Vapaus, veljeys, tasa-arvo. Sisarusparvemme oli tiedostava ja aina valmis kunnon taisteluun tärkeiden asioiden puolesta. Minun nimeni oli Ritu ja värini kirkkaanpunainen. Lauloin työväenkuorossa ja minulla oli sininen rusetti hiuksissani. Kapinoiva koulutyttö ja leveäsankaiset silmälasit. Kuuntelin särisevästä radiosta työväenlauluja ja kirjoitin runoja, joiden aiheet liikkuivat neuvostokirjallisuuden rajaamissa ympäristöissä. Tehdashallit kaikuivat ja kengät kopisivat. Ja olihan minulla myös se suuri unelma. Tahdoin päästä maailmalle. Maailmalla tarkoitin lähinnä Espanjan rantahietikoita ja Ranskan kulttuuripiirejä. Keski-Euroopassa voisi istua katukahvilassa siemailemassa punaviiniä ja Italian rannoilla puhaltaisi leppeä tuuli, aivan kuin suoraan jostakin romanttisesta klassikosta. En minä suinkaan mitään sellaista roskaa lukenut. Miten väärän kuvan sitä saattoi ihminen antaa maailmasta, kirjoittamalla vain heleänpunaisista ruususista ja auringonlaskuista. Ei, siinä missä koreasti puetut porvarilliset hienostorouvat kittasivat kalliita juomiaan ja kaikilla oli hauskaa pastellisen taivaansa alla, minä ja ystäväni paransimme maailmaa. Kaikki ne kotoisat illanistujaisten ihmisringit ja yhdessä paatoksella lauletut taistelulaulut. Toveri Viljanen joka seisoi haudallaan ja itään katseli. Ja se punahiuksinen poika, jolla oli naama täynnä pisamia. Toveri Kataja, jylhät metsämaisemat ja Leninin otsa. Minä olin lahja kaikille niille, jotka tahtoivat kuulla kaunista linnunlaulua ja nähdä sulavaa liikehdintää balettihameessa. Sen olivat vanhoilliset vanhempani turvanneet ja sen vuoksi minä niihin piireihin ehkä pääsinkin. (Tämän minä tosin sain mieleeni vasta vuosia myöhemmin.) Kerran toisensa jälkeen, aina vain uudelleen avasin ääneni ja lauloin kuin enkeli. Kaikki taputtivat ja minä tunsin suurta ylpeyttä. Mutta se poika, toveri Kataja, jonka etunimeä en koskaan saanut tietää… Sen tummanharmaan selän sain aina nähdä aitiopaikalta, hallin oven kulmalta. Kulkevan milloin kenenkin lettipäisen tytön vieressä. Katulamppujen valossa ja hyvästien kaikuessa ympärillä. Nähdään ensi viikolla ja soitellaan.
Onhan minulla ollut ihan oma kerrostaloasuntokin. Kaupungin laidalla ja levottomalla alueella. Joka yö jotakin hakattiin mäsäksi, ihmisten päitä tai bussipysäkkejä. Kukaan ei uskaltanut puhua kenellekään kahdeksan jälkeen. Kaikki muuttui niin vaaralliseksi, aivan kuin ihmissudet olisivat päässeet valtaamaan koko onnettoman lähiöseudun. Minulla ei tosin ollut mitään syytä pelätä. Minulla oli Hannu. Hannu asui naapurissa ja oli ainakin satakiloinen. Eivätkä ne kilot johtuneet läskistä vaan puhtaasti treenatusta lihaksesta. Se oli vuotta kahdeksankymmentäneljä. Pääsin töihin menestyvään lakifirmaan ja aloin takoa rahaa. Bileisiin mentiin alkuillasta ja tultiin aamun ensimmäisellä taksilla. Yrityksen vessan seiniin oli kirjoiteltu rakkaudentunnustuksia ja lattia lainehti oksennuksesta. Meikattua silmäni olin jälleen valmis kohtaamaan tietokoneen. Eläköön elektroniikka! Pukeuduin peilin edessä ja hymyilin asuvalinnalleni. Tyylikäs lady jakkupuvussaan, todella kaunista. Amerikan lomalla katseltiin näyteikkunoissa hymyileviä mallinukkeja ja matkittiin niiden kampauksia. Eihän niihin vaatteisiin ollut varaa kuin lainaamalla.
