On aina uutta ja mielenkiintoista tutustua kirjailijan omaan ääneen muutenkin kuin kirjojensa ja runojensa välityksellä. Äänellä tarkoitan kyseisen henkilön omia ajatuksia, ja mielellään sellaisen ääntä kuunteleekin, jonka hengentuotoksista on aina pitänyt.
Tuli tässä vain mieleeni tällaista katsoessani kirjailija-runoilija Bo Carpelan´in puhehetkeä eilen TV:ssä. Aika iäkkäänähän hänkin tässä loppusyksystä kuoli. Miten eloisasti ja luontevasti Carpelan puhuikaan, ja viisaasti. Erittäin hyvällä ensimmäisellä kotimaisella, ei toisella, äidinkielellään.
Nyt alkujohdattelun jälkeen toiseen. Luin ennen hyvin paljon elämänkertojakin. Mutta nyt, kun uusi suunta on ollut meneillään, en lue.
Kaivetaan esille tunnettujen henkilöiden, kirjalijoiden, maalarien, säveltäjien sanoisiko niitä ihmisen tummemmiksi puoliksi, negatiivisiksi en missään nimessä sanoisi. Paremminkin ne ovat inhimillisiä intiimejä puolia. Vähemmän hyväksyttyjä, vähemmän tunnettuja, yleisten, vaikkapa vallalla olevien moraalikäsitysten mukaan.
Onko tarpeellista? Miksi niinsanottu totuus pitäisi tietää tai oletettu totuus?
Mitä merkitystä on tietää, onko henkilö ollut homo, lesbo, juoppo, narkomaani tai jotain muuta, joita "paheina" pidetään, ahtaasti ajatellen.
Eikö riitä, että ihminen on saanut aikaan jotain yleisesti merkittävää, suurtakin aikaan, ja tunnemme esimerkiksi kirjailijan jo pääpiirteittäin, emme intiimisti.
Onhan lähes häpäisemistä tuoda henkilön kuoleman jälkeen esille näitä jokaiselle henkilökohtaisia, intiimejä asioita.
Miten monesta suurmiehestä, -naisestakin, on kirjoitettu näitä "uusia totuus-elämänkertoja." Ei heillä itsellään ole enää mahdollisuutta ottaa kantaa tällaiseen riepotteluun, jos haluaisivatkin.
On rappiota tuoda elämänkertakirjallisuudessa tuoda "kaikkea" esille.
Niinkuin meistä itsestämmekin tiedetään, tunnetaan, niinsanotusti oleelliset asiat elämänkulussamme. Se riittää. Intiimin elämän pitää jäädä intiimiksi kuolemankin jälkeen, jos henkilö itse ei ole elämänsä aikana sitä esille tuonut.
Rappiota on totisesti ihmisen kuoleman jälkeen, ilman hänen nimenomaan omaa lupaansa, muuttaa saamaamme käsitystä ihmisestä. Miksi pitäisi tietää "kaikki."
Teot ja saavutukset puhuvat enemmän.
Tuli tässä vain mieleeni tällaista katsoessani kirjailija-runoilija Bo Carpelan´in puhehetkeä eilen TV:ssä. Aika iäkkäänähän hänkin tässä loppusyksystä kuoli. Miten eloisasti ja luontevasti Carpelan puhuikaan, ja viisaasti. Erittäin hyvällä ensimmäisellä kotimaisella, ei toisella, äidinkielellään.
Nyt alkujohdattelun jälkeen toiseen. Luin ennen hyvin paljon elämänkertojakin. Mutta nyt, kun uusi suunta on ollut meneillään, en lue.
Kaivetaan esille tunnettujen henkilöiden, kirjalijoiden, maalarien, säveltäjien sanoisiko niitä ihmisen tummemmiksi puoliksi, negatiivisiksi en missään nimessä sanoisi. Paremminkin ne ovat inhimillisiä intiimejä puolia. Vähemmän hyväksyttyjä, vähemmän tunnettuja, yleisten, vaikkapa vallalla olevien moraalikäsitysten mukaan.
Onko tarpeellista? Miksi niinsanottu totuus pitäisi tietää tai oletettu totuus?
