Miten Sinusta tuli yksinäinen?

Naapurin poika meni ammattikouluun, sitten armeijaan ja sitten muutti pois alueelta. Itse menin lukioon. Lukioaikanani olin vielä vähän tekemisissä naapurinpojan kanssa, mutta hänen aikansa meni jo enimmäkseen tyttöjen kanssa. Itse en ollut koskaan tekemisissä tyttöjen kanssa enkä ole ollut vielä tähänkään päivään mennessä. Aiemmin mainitut M ja J tulivat lukioon samalle luokalle kuin minä. Lukiossa vietin jo lähes kaiken aikani yksin, tosin välillä puhuin jotain M:n ja J:n kanssa. Tosin lukion aikana joskus vapaa-ajallanikin näin M:ää ja J.tä, mutta melko harvakseltaan näin tapahtui. Kaupungilla en heidän kanssaan käynyt koskaan, vaan jonkun tykönä pelasimme konsoleilla tai korttia. Lukiossa olin ensimmäisissä luokkamme (silloin oli vielä lukioluokat) bileissä, join siellä yksin itseni humalaan ja lähdin kotiin. Lukiosta valmistuin, mutta missään luokan päättäjisjuhlissa tai penkkareissa en ollut, vaikka luokan "pomo" vaatikin minuakin osallistumaan niiden kustannuksiin. Lukion jälkeen en ole ollut J:n tai M:n kanssa oikeastaan missään tekemisissä, sillä sitten kukin lähti taholleen armeijaan ja sitten jatko-opiskelemaan. Tämä tapahtui vuonna 1998. Kerran olen M:n kahvilla vielä tavannut, ja toisen kerran soitin, mutta hän antoi ymmärtää, että ei kiireiltään oikein ehtisi nähdä.

JATKUU...

Olin ennen sosiaalinen ja minulla oli paljon ystäviä ja tuttavia.
Myös kaksi pitkää parisuhdetta.
Sitten sattui monta tosi ikävää asiaa ja terveyteni alkoi murentua.
Minusta; sosiaalisesta ja rohkeastakin ihmisestä tuli epävarma ja yksinäinen...
Jos minulle oltais 6 v sitten kerrottu millaista elämäni on vuonna 2011 niin olisin kauhistunut.
Eli minun yksinäisyyteni alkoi nuiden ikävien tapahtumien ja sairastumisen myötä.

Omaan yksinäisyyteeni ei ole mitään erityistä syytä

mun yksinäisyyteen on monta syystä joista jokainen itsessään jo voisi aiheuttaa yksinäisyyttä. siksi tilanteeni on niin toivoton että en enää jaksa etsiä ystävää. olen loppu

muija jätti yli 6 vuotta sitten päivää ennen kun täytin 30 v. Sen jälkeen juoksentelin monet vuodet paikallisissa baareissa hakemassa uutta naista mut huomasin ettei kukaan tykkää minusta ja en ole niin hyvännäköinen kuin muut niin totesin olevani yksinäinen loppu elämäni.

Itse menetin kaveri suhteet huonon parisuhteen ja lasten myötä. Eli olin parisuhteessa jossa miehellä oli kontrolloimisen tarve, en oikein päässyt mihinkään ja jos menin sain valitukset ym ym ym. Lasten tultua aikaa meni lapsiin, eikä kavereiden kanssa saanut enää sovitettua mitään yhteen.. Ikää on 25v. Nyt elelen lasteni kanssa ja koitan jaksaa yksinäiset illat. Mies seuraa en edes haikaile, kukapa yksinhuoltajan huolisi? Ei kukaan, sen jo tiedän, vaikkei minussa ulkoisesti vikaa pitäisi olla, mutta elämän tilanteessani se vika piilee..

Olen koittanut elvyttää kaverisuhteita, mutta heille on jo kertynyt uusia kavereita, jotka ovat korvanneet paikkani. Ei kai auta kun kasvatella lapset isoiksi yksinäisyyden keskellä ja toivoa etten ole vielä reilu 30 vuotiaana liian vanha elämään onnellista elämää, ilman yksinäisyyttä..

Surullista tämä elämä on. Miten toiset jäävät niin yksin. Pitää vain olla vahva ja koittaa selvitä.

Lapsena viihdyin parhaiten joko itseäni vanhempien tai reilusti nuorempien seurassa. Sama jatkuu edelleen, ikätovereita ollut aina hyvin vähän. Muutenkin ollut aina jonkin asteen erakko, en koulun jälkeenkään lähtenyt leikkimään kavereiden kanssa vaan jäin kotiin piirtämään ja kuuntelemaan rokkibändejä :) Olen siis osittain omasta halustani yksin.

