Olemme vaimoni kanssa olleet yhdessä reilu kaksi vuotta ja molemmilla on entisestä suhteesta lapsia. Vaimolla kolme (13 v. tyttö ja 6 -ja 12 v. pojat), itselläni 8 v. poika. Olemme jo itsekkin pahimman teini-iän ylittäneet 35 -ja 37 vuotiaita aikuisia.
Alkuun kaikki meni hyvin jopa todella hyvin tytönkin avoimuus kasvoi myös ulkopuolella kunnes tänä keväänä tyttö rupesi oireilemaan henkisesti ja kuulemma aikaisemminkin. Tyttö sai suurehkoja raivareita, riiteli ja aiheutti ilmapiirin huonontumisen, Kuitenkin koitimme jatkaa elämää normaalista toivoen ongelmien ratkeavan. Poikani kuitenkin kyllästyi jatkuvaan tappeluun ja sanoi ettei halua tulla enään kotiimme. Kävi lopulta niin, että tyttö muutti isällensä asumaan kokopäiväisesti.
Tyttö on nyt tullut katumapäälle ja haluisi olla enemmän äitinsä luona, mikä on hyvä asia. Kaikesta huolimatta tyttö ei halua puhua minulle vaan jos olen läsnä ja muiden kanssa touhuillen niin raivostuu. Ei kullemma tykkää kun olen jokapaikassa enemmän perheenjäsen kuin oikea isänsä. Olen koittanut pikkuhiljaa painostamatta pikkuhiljaa lähestyä tyttöä hänen sietokyvynsä antaessa myöten.
Tästähän on seurannut, etten kuulemma välitä tytöstä ollenkaan vaan vihaan häntä ja mikäli muuta touhutessa en häntä tervehdi epähuomiossa niin hän itkee siitä äitilleen ja äitinsäkkin mukaan silloin vihaan häntä.
Nytkun poikani on pikkuhiljaa taas sopeutunut täällä olemiseen niin tilannehan on kärjistynyt sitten niin pahaksi, että vaimoni ei suostu olemaan poikani kanssa kahdestaan mikäli hän on täällä ja joskus olisi minunkin töissä käytävä. Ilmoittaa lapsen kuullen ettemme ole tervetulleita heidän kanssaan mihinkään. Kuitenkin olen hänen poikiensa kanssa suuremmanosan ajasta ihan poikaporukalla, vaimon käydessä töissä. Poikien kanssa tulen todella hyvin toimeen ja meillä on aidosti hauskaa, vietän siis mieluusti vapaa-aikaani heidän kanssa.
Etäännyn kokoajan pojastani lisää ja lisää. Olisiko tässä mitään muuta ratkaisua kuin muuttaminen omaan asuntoon, jossa ainakin voin olla hyvällä omallatunnolla lapseni kanssa eikä tarvitsi pelätä syyttelyitä kuinka väärin olen vaikka olisin miten.
Tähän kuin lisää vielä mustasukkaisuuskohtaukset lapseni äitiä kohtaan. Tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä kun tulemme toimeen ja pystymme keskustelemaan ja jopa nauramaan lapsemme nähdessä. Näinkään ei saisi olla, sillä vaimollani ja hänen ex-puolisolla välit ei todellakaan ole kunnossa vaan tappelevat jatkuvasti vieläkin.
Olisiko jollakin samansuuntaisia kokemuksia, neuvoja, ratkaisuja ym tilanteeseen????
Alkuun kaikki meni hyvin jopa todella hyvin tytönkin avoimuus kasvoi myös ulkopuolella kunnes tänä keväänä tyttö rupesi oireilemaan henkisesti ja kuulemma aikaisemminkin. Tyttö sai suurehkoja raivareita, riiteli ja aiheutti ilmapiirin huonontumisen, Kuitenkin koitimme jatkaa elämää normaalista toivoen ongelmien ratkeavan. Poikani kuitenkin kyllästyi jatkuvaan tappeluun ja sanoi ettei halua tulla enään kotiimme. Kävi lopulta niin, että tyttö muutti isällensä asumaan kokopäiväisesti.
Tyttö on nyt tullut katumapäälle ja haluisi olla enemmän äitinsä luona, mikä on hyvä asia. Kaikesta huolimatta tyttö ei halua puhua minulle vaan jos olen läsnä ja muiden kanssa touhuillen niin raivostuu. Ei kullemma tykkää kun olen jokapaikassa enemmän perheenjäsen kuin oikea isänsä. Olen koittanut pikkuhiljaa painostamatta pikkuhiljaa lähestyä tyttöä hänen sietokyvynsä antaessa myöten.