Mitä merkitystä on tietää, onko henkilö ollut homo, lesbo, juoppo, narkomaani tai jotain muuta, joita "paheina" pidetään, ahtaasti ajatellen.
Eikö riitä, että ihminen on saanut aikaan jotain yleisesti merkittävää, suurtakin aikaan, ja tunnemme esimerkiksi kirjailijan jo pääpiirteittäin, emme intiimisti.
Onhan lähes häpäisemistä tuoda henkilön kuoleman jälkeen esille näitä jokaiselle henkilökohtaisia, intiimejä asioita.
Miten monesta suurmiehestä, -naisestakin, on kirjoitettu näitä "uusia totuus-elämänkertoja." Ei heillä itsellään ole enää mahdollisuutta ottaa kantaa tällaiseen riepotteluun, jos haluaisivatkin.
On rappiota tuoda elämänkertakirjallisuudessa tuoda "kaikkea" esille.
Niinkuin meistä itsestämmekin tiedetään, tunnetaan, niinsanotusti oleelliset asiat elämänkulussamme. Se riittää. Intiimin elämän pitää jäädä intiimiksi kuolemankin jälkeen, jos henkilö itse ei ole elämänsä aikana sitä esille tuonut.
Rappiota on totisesti ihmisen kuoleman jälkeen, ilman hänen nimenomaan omaa lupaansa, muuttaa saamaamme käsitystä ihmisestä. Miksi pitäisi tietää "kaikki."
Teot ja saavutukset puhuvat enemmän.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Noin olen ajatellut minäkin, miksi kaivaa ja tonkia?
Yksityisyys pitäisi jo eläessä voida pitää, mutta kuoleman jälkeen se olisi ehdottomasti ollava koskematon.
Ajattelen, miten pahalta se tuntuukaan jälkeen jääneille omaisille, kun tuodaan julkisuuteen kaikki mahdollinen.
Mikä mahtaakaan olla se pointi, mikä saa kirjoittajat näitä luomuksiaan luomaan, itsensä pönkittämistäkö, oman egon lisäämistä?
Voihan olla, että omasta elämästä puuttuu jotakin, tonkimalla toisten "pahuutta" saa mielihyvää ja täyttöä omalle elämälle.
Oma elämäkerrat on jo sitten eri juttu.
On hyvin vaikea vetää raja elämäkertaan, milloin se on kiiltokuvamaisen kaunisteltu vai objektiivisen totuudellinen. Itse kirjoitettu on harvoin objektiivinen, moni kirjoittaa sellaisen turhan nuorenakin. Tarvitseeko toisen elämästä ylipäätään tietääkään kaikkea ? Parasta olisi, jos pystyisi tarkistamaan itse, mitä on kirjoitettu ja korjaamaan mahdolliset valheet tai mustamaalauksen, poistamaan sellaisen mitä ei halua paljastaa. Kuollut ei enää pääse puolustautumaan ja omaisille voi seurata kohtuuton taakka paljastuksista, vaikka ne olisivat tottakin. Monien julkisuuden henkilöiden yksityiskirjeenvaihto on antanut tietoa intiimiasioista, ja julkisuus on jo elinaikana seurannut mukana kaikessa. Ajatellaan nyt vaikka Kekkosen naisasioiden paljastamista, nykyisinhän sellaiset saa lukea päivän lehdistä. Julkkiksista on tullut koko kansan omaisuutta, joilla tehdään rahaa.
Mieleen tulee Koneen ruhtinaasta Pekka Herlinistä kirjoitettu elämäkerta. Se kirjoitettiin perheen toivomuksesta kaikkine elämän puolineen, paitsi suuryrityksen luojasta, myös hankalasta perheenjäsenestä. Ongelmaksi taisi muodostua se, että julkisuus riepotteli juuri tätä intiimiä puolta koskevaa, muu jäi varjoon. Moni suuri taiteilijamme on kärsinyt juoppoudesta, mielisairaudesta ja rikkonaisesta perhe-elämästä. Kirjailijoilla se näkyy myös tuotannossa, vaikka tarinat voivat olla fiktiivisiäkin. Heikkoudet ovat inhimillisiä, siksi niitä pitäisi myös inhimillisesti kuvata.
