Voittamattomat (luku 1)

''Miks et sä tee mitään?'' mä kuiskasin - ehkä vähän liian kovaa, sillä mun edessä istunut Hanna katsahti ihmetellen taakseen. Mä näytin sille kädelläni, että käänny ympäri. Mikko veti mun päätä lähemmäs ja kuiskasi mun korvaan: ''Mun mutsi ja faija sai tietää meistä; siis siitä, että mä oon sun ja Pyryn kanssa... Ne suuttu molemmat tosi paljon ja pakotti mut rikkomaan välit teihin, eli ne ei halua mun olevan teidän kanssa enää.'' Mikko niiskautti hiljaa ja jatkoi murtuneella äänellä: ''Eikä mulla ole muita vaihtoehtoja.''

Mun maailma romahti muutamassa sekunnissa. Mikko päästi musta irti ja jatkoi murheellista tuijotustaan ulkoilmaan. Mun oli vaikea käsittää, miten jonkun vanhemmat pystyivät olemaan noin hirveitä. Mä ainakin karkaisin kotoa, jos mulla olisi ollut vastaava tilanne. Sitten mulle iski paha syyllisyydentunne siitä, että mun takia Mikko joutui kärsijän rooliin. Tätä seurasi empatian aalto. Mikko näytti onnettomammalta kuin koskaan aiemmin, eikä mun tilanne tainnut olla poikkeus. Pyrykin luultavasti tiesi, missä mennään, koska se vilkaisi Mikkoa ja tuhahti kirjalleen.

Lopputunnin ajan mä en pystynyt ajattelemaan muuta, kuin että miten mä - puhumattakaan Mikosta ja Pyrystä - selviäisin tästä. Mikko jäisi ihan yksin, samoin kuin mä ja Pyry. Mikolla sentään oli muita kavereita, mutta mä ja Pyry oltiin aina oltu yksinäisiä susia. Mulle valkeni mun lohduttomaan tilanteeseen lopulta vain yksi, mutta sitäkin selkeämpi ratkaisu. Ratkaisu, jonka oli pakko toimia.

---

Mä odottelin malttamattomana koulupäivän loppuun asti sopivaa ''iskun paikkaa''; homman piti nimittäin lähteä pyörimään itsestään heti ensimmäisestä kerrasta eikä möhlimisen mahdollisuutta ollut. Mikko lähti heti koulun jälkeen kotiin, sillä muuten sen vanhemmat olisivat heti alkaneet epäillä jotain. Se antoikin mulle mahdollisuuden lähestyä Pyryä, joka tosin lähti viimeiseltä tunnilta niin nopeasti, että mä jouduin juoksemaan melkoisen matkan saadakseni sen kiinni. Mua nolotti jo valmiiksi juosta hengästyneenä ja hikisenä Pyryn viereen. Se katseli mua ja mun olemusta yllättyneenä - ehkä osin huvittuneenakin. Mä en kyennyt vielä puhumaan hengästyneisyyttäni, joten Pyry sai aloitusvuoron.

''Mikäs sut tänne lennätti?'' Pyry hymähti ja potkaisi huolettomasti maassa olevaa kiveä. Mä tuskailin samanaikaisesta häpeästä ja pelosta. Mua oli alkanut jo kaduttaa, että mä lähdin Pyryn perään, mutta tarkemmin ajateltuna mulla ei todellakaan ollut vaihtoehtoja. Sanavalintojen piti osua nappiin; muuten ei kunnian kukko laulaisi.

''Mä vaan ajattelin, että nyt kun Mikko ei voi olla meidän kanssa'', mä vääntelehdin, ''niin haluaisit sä - alkaa olla mun kanssa?'' Mä kirosin mielessäni mun typeryyttä ja tekopyhyyttä jo ennen kuin mä näin Pyryn reaktion, joka kieltämättä yllätti mut. Pyry punastui ja ähkäisi: ''Ai...'' Mä koin velvollisuudekseni selventää asiaa hiukan; olkoonkin sitten huonosti, mutta pääasia oli, että Pyry saisi tietää.