Jossain vaiheessa teininä aloin olla enemmän tietyissä porukoissa, paljon biletystä ym itsensä tuhoamista ja kattelin kun porukka kupsahtelee, kuka huumeisiin ja kuka oman käden kautta. Lopetin sen touhun ja seurustelin aika pitkiä aikoja, seurustelusuhteiden jälkeen jäin taas yksin. En siis pyöri huonoissa porukoissa enkä seurustele, enkä ole löytänyt kovin kehuttavasti hyviä kavereita jotka olisi kestänyt mukana tähän saakka. Masennus vei itsevarmuuden rippeet ja tässä sitä ollaan. Tadaa.

Ala-asteella minulla oli ihan mukavastikin kavereita. Yläasteelle kun menin niin iski ujous ja en ollut hyvä sosiaalisissa tilanteissa (no en ole vieläkään). Kaverit lopetti yhteydenpidon jne jne. Kun peruskoulu loppui taisin istua koneella kun muut olivat ryyppäämässä. Nyt amiksessa yksinäisyys jatkuu. Niin ja lisäksi masennus iski yläasteella.
En siis ole koskaan ollut bilettämässä tai ryyppäämässä. Jotkut ns. vanhukset tai absolutistit voivat todeta tähän "Hyvä poika kun ei ole ryyppäämässä muitten kanssa!" tai jotain vastaavaa. Kerran kuussa käyn isäni viinakaapilta hakemassa likööriä ja juon pullon tai pari. Ei koskaan isä edes huomaa että olis hävinnyt mitää...
Mutta siis, tämä kokonaisuudessaan vituttaa aika paljonkin. Tyttöjen kanssa on TOSI vaikea puhua. Jalat tärisee ja varmaan punastunkin heti, en tiedä sitä.

No se kävi aika helposti :-)

Eli siis kun tapasin ex-vaimoni, niin se oli sitten menoa. Siis tarkoitan että kun koko suhde oli alusta alkaen aika myrskyisä, niin yhteydenpito kavereihin jäi pikkuhiljaa kunnes havahduin ettei niitä enään olekkaan.

Nyt kun avioeropaperit on vetämässä ja oma kämppä, niin onhan se yhtä h...ttiä aika ajoin. En ole ihan varma kaipaanko oikeasti ex-vaimoa, vai lapsia, vai sitä perhe elämää. Jokatapauksessa se joka jää asumaan entiseen asuntoon lasten kanssa tuskin tulee ajatelleeksi edes kuinka iso muutos sen toisen elämässä tapahtuu.

Mutta minkäs teet, Hammasta purren nokka kohti uusia pettymyksiä :-)

Lapsena olin sosiaalinen ja oli kavereita, mutta sitten teininä kun tytöt tuli kuvaan mukaan niin yh-äitini teki elämästäni helvetin.

Elämäni olisi pitänyt mennä täysin hänen käsikirjoituksen mukaan, elikkäs olisi pitänyt keskittyä äitini haaveiden täyttämiseen ja hänen egonsa kohotukseen.
Siis äitini käytti minua täysin oman sosiaalisen asemansa edistämisvälineenä ja tavallaan varasti elämäni, itse olin pelkkä marionettinukke ja sivustakatsoja. Tämä tosin selvisi minulle vasta vanhempana ja viisaampana ja yksinäisempänä.

Mutta jotenkin tässä yksinäisyydessäni ei ole pakottamisen makua, olen sen tietoisesti valinnut tai sitten tiedostamattani siihen ajautunut. Yksinäisyyden melankolisen hellään syleilyyn on niin helppoa antautua, ei ole tilivelvollinen mistään kenellekään. Kukaan ei voi enää koskaan varastaa mieltäni.

Tilivelvollisuutta yritän paeta, mutta huomasin menneni liian pitkälle, on kolme puhelinta numeroineen on sähköpostilaatikoita useampia, ainut yhteydenotto on tullut liittymän avauksesta, tervetuloa ...käyttäjäksi, toivomme että avaamanne liittymä tuo teille iloa. mutta? MIkäniistä.?

Lapsuus perhe hajosi perinnön jaossa.
Asumme eri puolella Eurooppaa ja Suomea Sveitsi Kreikka Vantaa Turku Hamina.

Aikani koulu ja kotikylä ikäluokka on ympäri maailmaa, yhteyksiä ei ollut koskaan.

Avioliiton ystävyys suhteet loppuivat kun erosin ja muutin työn mukana 230 km Suomessa.

Ikä kaverit ovat kuolleet.