Tirkistelyä vai totuuden valottamista, rehellisyyttä vai roskien lakaisua maton alle ?
Vainajien soisi antaa levätä rauhassa, kukaan ei ole täydellinen, jokaisella on pimeät puolensa ja oikeus yksityisyyteen kuolemansa jälkeenkin.
Moni perhehelvetissä elävä saa ainakin vahvistusta elämiseen luettuaan noita elämänkertoja joissa eletään sietokyvyn rajoilla.
On aivan vapaa valinta lukeeko kaunista ja kaunisteltua, vai arkista ja raadollista totuutta.
Yksityisyyttä usein suojellaan sairastumiseen asti, ei ole helppoa olla kadehdittava ja kärsiä samanaikaisesti, kuka nyt sadistin eläessä menee paljastamaan totuutta, siitä se riemu nousee.
No jotka juovat, ovat henkisesti sairaita sairastuttavat toisetkin ympärillään, jokainen tietää että ne ihmiset ovat omat lähimmäiset.
Heitä ei pitäisi piilotella eikä sääliä, niillä kun on tapana tehdä sellaista lähimmäisilleen joka ylittää sietokyvyn kaikessa.
En hyssyttelisi sellaista ihmistä joka ei kunnioita omaa eikä lähimmäisten elämää, ikävää vain että näitä tällaisia tulee aina uusia ja vielä hullumpia.
Iltapäivälehdillä on uusin villitys,
että vilahtiko liikaa. Ketä nyt kiin-
nostas semmone julkkisten vila-
uttelu. Toisaalta, vaikka sitä ku-
vaa kuinka kääntelis, ei kummin-
kaan näy mitään.
Tässä kyllä näyttää olevan kirjailijoista puhe, mutta Kalle Päätalo kirjoitti niin halki itsensä, ettei tutkimista tai paljastelua enää kaivata. Muutaman osan olen hänen kirjoista lukenut, - niin siltä pohjalta.
Yritän löytää Bo Karpelanin jutun YLE Areenalta ja yritän kuunnella hänen ääntään minäkin.
Bo Carpelan löytyi. Sattuupa virheitä minullekin.
Ahah, kuulema oikeakielisempää on puhua elämäkerroista, opastettiin tuolla wikipediassa.No, olkoon kui on...jotenkin hiuksenhalkomista taitaa olla, onko elämä- vai elämänkerta.
Niin, jossain vaiheessa elämääni ihan ahmin näitä tiettyjen ihmisten elämästä kertovia kirjoja. Ihan nuoren ihmisen itsestään kirjoittamia elämänkertoja en oikein ymmärrä minäkään, kyllä pitäisi olla elämää elettynä enemmän kuin jokin 30 vuotta, vastahan elämä oikein tosissaan silloin alkaa.
Joitakin mieleenpainuvia muistan, kuten Edith Piaf: Jumalani, kuinka olen elänyt, Aino Kallas, Saima Harmaja (muistanko väärin, oliko hän se, joka oli Olavi Paavolaiseen hirveän rakastunut), no, Eino Leinosta onkin useampia kirjoitettu, samoin Mannerheimista.
Kovin vaikuttava oli myös "Tuhat loistavaa aurinkoa", miehen kirjoittama kahdesta naisesta Afganistanissa. Tsekin kirjeenvaihtajana toimineen Lieko Zachovalovan (ei ihan oikein tainnut nimi mennä, en viitsi tarkistaa) mammuttikirjat olivat myös mieleistä luettavaa, sai kyllä perinpohjaisen katsauksen silloisesta Tsekkoslovakiasta.
Minulla kun ollut muutaman vuoden lukemistauko...kiintiö tupaten täysi kai, niin ehkäpä taas alkaa uusi jakso, jolloin osaa taas keskittyä lukemiseenkin.
No, Helvi Hämäläinenhän se Paavolaiseen rakastunut oli. Aikamoisena naissankarinahan P. on muisteltukin.