Itselläni pyörii tällä hetkellä mielessä vain lapset ja lapsettomuus. Olen 27-vuotias nainen ja olen saamassa sterilisaation. Hain sitä erityisluvalla, koska mulle ei sovi mikään ehkäisy, en halua lapsia, enkä niiden kanssa pärjäisi sairauteni vuoksi. Saan siis sterilisaation, koska mulla on sairaus, joka vakavasti rajoittaa mun kykyä hoitaa lapsia. Tiedän, että tämä on lopullista. En ole lapsia yhtä lyhyttä vauvakuumetta lukuunottamatta halunnut. Vuosia sitten päätin, että hankin sterilisaation. Vaikka joskus haluaisinkin lapsia, en ikinä ole siinä kunnossa, että niiden kanssa pärjäisin. Mieluummin olen surullinen, että en saa lapsia, jos niitä joskus haluan, kuin että saisin lapsen ja kaikki menisi ihan pipariksi. Näin siis minulla.
Itselleni lapsettomuus on ollut niin pitkään niin luonnollinen vaihtoehto, että en ole ymmärtänyt, miten vaikeaa se voi toisille olla. Itseni kohdalla vain mietin, että keskityn muihin asioihin. Joskus tätä palstaakin lukiessani olen ollut hämmästynyt siitä, miten lastensaanti voi olla toisille niin tärkeää. Tasan ei mene nallikarkit jne. Nyt ymmärrän. Yli vuosi sitten veljeni kertoi, että he eivät voi vaimonsa kanssa saada lapsia. Veljeni ei kuulemma voi koskaan saada bioligisesti omia lapsia (ei tuota siittiöitä) ja hänen vaimollaan on endometrioosi. Nyt siis tiedän, miksi heillä ei ole lapsia, vaikka en koskaan varsinaisesti ole asiaa ihmetellyt.
Nyt kun omalla kohdalla asiat on miten on, niin veljen lapsettomuus tuntuu musta tosi pahalta. Tuntuu niin epäreilulta, että voin itse päättää, että mulle ei lapsia tule (vaikka nyt sairauden takia lasten saamisessa ei olisi mitään järkeä), mutta heille ei lapsia tule, vaikka kuinka haluaisivat. Ja tiedän, että he olisivat todella ihania vanhempia. Olen keskustellut puhelimessa veljeni kanssa asiasta. Että mulle tehdään sterilisaatio (olen kertonut avoimesti koko muullekin perheelle) ja että musta tuntuu nyt tosi pahalta heidän lapsettomuutensa. Keskustelu helpotti hieman, koska veljeni osasi ottaa asian niin kuin se on. Ei ole heiltä pois, että mä olen oman päätökseni tästä asiasta tehnyt.
Nyt tiedän huomattavasti paremmin, miten pahalta lapsettomuus voi tuntua (en tietenkään voi tietää tarkalleen, kun en ole kokenut itse, mutta...) ja miten iso ja masentava asia se voi olla. Ymmärrän lapsettomuudesta kärsiviä huomattavasti enemmän. Enää ei tule mieleenkään sanoa, että "elämässä voi keskittyä muihin asioihin" tai että "tasan ei mene nallekarkit, kaikkea ei voi saada". Puhelusta ja keskustelusta on alle kuukausi ja vieläkin tekee pahaa, kun kuulin keskustelun aikana, että veljeltä (joka on minulle rakas) meinasi ääni pettää, kun asia on niin vaikea.
En tiedä, miksi tämän kirjoitin. Ehkä siksi, että oma oloni helpottuisi (avautuminen auttaa). Tai sitten siksi, että kaikkien on hyvä tietää, että asioita ei aina voi oikein ymmärtää, jos ei ole omalle kohdalle sattunut (tai ei ole läheltä seurannut). On oikeastaan ihan turhaa vääntää kättä näistä asioista. Jokainen kokee asiat eri lailla kohdallaan. Yritetään ymmärtää toisiamme. Ymmärrän nyt paremmin veljeäni ja sitä kautta lapsettomuus tuntemuksia ja veljeni taas ymmärtää minua ja omia tuntemuksiani liittyen omaan lapsettomuuteeni.
Itselleni lapsettomuus on ollut niin pitkään niin luonnollinen vaihtoehto, että en ole ymmärtänyt, miten vaikeaa se voi toisille olla. Itseni kohdalla vain mietin, että keskityn muihin asioihin. Joskus tätä palstaakin lukiessani olen ollut hämmästynyt siitä, miten lastensaanti voi olla toisille niin tärkeää. Tasan ei mene nallikarkit jne. Nyt ymmärrän. Yli vuosi sitten veljeni kertoi, että he eivät voi vaimonsa kanssa saada lapsia. Veljeni ei kuulemma voi koskaan saada bioligisesti omia lapsia (ei tuota siittiöitä) ja hänen vaimollaan on endometrioosi. Nyt siis tiedän, miksi heillä ei ole lapsia, vaikka en koskaan varsinaisesti ole asiaa ihmetellyt.
