Kertomukseni kommentoitavaksi - kiitos!
Ero
Istuin punaisten muuttolaatikoiden seassa ja join halpaa viskiä. Haparoin kädelläni valokuva-albumia, nostin sen laatikosta ja aloin selata: minä Kätilöopistolla seitsemisen vuotta aiemmin. Kuvassa kasvoillani oli rasittunut katse ja istuin vaivoin, vaikka lapseni olikin syntynyt keisarinleikkauksella. Vauvan metallisänky oli vieressä ja tytöstä näkyi vain tumma hiustupsu peitteen alta. Olinko minä onnellinen? En tainnut silloinkaan olla. Nyt en ainakaan ollut. Tuntui kuin en koskaan olisi ollut onnellinen, mitä se sitten lieneekään..
Elettiin 90-luvun puoliväliä ja juppikausi oli jo ajat sitten päättynyt. Keskustan hienojen gallerioiden ja toinen toistaan upeimpien myymälöiden tilalle olivat tulleet realisointikeskukset. Kirkuvankeltaiset loppuunmyynti-julisteet hyökkäsivät näyteikkunoista kadullakulkijoiden päälle. Maaliskuu näyttäytyi kaikessa surkeudessaan. Kadunvarsille kerätty lumi oli mustaa, hiekka ei vielä pöllynyt, mutta kulkeutui märkänä jaloissa ikävästi kaikkialle. Lapset olivat jatkuvassa räässä ja rukkaset märkinä. Taivas sulkeutui ikävään harmaaseen. En ole koskaan pitänyt keväästä ja yhä edelleenkin tunnen vastenmielisyyttä tuota välikautta kohtaan.
Otin kulauksen viskistä suoraan pullonsuusta, koska lasit olivat jossain muuttolaatikoista, enkä jaksanut alkaa etsiä. Selasin albumia eteenpäin. Kesälomakuvia, joulukuvia, tyttären yksivuotissyntymäpäivät. Näytin vanhukselta lähes joka kuvassa, vaikkei minulla ollut ikää edes kahtakymmentäviittä. 80-luvun nousukausi näkyi albumissani ulkomaanmatkoina. Luulen, että silloin olin hetkittäin tyytyväinen elämääni. Vai oliko se vain tyytyväisyyttä siitä, että pääsin minäkin sanomaan, että olimme jossain lomalla. Useimmilla matkoilla olin kuitenkin huolissani riittävätkö rahat tai alammeko riidellä. Silloin kun keiteleet ja tommilat tekivät huimia voittoja pörssissä, minä työnsin tuulipukuun pukeutuneena lastenvaunuja lähiössä ja kävelin ostamaan tarjousjauhelihaa kauimpaan kauppaan, koska siellä kilohinta oli viisi penniä halvempi kuin lähikaupassa.
Vaihdoin albumia. Nousukauden päätteeksi meille syntyi poika. Vauvakuvia, ristiäiset ja jälleen yksivuotissyntymäpäivät. Kerrostalokaksio oli vaihtunut saunalliseen rivitalokolmioon. Kuvia sivukaupalla tuttavista saunapuhtaina terassilla. Silloin oli hienoa kutsua saunattomia ystäviä lauantai-illalla saunomaan ja grillaamaan muutaman kymmenen neliön pihanurmelle. Jääkaappi oli täynnä olutpulloja, koska meidän seurapiireissä jokainen toi juotavansa mukanaan ja juomana oli yleensä olut, joka loppui kesken. Vaikka kuinka pinnistelisin, en muista kertaa, etteivätkö juomat olisi loppuneet. Niin kauan pysyttiin hereillä, kunnes viimeinenkin pisara oli valunut kitapurjetta kutittaen nieluun. Aamulla kärsittiin seurauksista. Lasten aamupuuro oli kuitenkin keitettävä ja lasten kanssa piti myös olla, vaikka kuinka olisi väsyttänyt.
Viimeinen kesälomamatka, viimeinen yhteinen joulu. Näytin entistä kuluneemmalta. Kasvojeni ilme oli alistunut ojentaessani kättäni joulupukille vastaanottaakseni lahjan. Huulipunaa olin sentään lisännyt. Tiesin, etten enää jaksaisi kauaa. Joulu oli piinallista aikaa. Kirjoitin työpaikan lehteen alakuloissävyisen joulupakinan saadakseni pahan olon edes hetkeksi ulos itsestäni. Mieleni olisi tehnyt vain nukkua. Ainainen rahapula, raskas velkataakka ja jatkuva huoli maksamattomista laskuista olivat vieneet ilon kasvoiltani kokonaan. Tunnollisena ihmisenä kärsin ennemmin kuin jätin asuntolainan maksamatta.
