Russian folders
Pohjimmiltaan sattuma on se asia elämässä, joka viimekädessä luo eteesi valintojen ja vaihtoehtojen väripaletin. Minua on aina riivannut oma keskiluokkaisuuteni. Olen inhonnut sitä kuin kaunista jäätelöannosta nenäni edessä.
On kuuma päivä. Olen varjoissa, sillä inhosin auringonottoa. Inhosin palamista. Lapset metelöivät altaassa ja vanha nainen, kuin tulevaisuudenkuvani, ui hitaasti rintaa medusan muotoisen altaan laitoja hipoen. Hän oli kuin lihava sammakko vihreässä uimalakissaan. Muu hotellin väki oli palannut myöhäiseltä aamiaiseltaan ja levitteli pyyhkeitä vuokratuoleille. Grillaajat valitsivat parhaimmat paikat, levittivät rasvan nahkaansa ja lysähtivät aloilleen.
Tassuttelin baariin ja istahdin odottamaan tuoremehun valmistumista korkealle jakkaralle. Appelsiineja puristeltiin, leikattiin ja jäitä murskattiin: kolinaa ja runtelua, voimaa ja teknisiä liikkeitä. Värimaailma oli kirkas ja kaunis, teräväpiirtoinen. Tiskille ilmestyi kaksi ruotsalaista miestä, jotka puhua pulputtivat hetkellisen mielenrauhani tiehensä. Ruotsalaisuudessa oli se huono puoli, että kaikki maailman ihmiset olivat alkaneet matkia samaa koilotusta. Missään maailman kolkassa ei päässyt pakoon tuota pakonomaista desibelihelvettiä, tuota verbaalista kyrvänjatketta, johon myös naiset kilvan mukaan ryntäsivät.
Toinen miehistä vilkaisi kaverinsa olkapään ylitse. Sitten hän kysyi minulta englanniksi, että olinko minä venäläinen, koska olin niin kaunis. Olen aina ollut sitä mieltä että olisi hyvä osata punastua. Olisi kaunista, jos poskipäille lehahtaisi hento puna, joka taas viestisi sekä hyvyydestä, rehellisyydestä että kainoudesta. Mutta minun kohdallani näin ei käynyt. En muista tunteneeni tuota mystistä lämpöä ihollani koskaan. Ehkä se osa minun hermostoistani oli mennyt rikki, tai ehkä sitä ei ollut minulle koskaan syntynytkään. Ehkä olin maanantaikappale, jonkinlainen makrilli.
Olen erinomainen näyttelijä. Näyttelemisen koko idea pyörii vain yhden ajatuksen ympärillä: totuuden. Ihmisten halu uskoa omiin fantasioihinsa on vienyt minua tielläni eteenpäin kuin aalto lautaa jalkojeni alla. En koe tätä taloudelliseksi hyödyntämiseksi enkä edes huviksi, vaan silkaksi ihmetykseksi siitä että kaikki tuo mehun irti puristaminen voi olla niin helppoa. Ihmisten tarve olla toisiaan parempia tekee heistä kuin saaliita, peltohiiriä kissan leikkiä. Kun ihminen on päässyt tilaan, jossa hän kokee olevansa alempiensa joukossa, niin silloin sinä voit jo jättää teatterisi, sillä kaikki alkaa vieriä omalla painollaan pitkin mäkeä. Se on huvittavaa sekä opettavaa - mutta suurimmaksi osaksi vain huvittavaa.
Sepitin heille kammottavalla venäjä-englannillani aksentoitua tarinaa siitä että olin hotellissa yksin mieheni kanssa, joka makasi juovuksissa huoneessamme. Ja että minulla ei ollut oikein mahdollisuutta lähteä mihinkään tai tehdä mitään, koska venäjällä naiset eivät näin tehneet, eivät ainakaan maalaiset, kuten minä. Heti tämän jälkeen ryntäsin kyselemään naisten yhteiskunnallisesta asemasta ruotsissa, ja buustasin, että olin kuullut siellä asioiden olevan aivan toisin. Tässä kohtaa kaverusten kasvoille ilmaantui epäruotsalainen hiljaisuus, ja he alkoivat liikehtiä kantapäillään aivan kuin kivilattia olisi lillunut magman päällä. Ehkä he näkivät edessään huoran, ehkä eivät. Olin alusta asti varma, että mitään he eivät sepitteestäni uskoneet, koska ennakkoasenne kansojemme välillä oli niin vahva ja fakkiutunut, lähtemättömissä, että käymiemme sotien ruudinsavu yhä leijaili jossain Suomen tienovilla kuin usva.
(jatkuu)
Pohjimmiltaan sattuma on se asia elämässä, joka viimekädessä luo eteesi valintojen ja vaihtoehtojen väripaletin. Minua on aina riivannut oma keskiluokkaisuuteni. Olen inhonnut sitä kuin kaunista jäätelöannosta nenäni edessä.
On kuuma päivä. Olen varjoissa, sillä inhosin auringonottoa. Inhosin palamista. Lapset metelöivät altaassa ja vanha nainen, kuin tulevaisuudenkuvani, ui hitaasti rintaa medusan muotoisen altaan laitoja hipoen. Hän oli kuin lihava sammakko vihreässä uimalakissaan. Muu hotellin väki oli palannut myöhäiseltä aamiaiseltaan ja levitteli pyyhkeitä vuokratuoleille. Grillaajat valitsivat parhaimmat paikat, levittivät rasvan nahkaansa ja lysähtivät aloilleen.