Olin aivan rahaton ja makasin hiljaisessa asunnossani. Kädessäni puristin edelleen Hannun kirjettä. Vaaleat kiharat ja jenkkihymy. Upeat, kiiltävät kynnet ja turkistakki. Varmasti lämmin. Varmasti täydellinen. Seinällä nauroi uusin taulu, johon oli maalattu rohkeilla väreillä merimaisema. Tartuin puhelimeen ja annoin itselleni luvan näyttää tunteeni. Se olikin ensimmäinen kerta pitkään aikaan. Seuraavana yönä unohdin kaiken, upposin ihanaan pehmeyteen ja näin suloisia valveunia. Ne unet jatkuivat ja ennen pitkää huomasin olevani niiden vankina. Pusseja kertyi nurkkiin yhä enemmän, ja aina uutta hankkiessani lupasin sen olevan ehdottomasti viimeinen. Ei kuitenkaan ollut, ei se eikä sitä seuraava.
Päätäni jomotti ja kaikki värit olivat liuenneet paletista alas. Makasin valkoisessa huoneessa ja kuuntelin olemattomia ääniä. Ajatukset olivat totaalisen sekaisin, en oikeastaan enää osannut edes ajatella kunnolla. Olin vain ja samaan aikaan olin olematta. Mikäs olisi ollut sen hauskempaa. Mikään uskottelu ei enää toiminut, ja sen vuoksi itkin katkeria kyyneliä. Miksi ja miksi ja mitä nyt? Kysymykset olivat toinen persoonani. Tai oikeastaan ehkä kolmas tai neljäs. Lääkkeet väsyttivät ja mieliala oli matalalla, silloin kuin nyt ylipäätään tunsin mitään. Ne hetket, jolloin saatoin käyttää aikaa muisteluun , olivat kaikkein pahimpia.
En tiennyt enkä tiedä edelleenkään, miten kaikki lopulta järjestyi edes jonkinlaiseen ruotuun.
Niin, minun nimeni on Ritva, hyvää päivää. Asun Tampereen Pispalassa ja minulla on samanikäinen miesystävä, Tarmo nimeltään. Hän on todella kultainen ja saatan ylpeänä todeta olevani viimeinkin rakastunut. Kohta pitää lähteä ostamaan kaupasta perheelle ruokaa, pianhan se Maijukin jo tulee koulusta. Pieni kissani leikki tuossa lattialla ja sillekin pitäisi ostaa uusi lelu tuon puhki raavitun kangashiiren tilalle. Eläinkaupasta saa kuulemma alennuksella kissanleluja, joten poikkean samalla kauppareissulla sitten sinnekin. Ulkona paistaa aurinko ja illalla pitäisi mennä naapurien grillijuhliin. Katson nyt ulos ikkunasta, jonka alla kävelee vanha mies resuisessa puvussaan pullo toisessa kädessään. Hiekka pöllyää tällaisella helteellä. Pitäisi ostaa uudet verhot tuohon ikkunaan. Mutta lähdenkin nyt tästä, pitää ehti valmistautua niihin grillijuhliin.
Onhan minulla ollut ihan oma kerrostaloasuntokin. Kaupungin laidalla ja levottomalla alueella. Joka yö jotakin hakattiin mäsäksi, ihmisten päitä tai bussipysäkkejä. Kukaan ei uskaltanut puhua kenellekään kahdeksan jälkeen. Kaikki muuttui niin vaaralliseksi, aivan kuin ihmissudet olisivat päässeet valtaamaan koko onnettoman lähiöseudun. Minulla ei tosin ollut mitään syytä pelätä. Minulla oli Hannu. Hannu asui naapurissa ja oli ainakin satakiloinen. Eivätkä ne kilot johtuneet läskistä vaan puhtaasti treenatusta lihaksesta. Se oli vuotta kahdeksankymmentäneljä. Pääsin töihin menestyvään lakifirmaan ja aloin takoa rahaa. Bileisiin mentiin alkuillasta ja tultiin aamun ensimmäisellä taksilla. Yrityksen vessan seiniin oli kirjoiteltu rakkaudentunnustuksia ja lattia lainehti oksennuksesta. Meikattua silmäni olin jälleen valmis kohtaamaan tietokoneen. Eläköön elektroniikka! Pukeuduin peilin edessä ja hymyilin asuvalinnalleni. Tyylikäs lady jakkupuvussaan, todella kaunista. Amerikan lomalla katseltiin näyteikkunoissa hymyileviä mallinukkeja ja matkittiin niiden kampauksia. Eihän niihin vaatteisiin ollut varaa kuin lainaamalla.