''Kun siis - ei mulla oikeastaan ole muita kavereita'', mä totesin alentuvasti, ''eikä sullakaan mun käsittääkseni ole hirveästi niitä.'' Mä yritin saada katsekontaktia Pyryyn, mutta se katseli poissaolevasti jonnekin kauas. Mä olisin halunnut ottaa Pyryä kädestä kiinni, mutta mä en ollut lähelläkään uskaltaa tehdä sitä. Niiden muutamien tuntien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun Mikko oli kertonut suru-uutisensa, mulla oli ollut aikaa ajatella. Mulle oli valjennut, että mä tarvitsin Pyryä. Mä halusin Pyryä - jopa niin paljon, että mun elin oli herännyt eloon mun verkkareissa. Mulla oli onnekseni niin ylisuuri takki, ettei kohouma voinut näkyä.

''Sovitaanko, että mä - mietin asiaa'', Pyry sanoi kuulostaen hiukan vaivaantuneelta. Mä olisin niin toivonut täsmällisempää vastausta, mutta en voinut kuin tanssia Pyryn pillin mukaan tässä kohtaa. Se ei vieläkään vaivautunut katsomaan mua, mikä ihmetytti mua kaikista eniten. Mitä ihmettä Pyry olisi voinut salailla? Toisaalta, kyllä mä tiesin, että Pyry oli vähän ujo eikä se yleensä innostunut asioista heti ensimmäisellä kerralla. Toivon liekki eli, ja sitä mä koetin pitää yllä.

''No, okei... Nähdään huomenna'', mä huikkasin Pyrylle ja käännyin mun kotia kohti. Pyry heilautti kättään mulle hyvästiksi ja jatkoi toiseen suuntaan. Mä jäin katselemaan taakseni, kun Pyry löntysti verkkaisesti rinnettä alas kadoten näkyvistä melko nopeasti. Sitten mä palasin takaisin tähän maailmaan ja käännähdin ympäri kiiruhtaakseni kotiin, vaikka mulla oli enemmän haluja lähteä päinvastaiseen suuntaan.

Henri:

Mä rypistin Topin kirjeen ja heitin sen raivostuneena roskiin. Mun koko loppuelämä oli kertakaikkisen pilalla, ja kaikki oli sen saatanan purkkahuoran syytä! Jos Lauraa ei olisi ollut olemassa, Topi olisi ollut vain ja ainoastaan mun ja me oltaisiin eletty elämämme onnellisina loppuun asti niin kuin kaikissa lastensaduissa, mutta mä en elänytkään sadussa. Mun elämä oli karua todellisuutta ja nyt se saavutti aallonpohjansa - toivottavasti. Ei mun olo oikeastaan enää pahemmaksi olisi voinutkaan mennä, joten enköhän mä aika pohjalla ollut. Topi oli kirjoittanut kirjeensä anteeksipyytävään sävyyn, mutta se ei hirveästi lohduttanut.

Topi oli saanut Lauran kanssa lapsen, ja Laura oli jo neljännellä kuulla raskaana. Pariskunta muutti sittemmin viettämään onnenpäiviänsä Lauran vanhempien luokse. Tapahtuma oli ollut kuulemma sataprosenttinen vahinko ja sattunut ehkäisystä huolimattakin, mutta se ei auttanut kohottamaan mun mielentilaa, joka oli painunut pahasti pakkasen puolelle. Topi meni joka tapauksessa Lauran luokse hösäämään pienokaisensa kanssa, ja mä jäin yksin.

Mä olin ehtinyt jo täysin unohtaa, miltä tuntui olla yksin - ilman rakkautta ja jatkuvaa tunnetta siitä, että joku välittää ja on vierellä. Topi kyllä painotti kirjeessään, että se ei koskaan lakkaa rakastamasta mua, mutta sillä ei ollut muita vaihtoehtoja - kuulemma. Ei mulla tietenkään ollut ikinä ollutkaan tyttöystävää, mutta silti - mä en olisi koskaan voinut jättää Topia mistään syystä. Mä päädyin sellaiseen johtopäätökseen, että Topi ei vain rakastanut mua yhtä paljon kuin mä sitä, ja se satutti - todella pahasti.

Mun piti löytää uusi suunta mun elämään ilman Topia, vaikka se kuinka tuntuisikin raskaalta ja mahdottomalta. Siinä samassa, kun mä kieriskelin mun sängyllä itsesäälissä ja lohduttomissa tulevaisuudenkuvissa, mä keksin todennäköisen helpotuksen mun ahdinkoon: mun piti etsiä joku toinen. Mun silmät avautuivat ajatukselle, ja mä sisäistin sen hyvin nopeasti. Juuri sitä mä tarvitsin: uuden ystävän mun rinnalle. Topi ei enää palaisi, joten siinä toivossa oli turha elää.

