Uhri
Olimme kokoontuneet aamutorille. Jotkut naisista olivat ojentaneet vielä tyhjät punoskorinsa lapsilleen ja jättäneet heidät taaemma seisoskelemaan sisarustensa kanssa. Monenkirjavat äidit hameissaan tungeksivat väkijoukon etunenässä heristellen nyrkkejään ja huudellen kirouksia tolppaan sidotulle nuorelle naiselle, joka katseli tyhjin silmin eteensä. Naisten joukossa oli paljolti myös miehiä, mutta pääasiallinen raivo oli naisten. Tilaisuus oli heidän, tai sen katsottiin kuuluvan heille, olevan heidän omaisuuttaan.
Katukivien irrottaminen torin kiveyksestä oli hankalaa. Kivet olivat lähes kiinni toisissaan ja niiden välit olivat tiukat ja kivet istuivat tiukassa. Joten ensimmäisen kiven irrottaminen oli työlästä, ja siinä onnistuivat parhaiten nuoret pojat, jotka ilman korvausta kaivoivat silmät palaen saumoja auki työntäen veitsiään rakoihin kammetakseen kiviä irti. Toriin muodostui laajenevia reikiä jalkojen alle, kun kuhisevat laumat söivät sen pintaa kuin muurahaiset.
Tuomiokapitulin eteen oli yön aikana ilmestynyt puinen lava, jolla seisoi mustia miehiä musta katse silmissään. Heidän kiiltävät kengänkärkensä ja kaapujen moitteettomat helmat olivat täysikasvuisen miehen otsan korkeudella. He seisoivat hiljaa aloillaan, vaiti, aivan kuin torilla ei olisi tapahtunut mitään. Heidän takanaan olivat järjestystä ylläpitävien sotilaiden päällystö. Itse sotilaat nojailivat kaiken taustalla pienissä ryhmissä siellä täällä. He eivät näyttäneet olevan erityisen kiinnostuneita mistään.
Koska olimme kaupungin ytimessä, sen torilla, niin aukiota kiertävien talojen parvekkeet ja avoimet ikkunat olivat tulvillaan hyvin pukeutuneita ihmisiä. Naisilla oli päivänvarjonsa ja viuhkansa, ja nuorimmat heistä pitelivät pienempiään olkapäistä, sillä näillä tuntui olevan valtava halu kiivetä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Miehet taas polttelivat sikareita ja puhelivat keskenään, huutelivat parvekkeelta toiselle ja naureskelivat.
Olin itse hieman sivummalla, paikassa josta näin yhdellä vilkaisulla koko torin. Se oli vanha kaivo, jonka kannella seisoin, nojaten sen telan ympärille kiertyneeseen märkään köyteen. Köydellä käveli kirva, iloisen kirkas vihreä kirva. Katselin sen menoa, enkä ollut järin varma että tiesikö se mihin se oli menossa. Kansa kohahti. Unohdin kirvan ja katsahdin torille.
Paaluun sidotun naisen luokse asteli mustapukuinen mies, avasi paperikäärön ja alkoi lukea. En saanut selvää, sillä vaikka kansaa käskettiin olemaan hiljaa, niin se jatkoi vellomistaan. Kansa näytti rengasmaiselta massalta paalun ympärillä, kiven heittämän päässä. Se kuhisi ja eli, sykki ja aaltoili kuin yksi ja sama olento tai olio. Sidotulle luettu syytekirjelmä ja siitä langetettu tuomio oli pitkä, uuvuttavan pitkä. Ja kun se vihdoin ja viimein oli tullut päätökseen, niin jo aloilleen uinahtaneen väkijoukon raivo sai silmittömän vallan. Kaivonkansi allani tärisi, kun ihmiset jyskyttivät kepeillään toria ja tömistelivät jalkojaan.
........
Olimme kokoontuneet aamutorille. Jotkut naisista olivat ojentaneet vielä tyhjät punoskorinsa lapsilleen ja jättäneet heidät taaemma seisoskelemaan sisarustensa kanssa. Monenkirjavat äidit hameissaan tungeksivat väkijoukon etunenässä heristellen nyrkkejään ja huudellen kirouksia tolppaan sidotulle nuorelle naiselle, joka katseli tyhjin silmin eteensä. Naisten joukossa oli paljolti myös miehiä, mutta pääasiallinen raivo oli naisten. Tilaisuus oli heidän, tai sen katsottiin kuuluvan heille, olevan heidän omaisuuttaan.
Katukivien irrottaminen torin kiveyksestä oli hankalaa. Kivet olivat lähes kiinni toisissaan ja niiden välit olivat tiukat ja kivet istuivat tiukassa. Joten ensimmäisen kiven irrottaminen oli työlästä, ja siinä onnistuivat parhaiten nuoret pojat, jotka ilman korvausta kaivoivat silmät palaen saumoja auki työntäen veitsiään rakoihin kammetakseen kiviä irti. Toriin muodostui laajenevia reikiä jalkojen alle, kun kuhisevat laumat söivät sen pintaa kuin muurahaiset.
Tuomiokapitulin eteen oli yön aikana ilmestynyt puinen lava, jolla seisoi mustia miehiä musta katse silmissään. Heidän kiiltävät kengänkärkensä ja kaapujen moitteettomat helmat olivat täysikasvuisen miehen otsan korkeudella. He seisoivat hiljaa aloillaan, vaiti, aivan kuin torilla ei olisi tapahtunut mitään. Heidän takanaan olivat järjestystä ylläpitävien sotilaiden päällystö. Itse sotilaat nojailivat kaiken taustalla pienissä ryhmissä siellä täällä. He eivät näyttäneet olevan erityisen kiinnostuneita mistään.
