Keskustelu on vain täysi-ikäisille

Tämän keskustelualueen sisältö ei sovi alaikäisille. Jatka vain, jos olet täyttänyt 18 vuotta.

Pendolino

Valtion rautatiet tarjoilee tänää tätä




Kissa leikki käyntikortilla eteisessä, läpsi ja juoksenteli lippusen perässä. Aamussa oli muutenkin jotain huoletonta, leikkisää. Katti näet oli löytänyt pikkuvessasta vessapaperirullatelineen, josta tämä eläinkunnan sadistisin olento repi irti paperia sekä kynsin että hampain. En voinut suuttua sellaisesta, sillä itse käyvin ulkona sekä lihomassa että laihtumassa. Eläinparka taas joutui olemaan sisätiloissa vankina hamaan kuolemaansa asti. Mielestäni muutama rulla ei siinä painanut mitään. En ollut erityisen ihmis- tai eläinrakas, mutta oikeudenmukainen osasin olla.

Rintojeni suhteen minusta oli tullut maaninen. Joka aamu tutkin hyvin tarkkaan niiden muotoa ja sitä olivatko ne alkaneet jotenkin valua, muuttua tai olivatko ne jostain kohtaa erityisen herkät. Leikkausarvet olivat parantuneet niin hyvin että niitä tuskin huomasi. Rintojen alla kulki ohuenohut vaaleanpunainen viilto, kuin sauma. Tunsin olevani kuin Mollamaija, Kangaspaloista kasaan ommeltu, kaikenikäisten naisten leikkikalu. Rinnattomuuden onttous oli muuttunut fyysiseksi itsetutkiskeluksi.
Minusta oli tullut itselleni kiinnostava matkakohde. Jos rinnaton nainen kokee huolta epänaisellisuudestaan, niin silikonifiksattu nainen kokee jotain muuta. Ehkä koin epätodellisuuden tunnetta. En sielullisesti sijoittunut enää itseeni, vaan pidin itseäni lähes kummajaisena.

Muistan lapsena leikanneeni Barbin päälaen irti ja kurkanneeni sen sisään. Hämmästyin sen onttoutta. Kun esittelin isälleni – joka oli lääkäri – Barbini uusia hienoja aivoja, tämä puhkesi nauruun. Olin tehnyt nukelleni ajatuslaitteet vaaleanpunaisesta muovailuvahasta. Isäni kuoli seuraavana vuonna. Muistan tämän hyvin, sillä samana syksynä aloitin koulutieni. Kaikkialla oli loistavia, kahisevia lehtiä. Pidin äitini kädestä kiinni, villasormikkaiden lämmöllä, kun kävelimme muutaman korttelin kouluun. Viimeisen korttelin puolivälissä päästin hänen kädestään irti. Meidän välillämme oli aina jotain. En muista koskaan enää saavuttaneeni häntä. Hänkin lipesi otteestani pois.

Vetäisin peiton vuoteelta ja poistin pussilakanat, sitten tyynyliinat ja jäin hetkeksi katselemaan ruttuista aluslakanaa edessäni. Se oli kuin sotatanner. Tai ehkä se oli seksuaalisen historian historiankirjoitus. Ehkä se oli oppikirja. Mutta mainos se ei ollut. Lähes kaiken asunnossani olin vaihtanut uuteen mutta tuo sänky oli pysynyt samana viisitoista vuotta. Ostin sen silloin kun muutin pois kotoa, omaan asuntooni. Sänky oli ensimmäinen hankinta, ja vasta sen jälkeen tuli kaikki muu tilpehööri ja roikkuva sälä. Se oli lähes täydellinen luomus, koska minä en ollut siihen kyllästynyt, ja ainoastaan se oli elämäni artikkeleista se joka kesti narisematta aikaa. Koin itseni varsin hauraaksi sen rinnalla.

Oli kiiruhdettava. Kampaajani ja psykoterapeuttini odotti. Tulin hänelle aina ilmoittamatta ja etukäteen. Viihdyin hänessä ja hänen luonaan. Rakastin hänen käsiään ja ohuita sormia, kykyä ymmärtää minua ennen kuin itse näin ehdin tehdä. Hän on luultavasti ainoa nainen maailmassa, jonka muotoihin tai vaatetukseen, käyttäytymiseen ei kiinnitä huomiota, koska hänellä oli valtava karisma, kuin säkenöivä aura ympärillään, joka absorboi kaiken triviaalin tieltään ja salli puhtaan sielun yhtyä häneen. Hänessä koin jotain samaa kuin Dalai Lamassa, joka oli kuin avoin ovi kävellä sisään – tai mihin tahansa. Ainoa ero näissä kahdessa oli se että toinen oli mies ja toinen oli nainen.

