Ei meidän perheessä koskaan halattu lapsuudessani.
Se kai alkoi jotain 80- luvulla, kai pikkusiskon Sveitsin perintönä.
Se lapsien kanssa tottakai on ollut ihan luonnollista, äitiä halaan joka kohtaamisellamme, sehän voi olla se viimeinen...
Se kai alkoi jotain 80- luvulla, kai pikkusiskon Sveitsin perintönä.
Se lapsien kanssa tottakai on ollut ihan luonnollista, äitiä halaan joka kohtaamisellamme, sehän voi olla se viimeinen...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllähän suomalainenkin halailis,
mutta se vaatis toista metriä pitem-
mät ködet.
Kun minä olin lapsukainen, niin äitini ei varsinaisesti halannut, mutta hiiperteli kivasti selkää, kun sängyssä pötkötettiin. Ja selkäkirjoitus tai selkäpiirtely oli kans todella kivaa. Selkäpiirtelyä oon "harrastanut" myös omien lasten ja lastenlasten kera.
Joka ainut ilta äitini kertoi minulle kolme iltasatua. Keksi ne omasta päästään. Yks satu oli aina Tupu, Hupu, Lupusta, tietty sielä oli myös Aku Ankka. Sitten toinen satu kertoi Hiiruhipasta ja Toiskantissusta (olivat hiiriä) ja heidän naapureistaan Piikistä ja Miikistä (siilejä), jotka asuivat poisheitetyssä rummussa. Koviin seikkailuihin joutuivat. Kolmannen sadun sain itse valita. Siis, mistä siinä kerrottiin. Satuja kertoessaan äitini aina jollakin tavalla samalla hiiperteli.
Isänikään ei varsinaisesti halannut, mutta taputti tai hiiperteli päätä, siis hiuksia.
Sanallinen "helliminen" oli myös käytössä meidän perhees.
Olen pannut merkille, että eri puolilla Suomea ihmiset halailevat eri malliin. Täälä päin ei pahemmin halailla. Joissakin päin halaillaan vähemmän tuttujakin. Itse en ole halailijatyyppiä. Kädestä-päivää-tyyppi olen.