Albumit loppuivat. Jatkoin viskipullon tyhjentämistä ja itkin vuolaasti. Mietin itsekin, miksi itkin. En kaivannut kuvien päiviin. Itkin jotain sellaista, jota en koskaan ollut saavuttanutkaan. Nuoruuteni unelmat ikuisesti kestävästä avioliitosta rakastavan miehen rinnalla ja lasten ympäröimänä olivat karisseet. Olinko minä, ajatteleva ihminen sortunut noihin naistenlehtien typeriin unelmiin? Olin kai. Mitä minä siltä liitolta olin oikeastaan odottanut? En ihmeitä; ne kaksi lasta, oma asunto ja yhteiset kesälomat. Sainhan minä ne. Miksi sitten en ollut onnellinen ja halusin lähteä pois? Kuvista vastausta ei löytynyt. Oli yksi kuva, josta vastaus olisi voinut löytyä, mutta muille kuin itselleni ei siitäkään kuvasta olisi ollut hyötyä. Olin taitava piilottamaan pahat asiat.
Kaivoin viimeistä edellisen albumin uudelleen esiin ja etsin kuvan pilviseltä kesäpäivältä kolmea vuotta aiemmin. Kuvassa onnellinen äiti katsoo vaunukopassa nukkuvaa vastasyntynyttä poikaansa ja isosisko hymyilee vieressä kameralle. Äidin silmiä ei näy, koska hänellä on aurinkolasit. Tuijotin kuvaa ja inhosin itseäni. Minulle kuvasta ei välittynyt perheidylli, vaikka monen mielestä kuva ei muusta kertonutkaan.
Suljin silmäni ja viskipullo haarojeni välissä nojasin vuokrakämpän seinään. Keittiöstä kajasti huoneistossa valmiina ollut loisteputki ja kylpyhuoneesta kantautui valoa eteisvälikköön. Itkin ääneen ja vapisin. Hetkeä aiemmin veljeni oli sulkenut oven perässään ja lähtenyt kotiinsa. Hänen ja isäni, sekä muutamien työkavereideni kantaessa tavaroita sisään olin istunut puhelimessa ja soitellut kaikki mahdolliset tuttavani läpi ja kertonut juuri eronneeni. Jotkut sivuuttivat asian olankohautuksella, toiset sanoivat aavistelleensa jotain. Kukaan ei oikeastaan ollut kiinnostunut pahasta olostani. Tuskin olisin sitä osannut kuvaillakaan. En osannut tarttua mihinkään vaan siirtelin pinoja edestakaisin. Sitäpaitsi takana oli senastisen elämäni varmasti raskain päivä, en pystynyt nukkumaankaan.
Ero
Istuin punaisten muuttolaatikoiden seassa ja join halpaa viskiä. Haparoin kädelläni valokuva-albumia, nostin sen laatikosta ja aloin selata: minä Kätilöopistolla seitsemisen vuotta aiemmin. Kuvassa kasvoillani oli rasittunut katse ja istuin vaivoin, vaikka lapseni olikin syntynyt keisarinleikkauksella. Vauvan metallisänky oli vieressä ja tytöstä näkyi vain tumma hiustupsu peitteen alta. Olinko minä onnellinen? En tainnut silloinkaan olla. Nyt en ainakaan ollut. Tuntui kuin en koskaan olisi ollut onnellinen, mitä se sitten lieneekään..
Elettiin 90-luvun puoliväliä ja juppikausi oli jo ajat sitten päättynyt. Keskustan hienojen gallerioiden ja toinen toistaan upeimpien myymälöiden tilalle olivat tulleet realisointikeskukset. Kirkuvankeltaiset loppuunmyynti-julisteet hyökkäsivät näyteikkunoista kadullakulkijoiden päälle. Maaliskuu näyttäytyi kaikessa surkeudessaan. Kadunvarsille kerätty lumi oli mustaa, hiekka ei vielä pöllynyt, mutta kulkeutui märkänä jaloissa ikävästi kaikkialle. Lapset olivat jatkuvassa räässä ja rukkaset märkinä. Taivas sulkeutui ikävään harmaaseen. En ole koskaan pitänyt keväästä ja yhä edelleenkin tunnen vastenmielisyyttä tuota välikautta kohtaan.
