Asuin lapsuudenkodissani aina 20-vuotiaaksi asti äitini kanssa. Kyseessä oli pieni rintamamiestalo uneliaassa maalaiskunnassa. Ne olivat onnellisia vuosia, 1960- ja 70 -luvun vuodet.
Sitten eräänä päivänä 1980-luvun alussa pihalle tuli mittamiehiä. He linjasivat tulevan rautatien kulkuväylää. He kertoivat, että sille seudulle ollaan rakentamassa uutta rautatiereittiä, joka tulisi kulkemaan suoraan meidän talomme läpi.
He kehottivat meitä myymään talomme kun siitä vielä saisi rahaa, muuten parin vuoden päästä kunta pakkolunastaisi tonttimme, ja saisimme siitä paljon vähemmän rahaa.
No, äitini säikähti ja myi talomme, todella halpaan hintaan. Hän kun oli yksinkertainen kansanihminen eikä mikään talousnero. Muutimme toiselle puolelle maalaiskuntaa, kerrostaloon vuokralle.
Tähän päivään mennessä ei sitä rautatietä ole rakennettu. Kunnallispoliittiset puolueiden voimasuhteet muuttuivat pian mittamiesten käynnin jälkeen sellaisiksi, että aiempien kunnallispoliitikkojen tekemät päätökset kumottiin.
Pian sen jälkeen muutin pois "kotoa" eli kunnan vuokrakämpästä töihin toiselle paikkakunnalle, jossa olen asunut siitä lähtien. Kotitalomme myymisestä minulle jäi ikuinen trauma.
Sen jälkeen kaikki unet, joita muistan nähneeni, ovat sijoittuneet lapsuudenkotiini. Kaikki. Olen kirjoittanut pöytälaatikkooni runoja lapsuus- ja nuoruusvuosistani, ja ehkä jonain päivänä julkaisen ne jonkin omakustannekirjapainon kautta pienenä painoksena jaettavaksi sukulaisille. Runokirjan nimeksi tulisi tietysti "Unessa olen aina kotona".
Sitten eräänä päivänä 1980-luvun alussa pihalle tuli mittamiehiä. He linjasivat tulevan rautatien kulkuväylää. He kertoivat, että sille seudulle ollaan rakentamassa uutta rautatiereittiä, joka tulisi kulkemaan suoraan meidän talomme läpi.
He kehottivat meitä myymään talomme kun siitä vielä saisi rahaa, muuten parin vuoden päästä kunta pakkolunastaisi tonttimme, ja saisimme siitä paljon vähemmän rahaa.
No, äitini säikähti ja myi talomme, todella halpaan hintaan. Hän kun oli yksinkertainen kansanihminen eikä mikään talousnero. Muutimme toiselle puolelle maalaiskuntaa, kerrostaloon vuokralle.
Tähän päivään mennessä ei sitä rautatietä ole rakennettu. Kunnallispoliittiset puolueiden voimasuhteet muuttuivat pian mittamiesten käynnin jälkeen sellaisiksi, että aiempien kunnallispoliitikkojen tekemät päätökset kumottiin.
Pian sen jälkeen muutin pois "kotoa" eli kunnan vuokrakämpästä töihin toiselle paikkakunnalle, jossa olen asunut siitä lähtien. Kotitalomme myymisestä minulle jäi ikuinen trauma.
Sen jälkeen kaikki unet, joita muistan nähneeni, ovat sijoittuneet lapsuudenkotiini. Kaikki. Olen kirjoittanut pöytälaatikkooni runoja lapsuus- ja nuoruusvuosistani, ja ehkä jonain päivänä julkaisen ne jonkin omakustannekirjapainon kautta pienenä painoksena jaettavaksi sukulaisille. Runokirjan nimeksi tulisi tietysti "Unessa olen aina kotona".
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lapsuus on monelle ihaninta aikaa elämässä.
Tai pahinta.
Mut jos siitä jää hienot muistot, ni ne kyl kannattaa runokirjaks sommitella.Vielä kun sais siihen kuvituksenkin ;)
unia vain