Oletko koskaan pannu jälkikasvulle välit totaalisesti poikki ?

täällä on vanhus narsisteja.

Jälkikasvu usein on eriluonteisia toisiinsa verrattuna, sisarkateus aiheuttaa suurta kärsimystä vanhemmilleen kuin toisilleen, joskus on pakko panna välit poikki jos tilanne muodostuu täysin mahdottomaksi, kaikilla perheen jäsinillä on oikeutensa omaan elämään.
Tilanteesta kaikkein eniten kärsii varmasti vanhukset, eivät varmasti toivo pahaa mieltä kellekkään, mutta se on vain mahdottomuus joissakin tapauksissa.

Ei ole jälkikasvua.

Omien vanhempiemme jälkeen on omatunto puhdas. Kaikkemme heille annoimme.
Loppuun asti huolehdimme, liian aikaisin heistä vain piti luopua.
Äitini kuoli, kun olin vasta 30-vuotias.

Näin joulun aikaan aina muistuu poismenneet vanhemmat, kun aiemmin, silloin joskus, heidät joulupöytäämme haimme.
Usein, tosin, meidätkin kutsuttiin syömään omien vanhempien valmistamaa ruokaa.
Omat vanhempani olivat eronneita, mutta hyvin oltiin silti tekemisissä keskenämme.

Kaikessa toinen toistaan auttoi.

Hyviä Joulun jatkoja!

Luultavasti ihminen vanhetessaan ottaa omaa tilaa, voi olla ettei pinna enään kestä koettelemuksia, sanottanhan " vanhetessa ihmisen huono lounne vain korostuu usein kärjistyy ", en kuitenkaan tiedä onko kaikki huonon luonteen aiheuttamia päätöksiä, joskus vain oikeudentaju on aivan ei puusta veistetty kuin jälkikasvulla.

Se vaan usein jää peilin eteen pysähtymättä sekä osoittamatta sormella peiliä ja ymmärtämättä ketä se sormi osoittaa...

Toivon hartaasti, että välimme lapsiimmme ja lastenlapsiin säilyvät kunnossa hamaan kuolemaani asti. Toistaiseksi ei ole ollut mitään ongelmia. Tuossa he kaikki olivat joulupäivänaterialla ja hyvin tuntui koko poppoolla juttu sujuvan. Toistaiseksi lapset ovat yhtäköyttä vetäneet. Nautin oikein kaiken kiireen keskellä kuunnella heitä ja ottaa välillä osaa lystin pitoon, senkun ruokatouhujen keskellä ehdin. Kyllähän tyttäreni ja poikanikin auttoivat minua, joten se helpotti tarjoilua.

Se on myös tärkeää että me vanhemmat kohtelemme kaikkien lasten perheitä tasapuolisesti, etteivät pääse sanomaan, että pidämme toista parempana. Sellainen voi aiheuttaa kateutta ja kitkaa lasten välillä.

Surullista on, jos välit ovat poikki omiin lapsiin. Tiedän yhden pariskunnan, joiden tyttären perhe ei ole vuosiin suostunut keskustelemaan äitinsä kanssa.
Asuvat melko lähellä toisiaan, mutta eivät tapaa eivätkä ole puhelinyhteydessä.
En tiedä, mistä välirikko johtuu.


Näin on joulu sujunut rakkaitten kanssa viettäen. Siitä olen kiitollinen, että jälleen yhden joulun sain olla heidän kanssaan.

Paljon kertoo avaajasta se, että hän avaa tällaisen ketjun joulupäivänä.

stuu.

Elämä ei aina ole tuusuilla tansimista, suomi on hyvin sairas maa, monella ihmis-suhteet taysin pielessä, perhetradekioita, tällä viikolla viimeksi kamala tapaus, terapeutille on paljon töitä kun vain ihmiset menisivät ajoissa ennenkuin on liian myöhäistä.

Ei minun kanssani ole mahdollista panna välejä poikki. Mene itseesi. Nöyrry. Yksin ei voi riidellä.

Se minua piruuttaa, että kaksi lastani eivät ole puheväleissä. Syökööt kiviä peijakkaat. Sovittelijaksi en aijo ryhtyä. Tunnen kuitenkin epäonnistuneeni kasvattajana. Se piruuttaa.

Kaikkia mahtuu meidänkin ikäluokkaan, ja joulua pidetään täällä luterilaisuudessa perhejuhlana.
Ikävää on tuo aloittajan kertoma, eikä sillä ole väliä on joulu tai ei, pahaa mieltä varmasti saa kokea ja ketäs muita kuin osapuolia ajattelee.