Olin aivan rahaton ja makasin hiljaisessa asunnossani. Kädessäni puristin edelleen Hannun kirjettä. Vaaleat kiharat ja jenkkihymy. Upeat, kiiltävät kynnet ja turkistakki. Varmasti lämmin. Varmasti täydellinen. Seinällä nauroi uusin taulu, johon oli maalattu rohkeilla väreillä merimaisema. Tartuin puhelimeen ja annoin itselleni luvan näyttää tunteeni. Se olikin ensimmäinen kerta pitkään aikaan. Seuraavana yönä unohdin kaiken, upposin ihanaan pehmeyteen ja näin suloisia valveunia. Ne unet jatkuivat ja ennen pitkää huomasin olevani niiden vankina. Pusseja kertyi nurkkiin yhä enemmän, ja aina uutta hankkiessani lupasin sen olevan ehdottomasti viimeinen. Ei kuitenkaan ollut, ei se eikä sitä seuraava.
Päätäni jomotti ja kaikki värit olivat liuenneet paletista alas. Makasin valkoisessa huoneessa ja kuuntelin olemattomia ääniä. Ajatukset olivat totaalisen sekaisin, en oikeastaan enää osannut edes ajatella kunnolla. Olin vain ja samaan aikaan olin olematta. Mikäs olisi ollut sen hauskempaa. Mikään uskottelu ei enää toiminut, ja sen vuoksi itkin katkeria kyyneliä. Miksi ja miksi ja mitä nyt? Kysymykset olivat toinen persoonani. Tai oikeastaan ehkä kolmas tai neljäs. Lääkkeet väsyttivät ja mieliala oli matalalla, silloin kuin nyt ylipäätään tunsin mitään. Ne hetket, jolloin saatoin käyttää aikaa muisteluun , olivat kaikkein pahimpia.
En tiennyt enkä tiedä edelleenkään, miten kaikki lopulta järjestyi edes jonkinlaiseen ruotuun.
Niin, minun nimeni on Ritva, hyvää päivää. Asun Tampereen Pispalassa ja minulla on samanikäinen miesystävä, Tarmo nimeltään. Hän on todella kultainen ja saatan ylpeänä todeta olevani viimeinkin rakastunut. Kohta pitää lähteä ostamaan kaupasta perheelle ruokaa, pianhan se Maijukin jo tulee koulusta. Pieni kissani leikki tuossa lattialla ja sillekin pitäisi ostaa uusi lelu tuon puhki raavitun kangashiiren tilalle. Eläinkaupasta saa kuulemma alennuksella kissanleluja, joten poikkean samalla kauppareissulla sitten sinnekin. Ulkona paistaa aurinko ja illalla pitäisi mennä naapurien grillijuhliin. Katson nyt ulos ikkunasta, jonka alla kävelee vanha mies resuisessa puvussaan pullo toisessa kädessään. Hiekka pöllyää tällaisella helteellä. Pitäisi ostaa uudet verhot tuohon ikkunaan. Mutta lähdenkin nyt tästä, pitää ehti valmistautua niihin grillijuhliin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan kuin loppuun oltaisiin lätkäisty pätkä kokonaan toisenlaista tarinaa -minusta siirtymä oli aika huomattava, vaikka sen tulon saattoikin arvata jo etukäteen. Pidin alusta enemmän kuin lopusta, joka vaikutti hieman pikakelauksella läpikäydyltä (saattoi olla tarkoituskin). Villi nuoruus ja tylsä loppuelämä kotiäitinä..scary. Ja ne kun vielä ovat kiitollisia siitä. :D
Mutta mielenkiintoisesti kirjoitettua tekstiä, tämän jaksoi lukea vallan mainiosti, eikä kirjoitusvirheitäkään näyttänyt olevan.
Luulin olevani ensimmäinen, mutta sinä kiilaat minuutilla edelle.
...dimdamdimdam - jotain jotain - myös kunnon setä Ho Tsi Minh - dimdimdam...
Lastenlauluja. Mikä synti ja häpeä, että kukaan ei ole tätä vielä ehättänyt kommentoida.
Virkistävää lukea sellaisia tekstejä, joiden kirjoittaja pitää sanoista ja uskaltaa käyttää niitä värikkäästi.
Ihastuttavia pikku stereotypioita, tuntui minusta alussa. Kiinnyin joihinkin tiettyihin lauseisiisi:
"Minun nimeni oli Ritu ja värini kirkkaanpunainen." (Suurenmoista)
Tätä leimaa - ja ehkä vaivaa - sama, mikä edellistä tekstiäsi. Eli, hmmm, puheripuli. Juma, mitä kappaleita, etkö raaski pilkkoa itseäsi?
Tarinassa oli jotenkin vahva aihe. Pidin kyllä kovasti. Takinkääntämisen ihanuudesta.
Kommentoikaa nyt muutkin, tämä eroaa edukseen kaikista teiniräpellyksistä.