Nyt kun omalla kohdalla asiat on miten on, niin veljen lapsettomuus tuntuu musta tosi pahalta. Tuntuu niin epäreilulta, että voin itse päättää, että mulle ei lapsia tule (vaikka nyt sairauden takia lasten saamisessa ei olisi mitään järkeä), mutta heille ei lapsia tule, vaikka kuinka haluaisivat. Ja tiedän, että he olisivat todella ihania vanhempia. Olen keskustellut puhelimessa veljeni kanssa asiasta. Että mulle tehdään sterilisaatio (olen kertonut avoimesti koko muullekin perheelle) ja että musta tuntuu nyt tosi pahalta heidän lapsettomuutensa. Keskustelu helpotti hieman, koska veljeni osasi ottaa asian niin kuin se on. Ei ole heiltä pois, että mä olen oman päätökseni tästä asiasta tehnyt.
Nyt tiedän huomattavasti paremmin, miten pahalta lapsettomuus voi tuntua (en tietenkään voi tietää tarkalleen, kun en ole kokenut itse, mutta...) ja miten iso ja masentava asia se voi olla. Ymmärrän lapsettomuudesta kärsiviä huomattavasti enemmän. Enää ei tule mieleenkään sanoa, että "elämässä voi keskittyä muihin asioihin" tai että "tasan ei mene nallekarkit, kaikkea ei voi saada". Puhelusta ja keskustelusta on alle kuukausi ja vieläkin tekee pahaa, kun kuulin keskustelun aikana, että veljeltä (joka on minulle rakas) meinasi ääni pettää, kun asia on niin vaikea.
En tiedä, miksi tämän kirjoitin. Ehkä siksi, että oma oloni helpottuisi (avautuminen auttaa). Tai sitten siksi, että kaikkien on hyvä tietää, että asioita ei aina voi oikein ymmärtää, jos ei ole omalle kohdalle sattunut (tai ei ole läheltä seurannut). On oikeastaan ihan turhaa vääntää kättä näistä asioista. Jokainen kokee asiat eri lailla kohdallaan. Yritetään ymmärtää toisiamme. Ymmärrän nyt paremmin veljeäni ja sitä kautta lapsettomuus tuntemuksia ja veljeni taas ymmärtää minua ja omia tuntemuksiani liittyen omaan lapsettomuuteeni.
Vastaukset 2
Vanhimmat
minulle tuli ihan tippa silmään kun luin sun kirjoituksen. tämä pitäisi luettaa kaikille jotka vastailevat törkeästi lapsettomuudesta kärsivälle ihmisella.
olen pahoillani sinun ja veljeis tilanteesta. mun veljen ei pitänyt saada vahvan astmalääkityksen vuoksi lapsia koskaan(,on käyttänyt 7v asti,nyt 34v),ja aivan yhtäkkiä tyttöystävä tulikin raskaaksi. olin heidän puolestaan tosi iloinen. omalla kohdallani ei ole toivoakaan luomu lapsesta. ivf:llä ollaan saatu maailman ihanin tyttönen ja nyt odotan samoilla hoidoilla toista.
onneksi sinunkaltaisia vahvoja ihmisiä oikeesti löytyy kirjoittamaan omaa tarinaa ,siitä voi moni ottaa mallia.
kiitos sinulle
Kiitos myötätuntoisesta vastauksestasi. Nämä on just niitä asioita joita on niin vaikea ymmärtää puolin ja toisin, jos ei sitä omaa kokemusta ole. Aina kun tulee veljen ja hänen vaimonsa lapsettomuus mieleen, niin tekisi mieli mennä halaamaan heitä kumpaakin. Ja nyt myös tiedän, miten pahalta ymmärtämättömät kommentit voivat tuntua. Olen avoimesti puhunut omasta sterilisaatiostani. Olen myös kertonut siitä, miten pahalta nyt tämä oman veljen tilanne tuntuu. Ja olen saanut kuulla kommentteja, joita olisin voinut itse sanoa aiemmin. Kuten just näitä "aina voi adoptoida" (veljeni ja hänen vaimonsa eivät aio adoptoida, koska ei se ole mikään ihan simppeli juttu ja on ihan eri asia lähteä kasvattamaan mahdollisesti hyvinkin huonoista oloista tullutta lasta, kuin sellaista, jonka on itse synnyttänyt), "maailmassa on muutenkin likaa ihmisiä", "kyllä niitä lapsia maailmassa riittää", "kaikkea ei voi saada", "tasan ei mene nallekarkit". Ihan tottahan monet näistä kommenteista on, mutta ei se silti muuta sitä, miten paljon voi omaa lasta kaivata ja miten pahalta se voi tuntua, kun sitä ei saa. Nyt tiedän huomattavasti paremmin, miltä nämä kommentit voivat tuntua. Ei tulisi enää ikinä mieleen alkaa näitä heittämään, vaikka ennen olenkin näin jopa täälläkin palstalla kirjoitellut. Ja olen hyvin pahoillani, jos olen jotakuta joskus kommenteillani loukannut. Nyt ymmärrän, miten vaikea ja arka asia lapsettomuus voi muille olla. Vaikka se ei sitä itselleni olekaan.