Ratikassa olin pulassa naiseuteni kanssa. Naiseus tuntui kaikelta muulta kuin vapaudelta, keveydeltä ja kauneudelta. Naiseus oli toiseutta. Naiseus minussa oli valtava kivenjärkäle, jota muurahainen kantoi pitkin vuorenrinnettä. raiteiden kirskuessa ja kolistessa allamme, minä etsin hädissäni ovea itseeni. Olin kuin sulkenut itseni ulkopuolelle ja juoksin ratikan vierellä hakaten ikkunaan vierelläni. Tahdoin itseni kyytiin. Halusin itseni sisään.

Istuin jäykistyneenä aloillani ja puristin kassia polvieni päällä. Koin itseni käsittämättömän rumaksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi. Ja kaikki positiivinen kommentointi ja huomio toi minua niillä portailla rymisten alaspäin, jotka olivat tarkoitetut johtaa minut korkeammalle elämän helvetistä, irrottaa minut lihan ja turhuuden maailmankuvasta ja antaa minulle minun perusoikeuteni takaisin. Tunsin olevani Barbi purukumipäällä. Yli- ja alipynttäämisen nuorallatanssi kohdallani oli tuomittu epäonnistumaan, aina. Pakenin vaunusta. Säntäsin ulos ja juoksin ensimmäisen näyteikkunan luokse. Hengitin syvään. Olin ollut lähellä romahtamispistettä.



(Jatkuu)
2918
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 2

Vanhimmat
Aloittaja

(töttöröö)




Kaivoin kassista nenäliinaa, mutta käteeni osui kissan aamuinen lelu: käyntikortti. Naputtelin sitä sormeani vasten ja pohdin.

Kävellessäni pitkin katuja kuulin päässäni ääniä äsken käydystä keskustelusta. Tunnustelin äänenpainoja ja maistelin intonaatiotani. Yritin nähdä, mitä olin sanonut. Ja yritin tuntea, mitä hän oli vastannut. Askeleet vain kulkivat. en minä kävellyt. Minä leijuin jalkojeni päällä sinne minne ne olivat menossa.

Porraskäytävä oli varsin ihmeellinen, dekoratiivinen ja maukas. Hämmästyttävän kaunis portaikko kiersi kohti kattoja, ja jokaisella välitasanteella, puolikerrassa, oli femiinin erkkerin kivisellä ikkunalaudalla kirjoja. Nämä kirjat antoivat kaikkeen onttoon ja tyhjään kiviseen kaikuun sisältöä olematta kuitenkaan vain ohutta rekvisiittaa. Poimin yhden kirjoista käteeni ja huomasin sen ruotsinkieliseksi. Sisäpihalla tyhjennettiin roskapönttöjä. Keltaiset vilkut vilistivät hämärässä. Kolinaa. Dieselmoottori raksutti ja hydrauliikka vinkui. Asetin kirjan takaisin ikkunalaudalle. Olin sanonut ovisummeriin yhden sanan. Se sana oli ollut ”minä”.

Oli rapsahti auki. Astuin sisään.

Koska kirjallisuudessa on ehdottoman helppo hyppiä niin ajassa, paikassa kuin henkilöissäkin, niin haluan esitellä teille tämän tekstin kertojan, annamme puheenvuoron sitten hänelle.

- Terve vaan kaikille. Jatkan sitten itse tästä (naurua).

Hän ei ollut ehtinyt saada edes päällystakkia yltään, kun ovikello helähti. Oviaukossa seisoi nainen virnuileva ilme kasvoillaan. Hän astui muitta mutkitta sisään, riisui pitkän takkinsa ja huivinsa ja ojensi ne isännälle, asteli peremmälle. Sitten hän pysähtyi ja antoi katseensa kiertää pitkin asuntoa. Tämän jälkeen hän riisui kenkänsä.
- Sinä et pidä sormusta, hän sanoi ja jatkoi – No moni ei. Itse kyllä pidän sormuksista. Aina pitää kantaa mukana jotain kanitettavaa. Hän nauroi omalle vitsilleen.
- Hajuveteni tarttuu vuodevaatteisiin. Oletko ajatellut sitä?
- Entä jos se on samaa ainetta mitä löytyy kylppärin peilikaapista?
- Voin sanoa jo etukäteen, ettei löydy.
- Hups.



(Jatkuu)

Äänestä
  • Aloittaja

    (töttöröö)



    Nainen tassutteli olohuoneeseen ja kosketteli sormellaan huonekasveja ja tutki tauluja, kirjahyllyä ja esineitä, jotka olivat tuotu ulkomailta. Jossain kohtaa hän hymähteli, toisaalla taas uppoutui ajatuksiinsa.
    - Sinulla on kaunis vaimo, hän sanoi ja piteli kädessään kehystettyä kuvaa.
    - Niin on. Mutt…
    - Shh, nainen sihahti kirjahyllyn luota.