---

Muutaman päivän ajan mä koetin silmäillä tarkkaan mun lukion poikia, mutta sitä oikeaa ei tuntunut löytyvän. Homma ei ollut siitä kiinni, etteikö muutama kundi olisi ollut hiton hyvännäköinenkin, mutta useimmat olivat jo varattuja. Odottavan aika on pitkä - etenkin jos on kyse sinkkujen odottamisesta.

Noin viikon kuluttua tärppäsi: kohde oli mun arvion mukaan pari vuotta mua nuorempi, mutta se ei tässä kohtaa haitannut. Tunnetustihan poikien henkinen maailma ei kehity täysi-ikäisyyden taitteessa - tai näin mä olin ainakin kokenut. Ratkaiseva tekijä oli se, että mun uusi ihastus oli takuuvarmasti sinkku: se pyöri koko ajan itsekseen käytävillä ja ruokalassa. Sillä sattui olemaan joskus joku kaverikin mukana, mutta tyttöjä ei ollut ainuttakaan. Mun tilaisuus oli vihdoin koittanut, ja mä aioin käyttää sen hyödykseni. Oli mun toki pähkäiltävä vielä, missä mä iskisin. Muita mahdollisuuksia mulla ei oikeastaan ollut kuin varjostaa mun kohdetta jatkuvasti ja toivoa, että pääsisin sen kanssa juttusille kahden kesken jossain rauhallisessa tilassa.

Juuso:

Mun ajatukset pyörivät jatkuvasti Pyryssä ja siinä, haluaisiko se aloittaa seurustelun mun kanssa. Yli viikon ajan mä olin odotellut vastausta, jota mä en vieläkään saanut. Pyry ei ollut puhunut mitään koko asiasta, enkä mä viitsinyt ottaa sitä esille sen arkaluonteisuuden takia. Mitä ilmeisimmin Pyry todella mietti asiaa, sillä muutenhan se olisi sanonut mulle heti ''kyllä'' tai ''ei''. Mä en kylläkään keksinyt, mikä sai Pyryn pohtimaan. Mun paras hypoteesi oli, että sitä arvelutti Mikon reaktio, mutta sitten mua kalvoi se, että Pyry ei ollut hiiskahtanutkaan sen mietteistä. Mä toivoin mun sydämeni pohjasta, että Pyry uskaltaisi luottaa muhun; sitä meidän ystävyyssuhde kaipasi onnistuakseen.

Tavallinen ja tylsä torstaipäivä päättyi mun osalta vasta neljältä, ja mä halusin ripeästi kotiin. Reilun parinsadan metrin päässä ulko-ovelta joku harppoi mun viereen ja tasasi kävelytahtinsa mun omaa vastaavaksi. Mä ehdin juuri nostaa katseeni maasta ja kääntää pääni, kun mun vieressä kävelevä (yllättävän hyvännäköinen) poika alkoi puhua.

''Moi, mikä sun nimes on?'' se kysyi kovinkin pirteällä äänellä. Mua puistatti sen suorasukaisuus - ja myös se, että se ei näyttänyt mitenkään hullummalta. Mä muistelin nähneeni samat kasvot jossain aiemminkin, mutta juuri sillä hetkellä mun aivot löivät tyhjää. Pojalla oli seksikkäästi harottavat keskiruskeat hiukset ja valloittavat, hiukan pyöreät ruskeat silmät. Parran ja viiksien alkua sillä oli vähän, ja se oli hiukan mua pitempi. Se näytti olevan myös muutaman vuoden mua vanhempikin. Mulla pyöri vähintään tuhat kysymystä mielessä, mutta päällimmäisenä se, että mikä munkaltaisessa taviksessa muka kiinnosti?

''Juuso... Miks sä kysyt?'' mä takeltelin nostamatta katsetta maasta. Mun oli pakko tietää heti, minkä takia se tuli mun viereen. Koko hommassa ei ollut mitään järjen hiventäkään, jos multa olisi kysytty. (No, ei multa kylläkään kysytty.) Mun oli vaikeata pitää tasainen kävelyrytmi, kun mua jännitti enemmän kuin laki salli ja mun sydän hakkasi niin kovaa, että mä pelkäsin sen pomppaavan pian mun rinnasta ulos.

