Härkäviikot ja reikäleivät

Kun vakaat säät olisivatkin niinkuin ennen, mutta poikkeukselliset ovat pari viimeistä talvea olleet. Pitkäaikainen itätuuli ja Suomenlahden lämpötila kuuman kesän jälkeen toi eteläsuomeen lunta niin, ettei mies- (naismuistiin) sitten 40-luvun.

Nyt sitten länsituulet tuovat hirmumyrskyn Skandinaaviaan, aiheuttaen tuhojaan. Onhan niiden lisääntymisestä varoitettukin, mutta hieman arveluttaa, mitä itäinen ilmavirta tullessaan tuo tammi-helmikuun aikana.

Eipä tuo pitkäksi talvi ehdi venyä, kun pakkasista ei ole tietoakaan, ja maaliskuussa se jo aurinko vääjäämättä päivällä lämmittää.

Tuo vartaassa kuivahtanut ruisleipä oli tosi maukasta, rukiin maun ikäänkuin tiivistyen siinä, leivät upotettiin ruisjyvien sekaan Hämeessä. Siellä ne muuttuivat hieman nahkeiksi.

Puukolla se pappa veisteli siivuja meille lastenlapsilleen, ja hyvää kirnuvoita siveli päälle.

Ne ajat ovat jääneet nostalgisiksi muistoiksi, kiva, että sai edes kaupungissa syntynyt ne kokea.

Nyt vain seuraillaan säiden muutoksia, milloin lunta eteläitaliaan ja tulvia ympäri maailmaa, television tuodessa autenttisia kuvia joka taholta.

Nautitaan silti vielä joulusta ja loppuvuoden tunnelmista !

Vastahan nyt joulua vietetään, nämä jo loppiaisen jäkeistä aikaa elää. Siitä se tylsistyminsenne tulee että kalusitte ja puhuitte puhki joulun viikkoja etukäteen. Eipä nyt täälläkään soi yhtää joululaulua, vaikka on toinen Joulupäivä.Nyt ei sitten ole muuta juhlaa kuin palstalla roikkua säätietoja kuuluttamassa.Missä se perheiden ja sukujen auvoisa yhdessäolo mitä hehkutitte, kun tuntemattomat palsta kirjoittajat menee kaiken edelle??
Varmaan ei kova leipä uhkaa, kun lukee miten on kakkuja torttuja piparia ja laatikoita pakasteessa ja parvekkeella, niitä syötte vielä pääsiäöisenä.

Ensimmäisen kerran sitten aatonaaton kirjoitin tänne :D tänään.

Kaipaat kuulla läheisten kanssa vietetyistä hetkistä? No aatto vietettiin nuorimmaiseni luona lastenlasten kanssa, Minä paistoin kinkun tuliaiseksi ja tytär oli laittanut monta eri kala tarjottavaa, lastenlapset valmistaneet lanttulaatikkoa ensimmäistä kertaa.

Tunnelma oli kotoisen lämmin ja yöksi palasin omaan kotiin ja omaan sänkyyni.

Joulu on lyhyin mahdollinen tänä vuona työssä käyville, niin että jouluviikolla oli kävijöitä useina päivinä. Nyt on kotona kuunneltu joululauluja, niin radiosta kuin tv:stäkin.

En itselleni ole varanut paljoa syötävää, joulun jälkeen tulee vielä ne jotka eivät ehtineet ennen joulua, enkä enää jouluruokia tarjoa silloin:D