    Vielä hetken hän katseli iloisena ja onnellisena tuulisella veneenkannella istuvaa ikäistään naista. Hänen kasvoiltaan kuvastui etäinen suru, kuin usva olisi peittänyt hänen silmiensä hehkun. Hän asetteli huolella kehyksen takaisin omalle paikalleen ja riisui ahtaalta vaikuttavan jakkunsa, sitten napitti lantioltaan housunsa auki ja riisui ja viikkasi ne jakun viereen lasipöydälle. Sitten hän istuutui valkoiselle nahkasohvalle, heitti hiuksensa selkänojan yli ja antoi päänsä laskeutua vasten pehmeyttä.

    Käyntikortti nielaisi. Hän otti muutaman askeleen kohti naista ja huomasi tämän polvien hiljaa heijaavan toisiaan vasten. Käyntikortti kumartui, polvistui kuin kirkossa lämpimien reisien eteen, sitten kosketti mustaa silkkiä lanteilla.
    Nainen hymyili, kun häntä riisuttiin. Hänen hymyssään oli jokin outo piirre. Hän tuntui hymyilevän jonnekin, ei tähän vallitsevaan tilanteeseen, jossa hän levitti reitensä käyntikortin upota. Hän hymyili jollekin tai jonkin muun syyn vuoksi pidellen kiinni krusifiksistään, kun kieli aloitti liukastelunsa hänen reviirinsä ytimessä. Jos mies ei olisi haissut niin pahalle, niin miehelle - niin hän olisi ehkä saattanut tästä kaikesta jopa nauttia.

    Naisen mielessä risteili kaunis vaimo veneenkannella, merituuli, rintojen kaaret ja elämänilon kauneus. Hän tunsi olevansa sietämättömän kateellinen tuolle toisenlaiselle kauneudelle, jota kuitenkin oli olemassa: äitiydelle, tarkoituksenmukaisuudelle ja järkevyydelle.

    Käyntikortti riisui itseään. Hänellä oli pidätelty kiire. Hän seisoi matolla ja kiskoi vaatteita yltään. Nainen päätti riisua itse paitansa. Ainakin se säilyisi siten ehjänä. Hän teki näin ja asettui mukavasti sohvalle makaamaan. Ympärillä häärättiin, sormeiltiin ja imeskeltiin.

    Yömme puristi ristiä kädessään niin, että kämmeneensä jäi siitä kuva. Hän ei tullut, mutta häneen tultiin. Häneen tultiin edestä ja takaa, sivulta ja alta. Sellaista tulokulmaa ei ollut, josta häneen sohvalla ei oltaisi tultu. Television alla olevan laitteen digitaalikello oli kulkenut kolmisenkymmentä minuuttia eteenpäin, kun käyntikortti lopullisesti tuli. Hän tuli melkoisella voimalla, ja silloin naisemme oli selällään olohuoneen matolla. Hän ei enää hymyillyt, vaan näytti miettivän muita asioita; aikatauluja, kauppalistaa, ja sitä kenet piti tavata ja missä, milloin.

    Mies ei lysähtänyt hänen päälleen, vaan vierelle. Välittömästi nainen nousi ylös, puki ja katosi ovesta kadulle. Oli keskipäivä. Oli vielä paljon tehtävää. Hän meni ensimmäiseen taksiin tolpalla ja antoi osoitteen. Hän piti käsilaukkunsa kiinni. Hän ei kaivanut sieltä meikkipeiliä, vaan antoi kaupungin vilistä välinpitämättömänä ohitseen.



    Loppu (naurua)

    Äänestä

Kommentoi aloitusta


UPDATE_9755311 kirjoitti:

Valtion rautatiet tarjoilee tänää tätä




Kissa leikki käyntikortilla eteisessä, läpsi ja juoksenteli lippusen perässä. Aamussa oli muutenkin jotain huoletonta, leikkisää. Katti näet oli löytänyt pikkuvessasta vessapaperirullatelineen, josta tämä eläinkunnan sadistisin olento repi irti paperia sekä kynsin että hampain. En voinut suuttua sellaisesta, sillä itse käyvin ulkona sekä lihomassa että laihtumassa. Eläinparka taas joutui olemaan sisätiloissa vankina hamaan kuolemaansa asti. Mielestäni muutama rulla ei siinä painanut mitään. En ollut erityisen ihmis- tai eläinrakas, mutta oikeudenmukainen osasin olla.