Koska olimme kaupungin ytimessä, sen torilla, niin aukiota kiertävien talojen parvekkeet ja avoimet ikkunat olivat tulvillaan hyvin pukeutuneita ihmisiä. Naisilla oli päivänvarjonsa ja viuhkansa, ja nuorimmat heistä pitelivät pienempiään olkapäistä, sillä näillä tuntui olevan valtava halu kiivetä aina vain korkeammalle ja korkeammalle. Miehet taas polttelivat sikareita ja puhelivat keskenään, huutelivat parvekkeelta toiselle ja naureskelivat.
Olin itse hieman sivummalla, paikassa josta näin yhdellä vilkaisulla koko torin. Se oli vanha kaivo, jonka kannella seisoin, nojaten sen telan ympärille kiertyneeseen märkään köyteen. Köydellä käveli kirva, iloisen kirkas vihreä kirva. Katselin sen menoa, enkä ollut järin varma että tiesikö se mihin se oli menossa. Kansa kohahti. Unohdin kirvan ja katsahdin torille.
Paaluun sidotun naisen luokse asteli mustapukuinen mies, avasi paperikäärön ja alkoi lukea. En saanut selvää, sillä vaikka kansaa käskettiin olemaan hiljaa, niin se jatkoi vellomistaan. Kansa näytti rengasmaiselta massalta paalun ympärillä, kiven heittämän päässä. Se kuhisi ja eli, sykki ja aaltoili kuin yksi ja sama olento tai olio. Sidotulle luettu syytekirjelmä ja siitä langetettu tuomio oli pitkä, uuvuttavan pitkä. Ja kun se vihdoin ja viimein oli tullut päätökseen, niin jo aloilleen uinahtaneen väkijoukon raivo sai silmittömän vallan. Kaivonkansi allani tärisi, kun ihmiset jyskyttivät kepeillään toria ja tömistelivät jalkojaan.
........
Vastaukset 4
Vanhimmat
etc...
Tämän kaoottisen huminan ja mölyn keskeltä ilmestyi esiin mustahuppuinen mies, joka asteli naisen eteen ja repi häneltä vaatteet yltä. Vasta nyt huomasin, miten hento ja hauras tuo jumalan hylkäämä ruumis oli. Hänen hiuksensa roikkuivat kasvoilla, ja iho oli joko järkytyksestä valkoinen, tai sitten se vain oli sellainen. Hän ei ollut nähnyt aurinkoa koskaan, päättelin. Sitten kuului läjäys, sitten vertahyytävä kirkaisu. Mustahuppuinen mies oli lyönyt naista itsensä mittaisella ruokokepillä suoraan rinnoille. Tämä jatkui kunnes nainen menetti tajuntansa ja retkotti köysissä kuin kuollut. Vartalo oli vääntynyt omituiseen asentoon, ja sen pinnalla kulki verisiä juovia siellä täällä.
Kansa raivosi. Naisen päälle heitettiin sangollinen kaivovettä. Katselin märkää köyttä telan ympärillä. Kirva oli kadonnut. Vartin hakkaamisen jälkeen nainen oli kirkkaanpunainen ja lähes kuollut. Hänen suunsa retkotti auki ja toinen korva oli lähes irronnut. Jokaisen vesisangon jälkeen kansa ulvahti, hurrasi, sillä veren alta löytyi aina jotain ehjää, johon lyödä. Kivet lainehtivat. Minä haistoin vaivatta veren ja vihan sodasta tutun hajun monen askeleen päähän. Mustahuppuinen mies poistui ja kivisade alkoi kuin varkain. Paalussa retkottava nainen liikahteli osumista. Kiviä satoi kaikkialta. Niitä oli kasoittain hänen jaloissaan, ja lopulta hän näytti olevan kuin jalustalle rikotun ihmisen patsas, jonkinlainen ydin, sekä maailman ydin, kaupungin että ihmisyyden ydin. Hän tuskin oli enää kaiken keskipisteessä itse läsnä.
Kaiken tämän laannuttua ja kansan raivon kaikottua tuuleen, tori pikkuhiljaa tyhjeni. Lapset talutettiin korvista kotiin syömään ja ihmiset siirtyivät arjen askariin. Parvekkeet tyhjenivät ja ikkunat suljettiin. Lopulta jäljelle jäi vain paalussa retkottava ruumis ja hänen vartijansa, kaksi sotilasta, jotka nojailivat keihäisiinsä ja kirosivat kohtaloaan. Astelin itse paikalle ja käskin heidän seistä kunnolla. Tämä ei mielestäni ollut mikään teatteriesitys armeijan todellisesta luonteesta, vaan vakavasti otettava manööveri.
Urani aikana olen nähnyt paljon kuolemaa, enkä sitä pelkää, tai sen edessä vapise. Olen liian karaistunut nähdäkseni tällaisia asioita itsessäni. Elämä on helvetti, ja sen päätyttyä me olemme tuollaisia kuin tuo roikkuva ruumis tuossa, tuo josta me tiedä mitään, emmekä koskaan voi tietääkään, koska hän on kuollut. Me voimme lukea hänen syytteensä ja punniskella sanojen painoarvoja, me voimme kysellä hänestä. Me voimme muodostaan hänestä millaisia mielipiteitä tahansa, mutta yksi asia on varma, häneltä me emme voi kysyä enää yhtään mitään.
Fine
Nyt mä muistan mikä se oli, se pohjatarina tähän. Tän alla on jouluevankeliumi.
Yes!
plet???
Mitä seksiin viittaavaa tuossa kirjoituksessasi muka on??
Tämä oli tällainen postuumi tapahtumahorisontti, josta ei ollut enää sitten paluuta. Eli siis kaikki oli jo tapahtunut, jokamikä johti kyseiseen sekametelisoppaan.
Eikö ollutkin hieno, hirveen realistinen ja kirkas?