Hyvää jatkoa kaikille:D

Reikäleivän herättämät muistot

Olen ollut poissa liian kauan. Tuollaiset tuhat kilometriä, ei sen enempää. Silti tuo etäisyys on ollut valovuosia, aina on ollut jotain tärkeämpää. Niin tärkeää, että matka sinne on osoittautunut ylivoimaiseksi. Tai ainakin itselleni kertomani esteet ovat olleet mielestäni ihan hyväksyttäviä elleivät peräti täysin perusteltuja ja minä olen siirtänyt aikomani matkan ensikesään ja sitten taas ensikesään.
Kliseehän se on, mutta paljon on vettä virranut Sattas-joessa minun sieltä irrottamiseni jälkeen. Sota ja saksalaiset, silloin jouduin lähtemään muiden mukana, saappaan korkuisena minä. Sitten isän kuolema ja adoptio, uusi koti, uudet vanhemmat. Viljo ja Hilma, nuo nimet eivät heidän yhteisen haudan päädyssä olevassa kivessä, mutta eihän se ole olennaista tässä jutussa.
Isää en muista kunnolla, vain ohikiitäviä tuokiokuvia ja toisten kertomana jotakin. Porontaljan suojassa ahkiossa jonkun sylissä, oliko siinä isäni. En tiedä, haluan vain
uskoa. Tai käsi, joka heitti savusaunan ovesta joululahjat lapsille. Oliko se isä, toivon niin.
Isä sestomassa veneessä ja istun tuhdolla, sen minä muistan. Veneen pohjalla viikate , kirves ja saha. Eivät varmasti ainoat esineet, en vain pysty muistamaan mui-
ta. Isä ohjaa veneen rantaladon kohdalla rantaan, nostaa nuo työkalut maihin, kumartuu ja piilottaa ne ladon alle. Miksi, sitä isä ei kerro, itse olen liiaksi lapsi ymmärtääk-
seni.
Sitten haudalla heitän Hilman antaman ruusun arkun kannelle ennenkuin miehetalkavat lapioida hiekkaa. Hilma toruu minua, olisi kuulemma pitänyt laskea ruusu
kummulle. Silloin en sentään saanut piiskaa, muista jutuista kyllä ja usein.
Äiti ei antanut piiskaa kuin kerran, en ainakaan muista. Sen muistan ja äidin itkun.
Minä karkasin. Lähdin pakoon, ei äiti siitä piiskannut. Vanhin veli raahasi minut takaisin pihaan. En tiedä, oliko se välittömästi tuon venematkan jälkeen vai vasta seuraa-
vana päivänä. Minä en vain halunnut lähteä muiden mukaan. Vaistosin vainluudalla suljetun oven merkityksen. Ketään ei olisi kotona, mahdollisesti muiden itku syvensi pelkoani. Siksi minä karkasin, harasin niin kauan lähtöä vastaan, että äidin oli lopulta käytettävä vitsaa.
Ei minulla äidistäkään kovin montaa muistikuvaa. Äiti navetan ovella, navetan kosteanlämmin ilma tiivistyy pakkasessa höyrypilveksi. Todennäköisesti olen sairas,
äiti kantaa minut kylmään huussiin. Reiän ympärillä on sanomalehti, silti tunnen jäätävän kylmyyden. Ja sitten se toinen kerta, jolloin muistan äidin itkeneen.
Minun on nälkä. Ehkä se ollut kovinkaan poikkeuksellinen tunne. Mutta leivät orressa antavat nälälle yliotteen. Itken. Itken niin kovaa, että äiti ei jaksa kuunnella pidempään vaan nousee rahille, ottaa kokonaisen leivän ja työntää sen käteeni. Ahmin siitä yli puolet, lopusta muut lapset tappe-
levat äänekkäästi. Äiti ei voi muuta kuin itkeä.

Kaikista puutteista huolimatta käyttäytymiseni evakkoon lähtiessä kertoo minun tunteneen olevani tuon kodin ja perheen kiinteä osa. Valitettavasti olosuhteet olivat sel-
laiset, että lapsuuteni päättyi tuohon luudalla suljettuun oveen.

Olisi mukava tietää, mistä saisi luettavaksi Villen "kootut teokset". Onhan niitä netissä siellä ja täällä..osoitteet please.

Kukahan vallaton ville mahtaa olla, ei ainakaan sama Ville Vallaton joka aina joskus
kahvipirttiin kirjoittelee. Olen myös tavannut tuon Ville Vallattoman, mutta ei hajuakaan kuka on vallaton ville.
Tuosta Ruuneperin aloituksesta härkäviikosta ja härillä kyntämisestä, kai se härkäviikot alkaa vasta loppiaisen jälkeen, sitten tuo kyntäminen. Ikäni maalla asuneena en ole nähnyt härillä kyntämistä muistan hyvin sotajan ja kyllä ainakin täällä A Kiven maisemissa kynnettiin hevosilla, Sodan jälkeen alkoi hiljalleen tulla traktoreita.
Myös meillä oli tuvassa oli leipävartaat,mutta ei siellä aina ollut leipää, harvoin kovettumaan kerkesi.

Late Vaan, edelleen maalta.

Vallatonta villeä olisi mukava kuulla taas. Ja ruuneperiä , miten menee Römpsänperällä ja ruunella ittellään?