Rintojeni suhteen minusta oli tullut maaninen. Joka aamu tutkin hyvin tarkkaan niiden muotoa ja sitä olivatko ne alkaneet jotenkin valua, muuttua tai olivatko ne jostain kohtaa erityisen herkät. Leikkausarvet olivat parantuneet niin hyvin että niitä tuskin huomasi. Rintojen alla kulki ohuenohut vaaleanpunainen viilto, kuin sauma. Tunsin olevani kuin Mollamaija, Kangaspaloista kasaan ommeltu, kaikenikäisten naisten leikkikalu. Rinnattomuuden onttous oli muuttunut fyysiseksi itsetutkiskeluksi.
Minusta oli tullut itselleni kiinnostava matkakohde. Jos rinnaton nainen kokee huolta epänaisellisuudestaan, niin silikonifiksattu nainen kokee jotain muuta. Ehkä koin epätodellisuuden tunnetta. En sielullisesti sijoittunut enää itseeni, vaan pidin itseäni lähes kummajaisena.

Muistan lapsena leikanneeni Barbin päälaen irti ja kurkanneeni sen sisään. Hämmästyin sen onttoutta. Kun esittelin isälleni – joka oli lääkäri – Barbini uusia hienoja aivoja, tämä puhkesi nauruun. Olin tehnyt nukelleni ajatuslaitteet vaaleanpunaisesta muovailuvahasta. Isäni kuoli seuraavana vuonna. Muistan tämän hyvin, sillä samana syksynä aloitin koulutieni. Kaikkialla oli loistavia, kahisevia lehtiä. Pidin äitini kädestä kiinni, villasormikkaiden lämmöllä, kun kävelimme muutaman korttelin kouluun. Viimeisen korttelin puolivälissä päästin hänen kädestään irti. Meidän välillämme oli aina jotain. En muista koskaan enää saavuttaneeni häntä. Hänkin lipesi otteestani pois.

Vetäisin peiton vuoteelta ja poistin pussilakanat, sitten tyynyliinat ja jäin hetkeksi katselemaan ruttuista aluslakanaa edessäni. Se oli kuin sotatanner. Tai ehkä se oli seksuaalisen historian historiankirjoitus. Ehkä se oli oppikirja. Mutta mainos se ei ollut. Lähes kaiken asunnossani olin vaihtanut uuteen mutta tuo sänky oli pysynyt samana viisitoista vuotta. Ostin sen silloin kun muutin pois kotoa, omaan asuntooni. Sänky oli ensimmäinen hankinta, ja vasta sen jälkeen tuli kaikki muu tilpehööri ja roikkuva sälä. Se oli lähes täydellinen luomus, koska minä en ollut siihen kyllästynyt, ja ainoastaan se oli elämäni artikkeleista se joka kesti narisematta aikaa. Koin itseni varsin hauraaksi sen rinnalla.

Oli kiiruhdettava. Kampaajani ja psykoterapeuttini odotti. Tulin hänelle aina ilmoittamatta ja etukäteen. Viihdyin hänessä ja hänen luonaan. Rakastin hänen käsiään ja ohuita sormia, kykyä ymmärtää minua ennen kuin itse näin ehdin tehdä. Hän on luultavasti ainoa nainen maailmassa, jonka muotoihin tai vaatetukseen, käyttäytymiseen ei kiinnitä huomiota, koska hänellä oli valtava karisma, kuin säkenöivä aura ympärillään, joka absorboi kaiken triviaalin tieltään ja salli puhtaan sielun yhtyä häneen. Hänessä koin jotain samaa kuin Dalai Lamassa, joka oli kuin avoin ovi kävellä sisään – tai mihin tahansa. Ainoa ero näissä kahdessa oli se että toinen oli mies ja toinen oli nainen.

Ratikassa olin pulassa naiseuteni kanssa. Naiseus tuntui kaikelta muulta kuin vapaudelta, keveydeltä ja kauneudelta. Naiseus oli toiseutta. Naiseus minussa oli valtava kivenjärkäle, jota muurahainen kantoi pitkin vuorenrinnettä. raiteiden kirskuessa ja kolistessa allamme, minä etsin hädissäni ovea itseeni. Olin kuin sulkenut itseni ulkopuolelle ja juoksin ratikan vierellä hakaten ikkunaan vierelläni. Tahdoin itseni kyytiin. Halusin itseni sisään.

Istuin jäykistyneenä aloillani ja puristin kassia polvieni päällä. Koin itseni käsittämättömän rumaksi ja vastenmieliseksi ihmiseksi. Ja kaikki positiivinen kommentointi ja huomio toi minua niillä portailla rymisten alaspäin, jotka olivat tarkoitetut johtaa minut korkeammalle elämän helvetistä, irrottaa minut lihan ja turhuuden maailmankuvasta ja antaa minulle minun perusoikeuteni takaisin. Tunsin olevani Barbi purukumipäällä. Yli- ja alipynttäämisen nuorallatanssi kohdallani oli tuomittu epäonnistumaan, aina. Pakenin vaunusta. Säntäsin ulos ja juoksin ensimmäisen näyteikkunan luokse. Hengitin syvään. Olin ollut lähellä romahtamispistettä.



(Jatkuu)

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu