Courier New
En ole koskaan ymmärtänyt miksi kirjoittavan mieheni olan yli ei saanut kurkkia. Hän kirjoittaa aamuisin kivimuurin vierellä varjoissa, lapsen ollessa altaassa uusine uimaliiveineen. Itse istuksin altaan reunalla ja pidän kaikesta vahtia. Mieheni käytös minua hieman huolettaa, sillä viedessäni hänelle juotavaa, niin hän häiriintyy silminnähden ja huitoo kädellään ympärilleen kuin kärpäsiä siinä joukoittain olisi. Kuitenkin hän tekee työtään josta hänelle maksetaan; viimekädessä minä maksan, lukija. Mutta kaikesta lapsellisesta salailusta huolimatta minä tiedän mistä hän kirjoittaa ja mikä hänen pääasiallinen muusansa on ja missä hän istuu. Heiluttelin jalkojani lämpimässä vedessä.
Jollain tavalla ymmärrän hänen miehistä maailmankuvaansa, jossa mies pyrkii näkemään valonsa lähteen. Ja mitä tarkemmin hän joutuu katsomaan, sitä kivuliaammaksi kaikki käy. Olen täysin varma että kaikki lähti liikkeelle ulkonäköseikoista, sillä tupaten täydessä pöydässä meidän välillämme istui, laskutavasta riippuen, kuudesta kahdeksaan ihmistä. Emme siis olleet toistemme välittömässä läheisyydessä. Me löysimme toisemme täpötäyden ruokapöydän ääreltä lasien kilinässä ja puheensorinassa, lauseissa suu täynnä ruokaa ja pää täynnä viiniä. Tunnen, että välillämme ovat nuo samat ihmiset kuin silloinkin. Silloinen pöytämme on siitä lähtien ollut maailmamme ja sen ihmiset, kaikki ystäviemme kohtalot ja elämämme koukerot. Paljon on tapahtunut, mikä on onni.
Heräsin aamulla säpsähtäen. Valo paistoi parvekkeen avoimesta ovesta ja hän oli siellä, ulkona savukkeella kuin Rodinin Ajattelija. Lapsi nukkui yhä. Juuri sinä hetkenä minä näin hänet sellaisena kuin hän oli, vapaana. Vapaus hänessä oli hyvin kaukaista, lähes tavoittamatonta, käsittämätöntä. Hän viihtyi itsessään. En tunne kuin kourallisen ihmisiä, jotka tähän lumoavaan ja lähes kaiken hylkäävään henkilöitymiseen kykenevät. Koin olevani pohjattoman yksin. Minulla ei ollut tuollaista mitään. Minä olin kiinni hänessä, lapsessani ja sen jälkeen kaikessa joka ihmisen nimeä kantoi. Se, mikä oli minulle kaikki, ei tarkoittanut hänelle mitään. Hän oli lumoutunut omasta irrallisuudestaan ja riippumattomuudestaan. Hän oli parvekkeella pysäyttänyt ajan ja vaiti katseli sitä nyt kuin antiikin jumala.
Juuri tällaisissa hetkissä nainen kokee valtavaa tuskaa sisällään. Nainen on maa jolla nämä jumalat astelevat. Nainen kantaa hedelmää ja ruokkii huutavat suut. Mikä oikeus heillä on herättää tällaisia tunteita, tällaista avuttomuuden ja yksinäisyyden tilaa, jossa ainoa lohtu naiselle ovat toiset naiset ja erilaiset teemapäivät ja niiden järjestelytoimikuntien perustelu. Miehet vain ovat ja pohtivat olevaa istuen sen keskipisteen päällä, ilmassa. Olin jo ripustamassa narua näkyni nilkkaan ettei tämä karkaisi taivaalle kuin ilmapallo. Ja kun he sitten kuitenkin karkaavat niin he karkaavat sotaan. He menevät hakkaamaan toisia samanlaisia karanneita hengiltä. Kuviossa ei ollut mielestäni mitään järkeä. Mies ei ollut järjellinen olento. Mies oli itselleen vaarallinen olio, liian kaukana naisen valtakunnasta, johon hän ei tuntenut kuuluvansa.
Työnnän käden reisieni väliin ja avaan itseni kuin kirjan. Kostutan sormeni. Kääntelen liukkaita sivuja etusormellani. Minussa matkustaa vielä keskeneräinen kansainvaellus. Suuret joukot pyrkivät yhä syvemmälle sisääni - elämän ytimeen. Minä teen niiden matkan helvetilliseksi - tekemättä mitään. Makasin aloillani ja katselin kaunista miestäni, lapseni isää parvekkeella. Hän irtoaa maasta ja liikkuu ilmavirrassa. Ilma pyörii hiljalleen aloillaan, kiertää valkoiseksi kalkittuja seiniä kuin neuvoton, päättämätön. Ilmavirran itselleen nostattama hahmo kääntyilee päälaelleen, kolahtaa seinään ja kiepsahtaa kaiteen ylitse taivaalle. Hän on nyt tuulen oma, vuorten ja pilvien, hiljaisen kohinan, meren. Hiljalleen hän katoaa näkyvistä ja muuttuu maisemaksi, muistojen kuviksi kirjojen ja kansien väliin. Hyvin kaunista.
Makasin vuoteella hengittäen kiivaasti. Minulla oli tunne että olin kohdannut jotain jota ei voinut kohdata. Käsi minussa soitti ihmisen selloa, liikkui jousilla kuin matkalla jonnekin. Mutta minä erosin tässä muusta, sillä olin vain tässä. En ollut muualla. En ollut tullut mistään enkä ollut menossa mihinkään. Olin ollut aina tässä, aina.
Fine
En ole koskaan ymmärtänyt miksi kirjoittavan mieheni olan yli ei saanut kurkkia. Hän kirjoittaa aamuisin kivimuurin vierellä varjoissa, lapsen ollessa altaassa uusine uimaliiveineen. Itse istuksin altaan reunalla ja pidän kaikesta vahtia. Mieheni käytös minua hieman huolettaa, sillä viedessäni hänelle juotavaa, niin hän häiriintyy silminnähden ja huitoo kädellään ympärilleen kuin kärpäsiä siinä joukoittain olisi. Kuitenkin hän tekee työtään josta hänelle maksetaan; viimekädessä minä maksan, lukija. Mutta kaikesta lapsellisesta salailusta huolimatta minä tiedän mistä hän kirjoittaa ja mikä hänen pääasiallinen muusansa on ja missä hän istuu. Heiluttelin jalkojani lämpimässä vedessä.
Jollain tavalla ymmärrän hänen miehistä maailmankuvaansa, jossa mies pyrkii näkemään valonsa lähteen. Ja mitä tarkemmin hän joutuu katsomaan, sitä kivuliaammaksi kaikki käy. Olen täysin varma että kaikki lähti liikkeelle ulkonäköseikoista, sillä tupaten täydessä pöydässä meidän välillämme istui, laskutavasta riippuen, kuudesta kahdeksaan ihmistä. Emme siis olleet toistemme välittömässä läheisyydessä. Me löysimme toisemme täpötäyden ruokapöydän ääreltä lasien kilinässä ja puheensorinassa, lauseissa suu täynnä ruokaa ja pää täynnä viiniä. Tunnen, että välillämme ovat nuo samat ihmiset kuin silloinkin. Silloinen pöytämme on siitä lähtien ollut maailmamme ja sen ihmiset, kaikki ystäviemme kohtalot ja elämämme koukerot. Paljon on tapahtunut, mikä on onni.
Heräsin aamulla säpsähtäen. Valo paistoi parvekkeen avoimesta ovesta ja hän oli siellä, ulkona savukkeella kuin Rodinin Ajattelija. Lapsi nukkui yhä. Juuri sinä hetkenä minä näin hänet sellaisena kuin hän oli, vapaana. Vapaus hänessä oli hyvin kaukaista, lähes tavoittamatonta, käsittämätöntä. Hän viihtyi itsessään. En tunne kuin kourallisen ihmisiä, jotka tähän lumoavaan ja lähes kaiken hylkäävään henkilöitymiseen kykenevät. Koin olevani pohjattoman yksin. Minulla ei ollut tuollaista mitään. Minä olin kiinni hänessä, lapsessani ja sen jälkeen kaikessa joka ihmisen nimeä kantoi. Se, mikä oli minulle kaikki, ei tarkoittanut hänelle mitään. Hän oli lumoutunut omasta irrallisuudestaan ja riippumattomuudestaan. Hän oli parvekkeella pysäyttänyt ajan ja vaiti katseli sitä nyt kuin antiikin jumala.
Juuri tällaisissa hetkissä nainen kokee valtavaa tuskaa sisällään. Nainen on maa jolla nämä jumalat astelevat. Nainen kantaa hedelmää ja ruokkii huutavat suut. Mikä oikeus heillä on herättää tällaisia tunteita, tällaista avuttomuuden ja yksinäisyyden tilaa, jossa ainoa lohtu naiselle ovat toiset naiset ja erilaiset teemapäivät ja niiden järjestelytoimikuntien perustelu. Miehet vain ovat ja pohtivat olevaa istuen sen keskipisteen päällä, ilmassa. Olin jo ripustamassa narua näkyni nilkkaan ettei tämä karkaisi taivaalle kuin ilmapallo. Ja kun he sitten kuitenkin karkaavat niin he karkaavat sotaan. He menevät hakkaamaan toisia samanlaisia karanneita hengiltä. Kuviossa ei ollut mielestäni mitään järkeä. Mies ei ollut järjellinen olento. Mies oli itselleen vaarallinen olio, liian kaukana naisen valtakunnasta, johon hän ei tuntenut kuuluvansa.
Työnnän käden reisieni väliin ja avaan itseni kuin kirjan. Kostutan sormeni. Kääntelen liukkaita sivuja etusormellani. Minussa matkustaa vielä keskeneräinen kansainvaellus. Suuret joukot pyrkivät yhä syvemmälle sisääni - elämän ytimeen. Minä teen niiden matkan helvetilliseksi - tekemättä mitään. Makasin aloillani ja katselin kaunista miestäni, lapseni isää parvekkeella. Hän irtoaa maasta ja liikkuu ilmavirrassa. Ilma pyörii hiljalleen aloillaan, kiertää valkoiseksi kalkittuja seiniä kuin neuvoton, päättämätön. Ilmavirran itselleen nostattama hahmo kääntyilee päälaelleen, kolahtaa seinään ja kiepsahtaa kaiteen ylitse taivaalle. Hän on nyt tuulen oma, vuorten ja pilvien, hiljaisen kohinan, meren. Hiljalleen hän katoaa näkyvistä ja muuttuu maisemaksi, muistojen kuviksi kirjojen ja kansien väliin. Hyvin kaunista.
Makasin vuoteella hengittäen kiivaasti. Minulla oli tunne että olin kohdannut jotain jota ei voinut kohdata. Käsi minussa soitti ihmisen selloa, liikkui jousilla kuin matkalla jonnekin. Mutta minä erosin tässä muusta, sillä olin vain tässä. En ollut muualla. En ollut tullut mistään enkä ollut menossa mihinkään. Olin ollut aina tässä, aina.
Fine
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.