sivustaseuraajana olisi, että anna kaikelle aikaa. Ja tee sitä mikä tuntuu hyvältä! Koska voin vannoa, että rakkautta sinä tulet saamaan tulevaisuudessa, kunhan olet sinut itsesi kanssa. Ja siis onnellinen.
Älä murhedi lasten saannista, saatika muista tulevaisuudessa olevista asioista. Yritä työntää ajatukset itsesi lokeroinnista muualle, ja vain elää! :) Olethan vielä nuori, älä hukkaa elämäsi parasta aikaa turhien murehtimiseen :)
Ja jos tosiaan olet murheissasi siitä, ettei kukaan rakastaisi sinua tulevaisuudessa.. ei rakkaus katso sitä " mikä " kukakin on.
Tsemppiä ja jaksamista Sinulle
Hyvä kirjoitus ja toi kaveri on varmasti aika onnellinen kun viereensä sai tyttöystävän. Niin ja sekä sinut kamuksi.
Jos hänellä meni loppujen lopuksi noin hyvin, niin uskon minäkin löytävän mukavan nuoren naisen, joka tykkäisi olla tällaisen hyvätapaisen "jätkän" kanssa mutta joka ei kuitenkaan määrittele itseään mieheksi eikä naiseksi.
Mitä tulee raskauteen, kyllähän mieskin voi lapsen synnyttää ;) Scott Moore ja Thomas Beatie.
Eivät taida edes olla ainot transmiehet, jotka on synnyttäneet... Järkevämpää on tehdä se ennen hoitoja.
Lapset on tehtävä ennakkoon kun Suomessa on aikanaan katsottu parhaaksi ettei mies saa synnyttää eikä nainen siittää lasta.
Sukusolutalletus onnistuu.
Kyllä, mutta ei kohdunvuokraus. Kaksista siittiöistä ei vielä synny lapsia. Mutta jos on homoseksuaali niin sitten homma toimii.