Mitä tuumitte tällaisesta tilanteesta (kun näitäkin tuntuu olevan):
Mies ja nainen, molemmilla vakituiset tulot (sellaiset että tulevat toimeen ilman kummempia köyhäilyjä) pidemmän aikaa, oma asunto jne., elävät onnellisina vakituisessa, pitkäaikaisessa parisuhteessa. He haluavat ehdottomasti joskus lapsia, mutta eivät liian nuorena (eivät tunne olevansa kypsiä, haluavat ensin nähdä maailmaa tms). Odottelevat sitten yhteistuumin perheen perustamista sinne lähemmäs neljääkymmentä tai ylikin, mutta silloin lapsia ei alakaan kuulua.
Nykyisin on yleisesti tiedossa, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea jo siinä 25 vuoden jälkeen, sekä se ettei lasten saanti yleensäkään ole välttämättä helppoa nuorillekaan. Yleisesti tiedetään myös se, että lapsettomuuteen käytettävät hoidot ovat ainakin tilastojen mukaan varsin tepsiviä, eli iso osa saa kuin saakin lapsen ongelmista huolimatta.
Kuinka paljon esimerkin pariskunnalla on "oikeutta" valittaa lapsen saannin vaikeutta/mahdottomuutta, olettaen että he myös tietävät edellä mainitut asiat ja kyse ei ole siitä että he olisivat tavanneet vasta reippaasti yli kolmekymppisinä? Kuinka paljon saa luottaa siihen, että kyllä ainakin hoitojen avulla lapsen saa vanhempanakin, jos se tuntuu muuten olevan hankalaa? Pitääkö heidän syyttää itseään, kun eivät ryhtyneet puuhaan aiemmin?
Mies ja nainen, molemmilla vakituiset tulot (sellaiset että tulevat toimeen ilman kummempia köyhäilyjä) pidemmän aikaa, oma asunto jne., elävät onnellisina vakituisessa, pitkäaikaisessa parisuhteessa. He haluavat ehdottomasti joskus lapsia, mutta eivät liian nuorena (eivät tunne olevansa kypsiä, haluavat ensin nähdä maailmaa tms). Odottelevat sitten yhteistuumin perheen perustamista sinne lähemmäs neljääkymmentä tai ylikin, mutta silloin lapsia ei alakaan kuulua.
Nykyisin on yleisesti tiedossa, että naisen hedelmällisyys alkaa laskea jo siinä 25 vuoden jälkeen, sekä se ettei lasten saanti yleensäkään ole välttämättä helppoa nuorillekaan. Yleisesti tiedetään myös se, että lapsettomuuteen käytettävät hoidot ovat ainakin tilastojen mukaan varsin tepsiviä, eli iso osa saa kuin saakin lapsen ongelmista huolimatta.
Kuinka paljon esimerkin pariskunnalla on "oikeutta" valittaa lapsen saannin vaikeutta/mahdottomuutta, olettaen että he myös tietävät edellä mainitut asiat ja kyse ei ole siitä että he olisivat tavanneet vasta reippaasti yli kolmekymppisinä? Kuinka paljon saa luottaa siihen, että kyllä ainakin hoitojen avulla lapsen saa vanhempanakin, jos se tuntuu muuten olevan hankalaa? Pitääkö heidän syyttää itseään, kun eivät ryhtyneet puuhaan aiemmin?
Vastaukset 2
Vanhimmat
"Pitääkö heidän syyttää itseään, kun eivät ryhtyneet puuhaan aiemmin?"
Siis pitää. Kävin kouluni parikymmentä vuotta sitten ja jo silloin oli tiedossa hedelmällisyyden lasku 25 ikävuoden jälkeen....
Lapsettomuudesta ei todellakaan pidetä sellaista meteliä kuin ehkäisystä, ei-toivotuista raskauksista ja aborteista. Jo koulussa taotaan päähän, että pitää aina käyttää ehkäisyä, että kierron joka vaiheessa voi tulla raskaaksi.
On myös ymmärrettävää, että tahattomasti lapsettomat eivät liiemmin pidä meteliä itsestään. Itsekin kokeneena tiedän, että tahaton lapsettomuus ei tule juuri kenenkään mieleen (tarkoitan utelevia sukulaisia ja tuttavia). Lisäksi (ainakin itsestäni katsottuna näyttää, että) suurin osa voi suunnitella melko tarkkaan, milloin lapsen hankkivat.
Ei siis ihme, että ajatus siitä, että lapsia ei tule samoin kuin maitoa kaupasta - siis haluamalla - unohtuu. Ennen lapsettomuuden varmistamista (ellei ole syytä epäillä sitä) kukaan ei halua uskoa, että se osuu omalle kohdalle. Eikä etukäteen pysty ajattelemaan, millaista se on.
En tiedä, miksi pitäisi olla suhtautumatta ihmisiin lempeästi. Kyllä heillä on varmasti riittävästi tuskaa lapsettomuudessaan ja eiköhän katumus ole kova ilman, että sitä ollaan hyväksymättä. Lisäksi yhteiskunta ei kustanna ainakaan kalleimpia hoitoja yli 38-vuotiaille, joten kustannukset kaatuvat heidän kannettavakseen. Kaikki tekevät virheitä.