Tästähän on seurannut, etten kuulemma välitä tytöstä ollenkaan vaan vihaan häntä ja mikäli muuta touhutessa en häntä tervehdi epähuomiossa niin hän itkee siitä äitilleen ja äitinsäkkin mukaan silloin vihaan häntä.
Nytkun poikani on pikkuhiljaa taas sopeutunut täällä olemiseen niin tilannehan on kärjistynyt sitten niin pahaksi, että vaimoni ei suostu olemaan poikani kanssa kahdestaan mikäli hän on täällä ja joskus olisi minunkin töissä käytävä. Ilmoittaa lapsen kuullen ettemme ole tervetulleita heidän kanssaan mihinkään. Kuitenkin olen hänen poikiensa kanssa suuremmanosan ajasta ihan poikaporukalla, vaimon käydessä töissä. Poikien kanssa tulen todella hyvin toimeen ja meillä on aidosti hauskaa, vietän siis mieluusti vapaa-aikaani heidän kanssa.
Etäännyn kokoajan pojastani lisää ja lisää. Olisiko tässä mitään muuta ratkaisua kuin muuttaminen omaan asuntoon, jossa ainakin voin olla hyvällä omallatunnolla lapseni kanssa eikä tarvitsi pelätä syyttelyitä kuinka väärin olen vaikka olisin miten.
Tähän kuin lisää vielä mustasukkaisuuskohtaukset lapseni äitiä kohtaan. Tunnen kauheaa syyllisyyttä siitä kun tulemme toimeen ja pystymme keskustelemaan ja jopa nauramaan lapsemme nähdessä. Näinkään ei saisi olla, sillä vaimollani ja hänen ex-puolisolla välit ei todellakaan ole kunnossa vaan tappelevat jatkuvasti vieläkin.
Olisiko jollakin samansuuntaisia kokemuksia, neuvoja, ratkaisuja ym tilanteeseen????
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!
Minulla on kaksi lasta ja 6 vuotta asuttiin miesystäväni ja lasteni kanssa yhdessä. Aina vain toivoin asioiden paranevan ajan kanssa, mutta ne vaan pahenivat. Kaikki oli hankalaa ja miesystäväni ei osallistunut mihinkään missä lapseni olivat mukana. Rakastin miestä, mutta sitten tein päätöksen ja miehen tuli muuttaa meidä kodistamme muualle.
Elämästä tuli niin helppoa etten ollut uskoa. Lapset voivat hyvin ja kotiin on ihana tulla!
Mieti miten haluat elämäsi elää ja ajattele lapsesi parasta. Kaikkea hyvää sinulle! :)
Näyttää siltä, että olet saanut ympärillesi itsekkäitä naisia.
Ikävä kyllä tilanne ei parane kuin yhdellä tavalla.
Ehdotus: luetuta tuo kirjoituksesi vaimollasi. Minusta tuot hyvin esille ne elämänne positiiviset asiat ja myös ne asiat jotka eivät toimi kuten pitää.
Tsemppiä!
Älkää hyvät ihmiset muodostako uusperheitä jos ette voi kestää ongelmia. Tottakai lapsi haluaa biologisen isänsä ennenmmin kuin jonkun kenties vaihtuvan uusiomiehen. Jos todella haluat olla nykyisen naisesi kansssa niin panosta lapsiin. Lapset tulee naiselle AINA ensi ja mies vasta hyvin kaukana sen jälkeen.
Tuossa syy siihen että sinut jätettiin. Jos arvostit miestäsi noin vähän ei ole ihme että jätti sut heti kun mahdollista
Vain vanha perhe toimii. Tilalle voi kehitellä vaikka minkälaisita yhteiseloa, sinun ja minun, mun lapset sinunl apset sekrut kummit ätdit enot mummot ym ym... kaikki voi asua yhdessä, mutta harva toimii kuin biologinen perhe.
Uusioperhettä ei ole olomassakaan, se on vain keksitty termi jotta saisi vahvuutta siihen yhdessä oloon. Ei ole uusioperhettä, on vain ydin perhe.
Et sä lissu-rukka mitään tiedä joten OO HILJAA