''Koska mä halusin tietää'', poika vastasi olevinaan-kovinkin-nokkelalla äänensävyllä. Mä olin pakahtua kärsimättömyyteen - mikä ihme sitä komistusta vaivasi? Mä halusin huutaa sille, että kertoisi nyt, mitä sillä oli sydämellä, mutta mun tavanomainen heikkous - uskalluksen puuttuminen - esti mua tekemästä niin. Siihenkö se ajatteli lopettaa, että kysyy mun nimen? Mä olisin voinut vaikka-

''Mun nimi on Henri. Mä oon nähny sut muutaman kerran tuolla käytävillä ja päätellyt, että sä olet usein aika yksin...'' Henri sanoi salamyhkäisesti. Mun vatsassa muljahti ikävästi Henrin viimeisen lauseen kohdalla. ''Sä olet usein aika yksin...'' Mä erotin selvästi, että Henri pehmenteli sanojaan, sillä ''usein aika yksin'' ei ole kovin suorasukaista puhetta. Mä tajusin heti, mihin Henri pyrki, mutta mä en osannut sanoa, miten mun olisi pitänyt reagoida. Juuri kun mä olin pyytänyt Pyryä seukkaamaan mun kanssa, niin Henri haluaa olla mun kaveri. Enkä mä tuntenut sitä tyyppiä ollenkaan! Ja taas toisaalta - mä halusin tuntea sen. Henri vaikutti tosi mukavalta ja hiukan salaperäiseltäkin.

''No, siinä sä oot kyllä oikeassa... Mulla ei ole paljoa kavereita'', mä myönsin ja jatkoin tentaten: ''Sitäkö sä hait?'' Henrin leveä hymy heikkeni asteen verran, ja poika käänsi katseensa nopeasti maahan. Henristä näkyi kilometrin päähän, että sitä hermostutti, vaikka se kuinka yritti sitä peitellä. Mä päätin jo sanovani jotain tilannetta eteenpäin vievää, kun Henri jatkoi vilkaisemattakaan mua.

''Joo. Mun paras kaveri muutti pois, ja mä jäin yksin. Mä kattelin monta päivää, ketä mä lähestyisin, ja sä tunnuit oikealta-'' Henri näytti pelästyneen sanojaan ja lopetti samantien; mä päättelin, että se luuli menneensä jo liian pitkälle puheissaan. Mitään ajattelematta mä latelin ensimmäisen asian, joka mulle tuli mieleen.

''Mulla on melkein sama kohtalo, kun mun poikaystävä joutu jättää mut, ja mä oon koettanut-'' Henri nosti katseensa ja tuijotti mua kuin olisi nähnyt juuri avaruusolennon. Mä hoksasin samalla sekunnilla, että mä olin tyrinyt enemmän kuin pahasti. Henri ehti kuitenkin keskeyttää mut ennen mun peittely-yrityksiä.

''Poikaystävä?'' Henri kuulosti - mun valtavaksi yllätykseksi - enemmän ihmettelevältä kuin vihaiselta. Mä halusin todella vajota maan alle, mutta ennen sitä mä halusin tehdä kaikkeni tilanteen ''korjaamiseksi''.

''Tai siis - piti sanoa, että mun-'' Pidemmälle mä en ehtinyt, kun Henri keskeytti mut uudestaan.

''Poikaystävä?'' Henri toisti kulmakarvat koholla. Mä avasin suuni uudestaan inttääkseni epätoivoisesti vastaan, mutta Henri ei antanut mulle suunvuoroa.

''Milloin sulla on ollut poikaystävä?'' Henri hämmästeli. Sen äänensävy kummastutti mua, enkä mä osannut sanoa, oliko siinä enemmän positiivisia vai negatiivisia sävyjä. Mun oli seurauksista huolimatta pakko saada tietää.

''Et kai sä nyt suuttunut?'' mä sopersin pelokkaana. Henri liikahti kävelemään ihan mun viereen.

''En tietenkään. Jos se nyt yhtään sua helpottaa, niin-'' Henri yskäisi ja naurahti, ''se mun paras ystävä oli mun poikaystävä.'' Mä katsahdin Henriin yrittäen lukea sen kasvoilta, oliko se tosissaan. Mua ei onnistanut, joten mun oli pakko kysyä.

