Ajattelen sinua koko ajan.
En pysty purkamaan tunteitani mitenkään.
Olet pyörinyt päässäni aamusta iltaan ja öisin jo 4,5 kuukautta.
Sitä ennen ajattelin sinua silloin tällöin n. 3 kuukautta,
mutta se oli jotenkin "normaalimpaa".
Olen munannut itseni pari kertaa silmissäsi.
Tehnyt käytökselläni huonon vaikutuksen.
Olet luultavasti ihastunut ihmiseen, joka vihaa minua,
joka ennen himoitsi minua,
jota joskus luulin rakastavani.
Olosuhteiden pakosta näemme usein kaikki kolme.
En voi koskaan kertoa,
tuhoaisin itseni,
tuhoaisin jotain tärkeää.
Ehkä joskus viiden vuoden päästä
ajat ovat muuttuneet,
ehkä sitten se on mahdollista,
mutta varmasti silti vaikeaa.
Olen 75-prosenttisen varma
että tunteesi minua kohtaan
eivät ole pelkkää vihaa.
Vaikka joudunkin joskus olemaan
melko jäinen sinua kohtaan.
Luulet, että teen sen roolini takia.
Oikeasti vain peittääkseni todelliset tunteeni.
Joskus jään vain tuijottamaan
silmiisi kuin joku pervo.
Mutta en tahtoisi tehdä niin.
Se vain on ainoa tapa kommunikoida.
Alan olla jo siinä iässä,
missä pitäisi ihmisellä olla perhe.
Pitäisi puskea kehiin parit kersat.
Pitäisi alkaa odottaa keski-ikää ja vanhuutta.
Sinä olet vielä niin nuori.
Minun vanhempani ovat jo vanhoja.
Entä jos he eivät näe koskaan lapsenlapsiaan?
Kaikessa omaperäisyydessäni ja kapinallisuudessani
olen sukurakas, perherakas, lapsirakas.
Pitäisikö vaan etsiä joku random?
Pistää pystyyn perhe?
Ajatus tuntuu suhteellisen järkevältä.
Mutta sitten muistan sinut.
Ahdistun ja sielu alkaa itkeä.
Vaikka en pysty tuottamaan fysiologisia kyyneleitä.
Nyt on Joulu. Se on totaalisen yksinäisyyden aikaa.
Vatsa on täynnä kinkkua ja lanttulaatikkoa,
suklaata ja karamelleja, torttuja ja pipareita.
Sielu on täynnä ahdistusta.
Näen outoja unia.
Yhdessä tuntematon tyttö takertuu minuun.
Yrittää suudella.
Oletko se sinä?
Ensi sunnuntaina klo 00.02
tekstaan sinulle luultavasti
ahdistuneen viestin,
toivotan muodollisesti Uutta Vuotta.
Yritän kätkeä siihen piilosanomaa,
miten pidän sinusta.
Kuulostamatta ahdistelijalta.
Et ole mikään Lolita.
Mutta tahtoisin olla järkevä.
Tunteet heittävät häränpyllyä.
Olen jotenkin niin sekaisin.
Miten tähän on tultu?
Päätän vain pysyä lujana.
En tahdo sinulle ikävyyksiä.
Tahtoisin oppia rakastamaan,
luovuttamaan, antamaan periksi.
En todellakaan halua pelkkää seksiä.
Itse asiassa, kun minulla on ikävä,
en ajattele seksiä oikeastaan lainkaan.
Haluaisin vain halata,
olla lähelläsi,
tuntea sydämesi sykkeen korvassani.
Jos läheisyys on tarkoitettu puhkeamaan intohimoksi,
olkoon sitten niin.
Kuinka kauan tätä vaikeaa aikaa tulee jatkumaan?
Pitäisikö vain tehdä deitti-ilmoitus ja
alkaa kierrellä baareissa,
etsiä joku toinen epätoivoinen?
Vai muutanko Valamon luostariin munkiksi
suutelemaan Jeesuksen äidin päätä ikonissa?
Suht toimivan ulkokuoren alla,
olen jotenkin pahasti moniongelmainen ja invalidisoitunut
omien korvieni välissä.
Pitää vaan hengitellä syvään
ja huolehtia unesta ja liikunnasta.
Kyllä se siitä ja tämä tästä.
Kevät tulee ja linnut alkaa laulaa.
Se on vähän niinku paratiisi.
Silloin otan auringon miten tahdon.
Mutta en unohda sinua.
Tämä olkoon joululahja,
vaikkakaan ei kovin fiksu.
En todellakaan näytä tätä
etkä tule tätä varmaankaan ikinä lukemaankaan.