Mitä me ollaan arvostelemaan, Tuo Rn vastaus olisi voinut jäädä lähettämättä, hyvä on huomautella kun ei ole perheellinen.

Huomenta Tapanin päivän aamuun!
Lueskelin eilen yhtä ketjua joka oli samasta asiasta aloitus "Oletko unohdettu vanhus", useampi vastaus oli osoitettu avaajalle tavalla joka osoittaa että hänessä vain se vika on, eikä sellaista voi yleistää?
Kyllä meihin täällä kirjoittajiin taitaa sattua kun jollain on halu sanoa tuosta ikävästä asiasta palstalla, ohjeita tulee vaikka ei tunneta ihmisiä/ihmistä, tiedetään tarkkaan kuvailla mistä moinen johtuu.
Varmasti perheen sisäiset asiat eivät ole niitä ainoita vaan luonteetkin, halutaan alistaa tai laittaa oman mielen mukaan koko lähipiiri.
Samassa perheessä voi olla hyvin erilaisia opittuja tapoja, ja siihen vielä ulkoiset ärsytykset halu muokata asioita monessa´.
Ikävää on olla yksin, voisihan sitä vaikka kerran vuodessa kokeilla kysyä kuulumisia syntymäpäivänä onnitella pehmentää tavallaan välejä, pienestä se vihakin kasvaa ja sitä ruokitaan olemalla hiljaa.

Narsismi on sairaus jota ei voi parantaa. Kun sellainen sairaus ilmenee perheessä ei ole muuta mahdollisuutta kuin lopettaa yhteydenpito tyystin, sillä kukaan ei jaksa aina antaa anteeksi ja kuunnella turhien mielikuvien vallassa rakennettuja syytöksiä ja loukkauksia.
Nuorena jaksaa, sanotaan, mutta kun vuosikymmenet jatkuu sama vaino ja "ikuinen elatusvelvollisuus" on pakko todeta ettei riitä henkistä voimaa kenelläkään asianosaisella. Anteeksiantamalla vain ikäänkuin antaa narsistille lisää tilaa ja mahdollisuuden jatkaa samaa tilannetta joka lopulta sairastuttaa muutkin lähellänsä.
Itse olen katkaissut välit koska haluan elää itselleni. En jaksa kuulla yhä uusia ja uusia keksittyjä syytöksiä, asioiden muuttamista hänen mielipiteensä mukaisiksi, vaikka kuinka totuus olisi toisenlainen. Mustastakin tulee valkoista narsistin mielessä ja än tekee kaikkensa saadakseen muutkin uskomaan asian niin olevan.
Rakkaus on joskus parempaa rakkautta kun lakkaa hyysäämästä ja antamasta anteeksi loukkauksia jotka eivät lopu kuntelemalla ja anteeksiantamalla.
Vanhemmuutta ei voi kieltää, mutta välimatkan voi kasvattaa yhden sukupolven ylittäväksi.

" katkeruuden kokenut" kokemuksesi oli melkein kuin omasta elämästäni,, vihdoin sain pantua välit lopullisesti poikki, kolmessakymmenessä vuodessa todellakaan ei enään tunne jälkeläisiään, loputon perättömät syytökset tuntuu tosi pahalta, huomasi toivottomaksi yrittää enään yhtään mitätään, luovutin, nyt elän itselle omaa elämää vanhoilla päivillä,
hautajaiset vietän ainoa läheisen kanssa, nämä eristäytyjät jätän perinöttömäksi.

Vaikka kuinka ajattelee että hykää jälkeläiset, eikä ole niitä tavannu kymmeniin vuosiin ainavain silti sydämmestä kouristaa, itku kuristaa kurkusta,
miksi ihminen ei koskaan voi selviytyä läheisen menetyksestä,?
Sielun tuska on ikuinen suuru suunnaton, suurin toiveeni on että unohtaisin että olen koskaan synnyttänytkään, mutta tuo muisti ei katoa, MIKSI ei katoa, se olisi armollista, olen pettyny ja kärsin suunatomasti aina kun satun muistamaan heidän olemassa olon.
Jos elämän saisi takasi en synnyttäs ainuttakaan jälkeläistä ei olisi kärsimystäkään.

tämän tietäisin, joksisin karkuun tilannetta niinpaljon kuin kintuista pääsis, ainuttakaan jälkeläistä en tekisi.



Side vanhuksilla omiin aikuisiin lapsiin on uskomattoman luja, vaikka kuinka suuttuu, ja tuntee vihaa ja pettymystä, eikä kymmeniin vuosiin ole ollu enään normaalia kontaktia, silti aina vaan suru painaa mieltä.