Talous rajoittaa matkustelua ja yhteyksien hoitoa..

Miten minusta tuli yksinäinen..mm..Silloin kuin muutin mieheni perässä toiselle paikkakunnalle ja jätin kaikki ystäväni ja työni,olin uudella paikkakunnalla pitkään työtön ja mies vaan hoki,että olisi mukavampaa jos olisit töissä...

No aika vieri ja töihin pääsin,alkoi näyttämään taas lupaavalta..Sitten saimme lapsen josta olen tosi onnellinen,mutta olen jäänyt "yksin" neljän seinän sisälle.
Miehellä on 2 työtä ja harrastuksia,itse istun lapseni kanssa samat 12 tuntia lattialla ja leikin,näkemättä ketään...

Eihän ne kaverit tule kotiovelle,mutta en mä tiedä,ei musta ole varmaan kenenkään tutustumaankaan...enhän käy missään..eikä täälä ole edes paikkoja missä voisi käydä..


Hyvää joulua..kaikille yksinäisyyttä tunteville! :)

Viimeinen silaus tuli, kun keväällä tapaamista sopiessa kaikki tutut olivat kiireisiä ja peruivat jo sovittujakin juttuja, mutta lomalla meidän täytyy tavata. Melkein kahden kuukauden lomallani soitin ja ehdotin jotain hauskaa useamman ihmisen kanssa. Tapaamisia siirrettiin loman lopulle. Sitä odottelen vieläkin. Päätin, etten enää soita niille, jotka lupaa ja peruu. Eikä ole minunkaan puhelimeni soinut. Sitä vaan haluaisi olla joku, jonka kanssa joku HALUAA viettää aikaansa eikä vain suostu siihen.

Lapsuuden perhe on niin viinan viemiä, että niistä ei seuraksi ole ja tällä taustallahan ei ole kummaa, että omaa perhettä ei "vielä" ole.

Minulla on lapsesta siitä asti ollut huono itseluottamus. Jo ala-asteella tuli ajoittain yksinäinen olo, kun en uskaltanut tuuppautua mukaan tyttöporukkoihin. Tukeuduin koko ala-asteen parhaaseen ystävääni sekä pariin toiseen kaveriin.
Yläasteen alkaessa paras kaverini päätti jättää minut. Se sattui, sillä paras ystävä on 13-vuotiaalle tytölle koko elämä.

Olin vähän aikaa yksinäinen mutta löysin sitten onneksi pari uutta kaveria joiden kanssa viettää villi nuoruus ryypäten ja sekoillen. Yläasteaikainen paras kaverini petti luottamukseni ja ajautui "huonoille teille". Itse jatkoin äidin painostuksesta lukioon, jossa olin yksinäisempi kuin koskaan ennen.

En meinannut tutustua uusiin ihmisiin sitten millään. Muutuin hetkessä villistä tytöstä kotona murjottavaan luuseriin ja olin pitkään masentunut. Pitkän seurustelusuhteen jälkeen loputkin kaverit olivat jääneet ja olin aivan yksin. Päädyin sitten seurustelemaan erään pojan kanssa kaksi vuotta ihan vaan sen takia etten halunnut aina olla yksin. Kyllä siinä sitten jotain uusia ystäviä sai, mutta jotenkin en enää pystynyt solmimaan syvempiä ystävyyssuhteita, kun tuntui että kaikki lopulta jättää. En enää pystynyt luottamaan keneenkään.

Muutin uudelle paikkakunnalle ja päätin aloittaa ns "uuden elämän". Huonostihan siinä kävi. Rakastuin ja omistin jälleen kerran monta vuotta parisuhteelle. Poikaystävä näki kavereitaan ja ryyppäsi sillä aikaa kun itse istuin suurimman osan ajastani yksin himassa. Olin yksinäinen vaikka seurustelin. Ihminen kun tarvitsee myös ystäviä...

Aloitin lopulta opiskelun ja sitä kautta olenkin saanut pari hyvää ystävää. Silloinen poikaystäväni jätti (ylläri) mutta selvisin uusien ystävieni avulla erosta.
Nyt tuntuu että elämä on aikalailla kasassa, mutta huomaan edelleen istuvani iltaisin yksin kotona ja vihaavani kaikkia. Masennun helposti enkä vieläkään luota keneenkään.

Poikaystävän olen aina saanut aika helposti, mutta yleensä suhteeni päätyvät eroon juuri yksinäisyyteni takia. Miehet pelkäävät takertuvia naisia. En haluaisi olla takertuva, mutta pakkohan sitä on olla, kun ei vaan ole muita ihmisiä joihin tukeutua...