En pysty purkamaan tunteitani mitenkään.
Olet pyörinyt päässäni aamusta iltaan ja öisin jo 4,5 kuukautta.
Sitä ennen ajattelin sinua silloin tällöin n. 3 kuukautta,
mutta se oli jotenkin "normaalimpaa".
Olen munannut itseni pari kertaa silmissäsi.
Tehnyt käytökselläni huonon vaikutuksen.
Olet luultavasti ihastunut ihmiseen, joka vihaa minua,
joka ennen himoitsi minua,
jota joskus luulin rakastavani.
Olosuhteiden pakosta näemme usein kaikki kolme.
En voi koskaan kertoa,
tuhoaisin itseni,
tuhoaisin jotain tärkeää.
Ehkä joskus viiden vuoden päästä
ajat ovat muuttuneet,
ehkä sitten se on mahdollista,
mutta varmasti silti vaikeaa.
Olen 75-prosenttisen varma
että tunteesi minua kohtaan
eivät ole pelkkää vihaa.
Vaikka joudunkin joskus olemaan
melko jäinen sinua kohtaan.
Luulet, että teen sen roolini takia.
Oikeasti vain peittääkseni todelliset tunteeni.
Joskus jään vain tuijottamaan
silmiisi kuin joku pervo.
Mutta en tahtoisi tehdä niin.
Se vain on ainoa tapa kommunikoida.
Alan olla jo siinä iässä,
missä pitäisi ihmisellä olla perhe.
Pitäisi puskea kehiin parit kersat.
Pitäisi alkaa odottaa keski-ikää ja vanhuutta.
Sinä olet vielä niin nuori.
Minun vanhempani ovat jo vanhoja.
Entä jos he eivät näe koskaan lapsenlapsiaan?
Kaikessa omaperäisyydessäni ja kapinallisuudessani
olen sukurakas, perherakas, lapsirakas.
Pitäisikö vaan etsiä joku random?
Pistää pystyyn perhe?
Ajatus tuntuu suhteellisen järkevältä.
Mutta sitten muistan sinut.
Ahdistun ja sielu alkaa itkeä.
Vaikka en pysty tuottamaan fysiologisia kyyneleitä.
Nyt on Joulu. Se on totaalisen yksinäisyyden aikaa.
Vatsa on täynnä kinkkua ja lanttulaatikkoa,
suklaata ja karamelleja, torttuja ja pipareita.
Sielu on täynnä ahdistusta.
Näen outoja unia.
Yhdessä tuntematon tyttö takertuu minuun.
Yrittää suudella.
Oletko se sinä?
Ensi sunnuntaina klo 00.02
tekstaan sinulle luultavasti
ahdistuneen viestin,
toivotan muodollisesti Uutta Vuotta.
Yritän kätkeä siihen piilosanomaa,
miten pidän sinusta.
Kuulostamatta ahdistelijalta.
Et ole mikään Lolita.
Mutta tahtoisin olla järkevä.
Tunteet heittävät häränpyllyä.
Olen jotenkin niin sekaisin.
Miten tähän on tultu?
Päätän vain pysyä lujana.
En tahdo sinulle ikävyyksiä.
Tahtoisin oppia rakastamaan,
luovuttamaan, antamaan periksi.
En todellakaan halua pelkkää seksiä.
Itse asiassa, kun minulla on ikävä,
en ajattele seksiä oikeastaan lainkaan.
Haluaisin vain halata,
olla lähelläsi,
tuntea sydämesi sykkeen korvassani.
Jos läheisyys on tarkoitettu puhkeamaan intohimoksi,
olkoon sitten niin.
Kuinka kauan tätä vaikeaa aikaa tulee jatkumaan?
Pitäisikö vain tehdä deitti-ilmoitus ja
alkaa kierrellä baareissa,
etsiä joku toinen epätoivoinen?
Vai muutanko Valamon luostariin munkiksi
suutelemaan Jeesuksen äidin päätä ikonissa?
Suht toimivan ulkokuoren alla,
olen jotenkin pahasti moniongelmainen ja invalidisoitunut
omien korvieni välissä.
Pitää vaan hengitellä syvään
ja huolehtia unesta ja liikunnasta.
Kyllä se siitä ja tämä tästä.
Kevät tulee ja linnut alkaa laulaa.
Se on vähän niinku paratiisi.
Silloin otan auringon miten tahdon.
Mutta en unohda sinua.
Tämä olkoon joululahja,
vaikkakaan ei kovin fiksu.
En todellakaan näytä tätä
etkä tule tätä varmaankaan ikinä lukemaankaan.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.