Jotenkin haluaisi tuskaanne helpottaa, noissa ylläolevissa viesteissä kerrottuja, muttei sellaiseen pysty kukaan. Äiti on äiti, ja meillä ihmisillä erilainen empatian tuntemisen kyky, rasitekin se joskus tuntuu olevan.
Tekivätpä lapset mitä tahansa, aina on ovi avoin kotiin tulla. On edes yksi ihminen, joka ehdoitta rakastaa, ja sillä on merkitystä lapsensa myöhemmässä elämässä.
Tämä on vaikea asia sellaisten ymmärtää, joilla ei koskaan ole ollut vaikeuksia jälkikasvunsa kanssa.
Ei ole tarkoituksenikaan lirkutella vain lempein sanoin, ymmärrän kyllä monen tuskan, siitä ei pääse irti. Toiset lapset ovat ns. helppoja ja toisten kanssa alituisia ongelmia, koviakin yhteydenottoja. Mutta ei koskaan äiti saa hylätä lastaan, loppujen lopuksi ainut tuki-ja turvapaikka. Välillä voi ottaa, on ehkä otettavakin, etäisyyttä, mutta se tietoisuus on oltava lapsen mielessä, että se äidin syli on kuitenkin olemassa.
Olishan tästä paljonkin sanomista, mutteivat oikeat sanat noin vain löydy. Ne tavat ja keinot kun on jokaisen itse muodostettava. Sydämensä mukaan on vaan toimittava, siinä ei menetä mitään, vaikka raastettava olisi itsensä vereslihalle.

Mutta jos äiti ei jaksa, ei hänestä silloin apuakaan ole,autettava voikin kuormittua yhä enemmän, syyllistymällä lisää. Emme me äiditkään mitään yli-ihmisiä ole, tuntiessaan olevansa voimaton, on otettava etäisyyttä.

Kun nyt kuitenkin rupesin yrittämään joitain lohdutuksen sanoja muodostaa, tästä narsistisuudesta vielä. Se tuntuu olevan tuolla jossain kirjoituksessa ihan todellista, niin siinä asiassa ei voi kukaan auttaa, narsisti ei "parane" koskaan. Hänet onkin pakko hylätä, yrittää poistaa mielestäänkin, hän ei saa mitään muuta kuin tuhoa ympärilleen. Itse säilyen "puhtain paperein." Koska hän ei pysty mm. edes empatiaan, manipuloi ne, jotka ovat siihen alttiita, ts. "tappaa" kaikki läheiset ihmiset. On kammottava kohtalo joutua narsistin lähipiirin.
Tästä voin puhua näin varmoin mielipitein, koska yksi vävyistäni on todellinen narsisti, jopa lääkärin toteama....vielä lisäksi muine psykopatioineen.
Hän on aiheuttanut ääretöntä tuhoa kaikkein läheisilleni...mutta jopa tässäkin tapauksessa voi sanoa, että valoa häämöttää tulevaisuudessa.

Vihalla ei voita mitään, vain itsensä siinä tuhoaa. Joten todellinen narsisti on eristettävä, yritettävä ainakin, eristää mielestään kuin häntä ei olsi olemassakaan. Minulle hän ei ole mahtanut mitään, joten olen pystynyt, voimieni mukaan, yrittämään edes auttaa hänen uhrejaan.
Tuhot ovat kyllä jo tapahtuneet mitä kaameimmillakin tavoilla, jotain olen kuitenkin 15 vuoden taistelulla saanut aikaan, luulisin.
Narsisti on kuin saatanan ruumiillistuma, mutta on pakko kovettua tällasissa asioissa...Paha saa kuin saakin lopulta palkkansa.

Enpä tiedä, onko kirjoituksestani mitään helpotusta näille, joille sen tarkoitin. ymmärrän kyllä tuskanne.

Oli lohdullista lukea että on joku saman kohdannu kuin itse, kaikein kamalinta on lasten kohtalo narsistin " kynissä " suorastaan hengenvaarallista, sieluni kärventyy tuskasta lasten takia.
Oli tilanne jossa todella oli lapsenlapsen henki vaarassa, omalla sinnikkäälä luontellani sain tilanteen pelastettua, ja lapsen sairaalaan ajoissa.
Mutta tämä narsisti osaa erottaa isovanhemmat hyvin jälkkasvusta, vanhus jää totaalisesti lopulta avuttomana vain seuraamaan niitten elämää sivusta, se on suuri suru.