''Ai - oli vai?'' mä arastelin. Henri nyökkäsi, jolloin multa pääsi äänetön helpottuneisuuden huokaus.

''Me ollaan siis molemmat poikiin päin'', Henri sanoi enemmän toteavasti kuin kysyvästi.

''Riippuu susta'', mä hekotin. Henri oli jo työntämässä mua leikillään tien varressa olevaan pusikkoon, mutta sen kädet jäivät lepäämään mun kylkeä vasten. Mä en taaskaan uskaltanut sanoa mitään, vaan tuijotin Henriä suoraan silmiin. Mä en ollut varma, mutta musta tuntui, että ne viestittivät jotain. Mä havahduin todellisuuteen, kun Henri tarrasi kovempaa kiinni ja pysäytti mut.

''Mä taisin valita oikean kohteen'', Henri hymyili. Mä en olisi voinut olla enempää samaa mieltä. Vaikka mua hävettikin myöntää, mua ei enää varsinaisesti olisi haitannut, vaikka Pyry kieltäytyisikin. Nyt mulla oli Henri.

''Mä taisin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan'', mä vitsailin väläyttäen Henrille vähintään yhtä ilostuneen hymyn.

Henri:

Loppumatkan ajan mä ja Juuso tutustuttiin toisiimme paremmin. Me juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä ja naurettiin suurin piirtein koko ajan toistemme jutuille. Mä olin valtavan helpottunut, kun mä sain tietää, että Juusokin piti pojista. Alkukankeuden jälkeen musta tuntui, että meidän välillä todella oli sitä kuuluisaa kemiaa.

''Ehkä jopa vähän fysiikkaakin'', mä tokaisin Juusolle. Parin sekunnin ajan me tuijotettiin toisiamme ja purskahdettiin sitten nauruun.

Elämä oli alkanut uudestaan.

Wow, hieno alku! Jäbähän parantaa kirjoittamisessa kuin mikäkin Waltari =) Loistava alku, pidä hahmot hallinnassa. Just hyvä.

Panostus näkyy, heh...

No joo, tää tarina perustuu todella vahvasti edellisiin, joten uudet lukijat saattavat taas olla aika pihalla. Seuraavaa lukua ei kuitenkaan tule ilmestymään kovinkaan nopeasti, sillä siitä tulee huomattavasti pitempi kuin tästä. Joskus ensi vuoden puolella sitten.

En jaksa kirjautua sisään, joten mennään tällä...

Enkä myöskään tiedä, minkä takia, mutta ehkä ihan luonteeni vuoksi...

Väliaikatietoja: Luvusta 2 on noin vasta kaksi osaa valmistunut, ja yksi osa on yhden kommentin (max. 5000 merkkiä) pitkä. Suomeksi: tarina edistyy luvattoman hitaasti, koska elämä. Mä en edes halua ryhtyä arvailemaan seuraavan luvun ilmestymisajankohtaa, sillä se menee joka tapauksessa pieleen... Mutta näillä näkymin puhutaan hiukan pidemmästä ajanjaksosta.

Käyttäkää siis aikanne tällä välillä vaikka niiden 'parempien tarinoiden'' lukemiseen. ;D

Oolraittis... 8)

Luvusta 2 on noin puolet (6 osaa) valmiina. Lopullinen pituus sijoittunee siihen 10-15 osan väliin. Tarina menee jo hiukan enemmän eteenpäin kuin tämä ensimmäinen luku, jonka oikeastaan julkaisin vain nopeasti alta pois.

Nyt voisin jopa LUVATA, että seuraava luku ilmestyy helmikuun aikana. :D

odotellaan =)

Tätä piti kysyä jo monta viikkoa sitten, mutta en koskaan muistanut...

Mulla alkaa olla sellainen vaihe mun tarinassa, että pitäisi päättää eräs asia. Koska mulle itselleni asialla ei ole mitään väliä, kysyn teiltä: haluatteko novellilta seuraavissa luvuissa onnea ja menestystä vai surua ja katkeruutta?

Asia ei toki ole niin mustavalkoinen, kuin miten sen esitin, mutta suurin piirtein siinä ovat ne kaksi vaihtoehtoa. Jos vastauksia ei tule, valitsen mielentilani mukaan.

[SPOILER ALERT]

Luku 2 ilmestyy torstaina 16.2. ;)

Onnea ja menestystä "!!

t, emil laine