Tassuttelin baariin ja istahdin odottamaan tuoremehun valmistumista korkealle jakkaralle. Appelsiineja puristeltiin, leikattiin ja jäitä murskattiin: kolinaa ja runtelua, voimaa ja teknisiä liikkeitä. Värimaailma oli kirkas ja kaunis, teräväpiirtoinen. Tiskille ilmestyi kaksi ruotsalaista miestä, jotka puhua pulputtivat hetkellisen mielenrauhani tiehensä. Ruotsalaisuudessa oli se huono puoli, että kaikki maailman ihmiset olivat alkaneet matkia samaa koilotusta. Missään maailman kolkassa ei päässyt pakoon tuota pakonomaista desibelihelvettiä, tuota verbaalista kyrvänjatketta, johon myös naiset kilvan mukaan ryntäsivät.
Toinen miehistä vilkaisi kaverinsa olkapään ylitse. Sitten hän kysyi minulta englanniksi, että olinko minä venäläinen, koska olin niin kaunis. Olen aina ollut sitä mieltä että olisi hyvä osata punastua. Olisi kaunista, jos poskipäille lehahtaisi hento puna, joka taas viestisi sekä hyvyydestä, rehellisyydestä että kainoudesta. Mutta minun kohdallani näin ei käynyt. En muista tunteneeni tuota mystistä lämpöä ihollani koskaan. Ehkä se osa minun hermostoistani oli mennyt rikki, tai ehkä sitä ei ollut minulle koskaan syntynytkään. Ehkä olin maanantaikappale, jonkinlainen makrilli.
Olen erinomainen näyttelijä. Näyttelemisen koko idea pyörii vain yhden ajatuksen ympärillä: totuuden. Ihmisten halu uskoa omiin fantasioihinsa on vienyt minua tielläni eteenpäin kuin aalto lautaa jalkojeni alla. En koe tätä taloudelliseksi hyödyntämiseksi enkä edes huviksi, vaan silkaksi ihmetykseksi siitä että kaikki tuo mehun irti puristaminen voi olla niin helppoa. Ihmisten tarve olla toisiaan parempia tekee heistä kuin saaliita, peltohiiriä kissan leikkiä. Kun ihminen on päässyt tilaan, jossa hän kokee olevansa alempiensa joukossa, niin silloin sinä voit jo jättää teatterisi, sillä kaikki alkaa vieriä omalla painollaan pitkin mäkeä. Se on huvittavaa sekä opettavaa - mutta suurimmaksi osaksi vain huvittavaa.
Sepitin heille kammottavalla venäjä-englannillani aksentoitua tarinaa siitä että olin hotellissa yksin mieheni kanssa, joka makasi juovuksissa huoneessamme. Ja että minulla ei ollut oikein mahdollisuutta lähteä mihinkään tai tehdä mitään, koska venäjällä naiset eivät näin tehneet, eivät ainakaan maalaiset, kuten minä. Heti tämän jälkeen ryntäsin kyselemään naisten yhteiskunnallisesta asemasta ruotsissa, ja buustasin, että olin kuullut siellä asioiden olevan aivan toisin. Tässä kohtaa kaverusten kasvoille ilmaantui epäruotsalainen hiljaisuus, ja he alkoivat liikehtiä kantapäillään aivan kuin kivilattia olisi lillunut magman päällä. Ehkä he näkivät edessään huoran, ehkä eivät. Olin alusta asti varma, että mitään he eivät sepitteestäni uskoneet, koska ennakkoasenne kansojemme välillä oli niin vahva ja fakkiutunut, lähtemättömissä, että käymiemme sotien ruudinsavu yhä leijaili jossain Suomen tienovilla kuin usva.
(jatkuu)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sitten saapuivat heidän rouvansa, jotka pitkin nenineen skannasivat jakkararaatoni varpaankynsistä viimeiseen törröttävään haiveneen. Kun nyt muistelen tuota tilannetta, niin näen kaikessa varsin paljon novellitettavaa. Kävin välittömään hyökkäykseen, sillä asioiden täytyi tapahtua nopeasti. Kaikessa oli oltava rytmi. Heti miesten lyhyen esittelyn jälkeen Jelena tuuttasi tuubiin – Sinulla ihana rinta. Mista sina osta ne, Gungsleden? Loppuun lakattu göteborgilainen pysyi eleettömästi mukana ja vastasi, - Voi rakas lapsi. Nämä ovat yhtä aidot kuin ovat omasikin.
- Minulla ei tissi. Mies valitta minu tama asia. Tama herra tassa sano, eta mina hyvin kaunis. Han ei valita tissini, osoitin sormella toista bermudaa, joka väänteli aurinkolasejaan eikä tiennyt enää minne katsoa. Ryystin appelsiinimehua pillillä kuin kymmenvuotias. Ääni oli törkeän kova.
- Han varmaan luulla mina Megan Fox, tirskuin kuin pikkutyttö ja läpsin reiteeni. Iskin silmää naisille ja painoin kielen poskeeni. Pyörittelin silmiä päässäni.
- Kaikki venalaine hullu. Venalaine naine hullu. Ruotsalaine hjuva. Mies hjuva naine hjuva. Heja svenska!
Tämä lyhyen baariepisodin jälkeen menin hissillä kerrokseemme, kaivoin bikineiden perstaskusta magneettiavaimen ja avasin oven. Huonetta yhä tuuletettiin. Vuoteella makasi naisvartalo puoliksi lakanan alla ja tuhisi. Riisuin naruni ja asetuin hänen viereensä. Hän oli niin lämmin, niin unenlämmin ja kultainen tuoksujen puutarha, niin sileänpehmeä, kaunis.
Verhot heiluivat raamatullisesti, kun kietouduin uneeni kiinni.
(ei loppunut ihan vielä)