Esipuhe kuin leikki
Kirjallisuudessa harvoin puen naistani. Annan hänen olla rauhassa ja valita vaatteensa itse. Henkinen tuki, tai asiantunteva opastus ei kohdallani tule kysymykseenkään, sillä pidän enemmän välimatkoista selittämättömiin ongelmiin, kuin siitä että olisin itse vapaaehtoisesti niissä.
Pidän hänen lopputuloksistaan, sillä hänellä on erehtymätöntä silmää maailman ihmisille sekä heidän piilottelevalle kauneudelleen. Mikä minä olisin sellaisessa lajissa sohlaamaan, tai sellaiseen puuttumaan. En mikään.
Hän on murheellisten rakkaustarinoitteni päätepiste. Löysin hänet itsestäni. Kannoin peilin yläkerrasta autotalliin vilkaisemattakaan siihen. Kun olin päässyt sinne, seisahduin ja kannoin peilin takaisin yläkertaan. Se oli hieno peili. Miksi minä luopuisin näin kauniista kuvastimesta?
Päätin liittää peilin maailmanperintölistaan, kun ehdin. Kävelin alakertaan ja opettelin jälleen kävelemään sisällä kengät jalassa. Se tuntui aluksi täysin järjettömältä, aivan kuin olisi ollut töissä. Sitten, siinä puuhastellessa, asia hiljalleen loksahti kohdalleen ja unohdin outouden tunteen. En enää tuntenut likaavani lattioita ja mattoja, vaan olin ja elin kuin ennenkin.
Keiko oli lähtenyt ja jättänyt minulle kallisarvoisimman lahjansa jonka japanilainen nainen voi vain toiselle naiselle antaa. Seisoin tyhjässä keittiössä ja katselin hiljenneitä seiniä.
Pöydän äärellä hän yhä ryysti nuudeleita kupistaan ja joi vaiti teetään. Olimme ojentaneet kaksin käsin korttimme jo vuosia… ikuisuuksia sitten. Lentokenttä. Hänen naurunsa oli yhä täällä, välttelevä katse. En voinut koskea mihinkään. Asunto olisi suljettava ja siitä olisi tehtävä mausoleumi, temppeli idän jumalalle, aamuiselle auringolleni.
Kävelin pihalle. Emme saaneet lunta tänä vuonna. Jossain pilvien ja lintujen tuolla puolen matkusti koko maailmani, tavoittamattomissa.
Naapurini suunnitteli aitaa asuntojemme väliin. Inhosin aitoja, mutta hänellä oli aitoihinsa oikeus. Kun naapurini saisi aitansa valmiiksi, niin minunkin aitani tulisi samalla valmiiksi. Olimme keskustelleet aidan järjettömyydestä monen monta kertaa, sillä oli hyvä olla yhteisymmärrys muotoseikoista - joita elämämme oli tulvillaan. Kahden aidan rakentamisessa ei ollut senkään vertaa järkeä, kuin yhden. Mutta ymmärsin häntä. Inhosin kykyäni ymmärtää.
- Minä ymmärrän sinua, sanoin puhelimeen ja suljin sen. Istuin vielä hetken autossani, sitten starttasin.
Vilkuttelin tutulle perheenäidille, joka viritteli jouluvaloja pihatuijaan.
Ihmiset olivat täällä lähellä toisiaan, melkein toisissaan kiinni, mutta eivät toistensa kanssa. He olivat täällä valojensa ja lelujensa kanssa olematta itsensä kanssa. He tuntuivat kärsivän yksinäisyydestä, mutta olivat yhtä kaukana kaikesta kuin olivat itsestään. Kaikki tuntui hyvin kotoisalta.
Naurahdin. Keiko oli sekoittanut pääni. Painoin kaasua. Halusin pois tästä hulluudesta.
Kirjallisuudessa harvoin puen naistani. Annan hänen olla rauhassa ja valita vaatteensa itse. Henkinen tuki, tai asiantunteva opastus ei kohdallani tule kysymykseenkään, sillä pidän enemmän välimatkoista selittämättömiin ongelmiin, kuin siitä että olisin itse vapaaehtoisesti niissä.
Pidän hänen lopputuloksistaan, sillä hänellä on erehtymätöntä silmää maailman ihmisille sekä heidän piilottelevalle kauneudelleen. Mikä minä olisin sellaisessa lajissa sohlaamaan, tai sellaiseen puuttumaan. En mikään.
Hän on murheellisten rakkaustarinoitteni päätepiste. Löysin hänet itsestäni. Kannoin peilin yläkerrasta autotalliin vilkaisemattakaan siihen. Kun olin päässyt sinne, seisahduin ja kannoin peilin takaisin yläkertaan. Se oli hieno peili. Miksi minä luopuisin näin kauniista kuvastimesta?
Päätin liittää peilin maailmanperintölistaan, kun ehdin. Kävelin alakertaan ja opettelin jälleen kävelemään sisällä kengät jalassa. Se tuntui aluksi täysin järjettömältä, aivan kuin olisi ollut töissä. Sitten, siinä puuhastellessa, asia hiljalleen loksahti kohdalleen ja unohdin outouden tunteen. En enää tuntenut likaavani lattioita ja mattoja, vaan olin ja elin kuin ennenkin.
Keiko oli lähtenyt ja jättänyt minulle kallisarvoisimman lahjansa jonka japanilainen nainen voi vain toiselle naiselle antaa. Seisoin tyhjässä keittiössä ja katselin hiljenneitä seiniä.
Pöydän äärellä hän yhä ryysti nuudeleita kupistaan ja joi vaiti teetään. Olimme ojentaneet kaksin käsin korttimme jo vuosia… ikuisuuksia sitten. Lentokenttä. Hänen naurunsa oli yhä täällä, välttelevä katse. En voinut koskea mihinkään. Asunto olisi suljettava ja siitä olisi tehtävä mausoleumi, temppeli idän jumalalle, aamuiselle auringolleni.
Kävelin pihalle. Emme saaneet lunta tänä vuonna. Jossain pilvien ja lintujen tuolla puolen matkusti koko maailmani, tavoittamattomissa.
Naapurini suunnitteli aitaa asuntojemme väliin. Inhosin aitoja, mutta hänellä oli aitoihinsa oikeus. Kun naapurini saisi aitansa valmiiksi, niin minunkin aitani tulisi samalla valmiiksi. Olimme keskustelleet aidan järjettömyydestä monen monta kertaa, sillä oli hyvä olla yhteisymmärrys muotoseikoista - joita elämämme oli tulvillaan. Kahden aidan rakentamisessa ei ollut senkään vertaa järkeä, kuin yhden. Mutta ymmärsin häntä. Inhosin kykyäni ymmärtää.
- Minä ymmärrän sinua, sanoin puhelimeen ja suljin sen. Istuin vielä hetken autossani, sitten starttasin.
Vilkuttelin tutulle perheenäidille, joka viritteli jouluvaloja pihatuijaan.
Ihmiset olivat täällä lähellä toisiaan, melkein toisissaan kiinni, mutta eivät toistensa kanssa. He olivat täällä valojensa ja lelujensa kanssa olematta itsensä kanssa. He tuntuivat kärsivän yksinäisyydestä, mutta olivat yhtä kaukana kaikesta kuin olivat itsestään. Kaikki tuntui hyvin kotoisalta.
Naurahdin. Keiko oli sekoittanut pääni. Painoin kaasua. Halusin pois tästä hulluudesta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.