Otin kulauksen viskistä suoraan pullonsuusta, koska lasit olivat jossain muuttolaatikoista, enkä jaksanut alkaa etsiä. Selasin albumia eteenpäin. Kesälomakuvia, joulukuvia, tyttären yksivuotissyntymäpäivät. Näytin vanhukselta lähes joka kuvassa, vaikkei minulla ollut ikää edes kahtakymmentäviittä. 80-luvun nousukausi näkyi albumissani ulkomaanmatkoina. Luulen, että silloin olin hetkittäin tyytyväinen elämääni. Vai oliko se vain tyytyväisyyttä siitä, että pääsin minäkin sanomaan, että olimme jossain lomalla. Useimmilla matkoilla olin kuitenkin huolissani riittävätkö rahat tai alammeko riidellä. Silloin kun keiteleet ja tommilat tekivät huimia voittoja pörssissä, minä työnsin tuulipukuun pukeutuneena lastenvaunuja lähiössä ja kävelin ostamaan tarjousjauhelihaa kauimpaan kauppaan, koska siellä kilohinta oli viisi penniä halvempi kuin lähikaupassa.
Vaihdoin albumia. Nousukauden päätteeksi meille syntyi poika. Vauvakuvia, ristiäiset ja jälleen yksivuotissyntymäpäivät. Kerrostalokaksio oli vaihtunut saunalliseen rivitalokolmioon. Kuvia sivukaupalla tuttavista saunapuhtaina terassilla. Silloin oli hienoa kutsua saunattomia ystäviä lauantai-illalla saunomaan ja grillaamaan muutaman kymmenen neliön pihanurmelle. Jääkaappi oli täynnä olutpulloja, koska meidän seurapiireissä jokainen toi juotavansa mukanaan ja juomana oli yleensä olut, joka loppui kesken. Vaikka kuinka pinnistelisin, en muista kertaa, etteivätkö juomat olisi loppuneet. Niin kauan pysyttiin hereillä, kunnes viimeinenkin pisara oli valunut kitapurjetta kutittaen nieluun. Aamulla kärsittiin seurauksista. Lasten aamupuuro oli kuitenkin keitettävä ja lasten kanssa piti myös olla, vaikka kuinka olisi väsyttänyt.
Viimeinen kesälomamatka, viimeinen yhteinen joulu. Näytin entistä kuluneemmalta. Kasvojeni ilme oli alistunut ojentaessani kättäni joulupukille vastaanottaakseni lahjan. Huulipunaa olin sentään lisännyt. Tiesin, etten enää jaksaisi kauaa. Joulu oli piinallista aikaa. Kirjoitin työpaikan lehteen alakuloissävyisen joulupakinan saadakseni pahan olon edes hetkeksi ulos itsestäni. Mieleni olisi tehnyt vain nukkua. Ainainen rahapula, raskas velkataakka ja jatkuva huoli maksamattomista laskuista olivat vieneet ilon kasvoiltani kokonaan. Tunnollisena ihmisenä kärsin ennemmin kuin jätin asuntolainan maksamatta.
Albumit loppuivat. Jatkoin viskipullon tyhjentämistä ja itkin vuolaasti. Mietin itsekin, miksi itkin. En kaivannut kuvien päiviin. Itkin jotain sellaista, jota en koskaan ollut saavuttanutkaan. Nuoruuteni unelmat ikuisesti kestävästä avioliitosta rakastavan miehen rinnalla ja lasten ympäröimänä olivat karisseet. Olinko minä, ajatteleva ihminen sortunut noihin naistenlehtien typeriin unelmiin? Olin kai. Mitä minä siltä liitolta olin oikeastaan odottanut? En ihmeitä; ne kaksi lasta, oma asunto ja yhteiset kesälomat. Sainhan minä ne. Miksi sitten en ollut onnellinen ja halusin lähteä pois? Kuvista vastausta ei löytynyt. Oli yksi kuva, josta vastaus olisi voinut löytyä, mutta muille kuin itselleni ei siitäkään kuvasta olisi ollut hyötyä. Olin taitava piilottamaan pahat asiat.
Kaivoin viimeistä edellisen albumin uudelleen esiin ja etsin kuvan pilviseltä kesäpäivältä kolmea vuotta aiemmin. Kuvassa onnellinen äiti katsoo vaunukopassa nukkuvaa vastasyntynyttä poikaansa ja isosisko hymyilee vieressä kameralle. Äidin silmiä ei näy, koska hänellä on aurinkolasit. Tuijotin kuvaa ja inhosin itseäni. Minulle kuvasta ei välittynyt perheidylli, vaikka monen mielestä kuva ei muusta kertonutkaan.
Suljin silmäni ja viskipullo haarojeni välissä nojasin vuokrakämpän seinään. Keittiöstä kajasti huoneistossa valmiina ollut loisteputki ja kylpyhuoneesta kantautui valoa eteisvälikköön. Itkin ääneen ja vapisin. Hetkeä aiemmin veljeni oli sulkenut oven perässään ja lähtenyt kotiinsa. Hänen ja isäni, sekä muutamien työkavereideni kantaessa tavaroita sisään olin istunut puhelimessa ja soitellut kaikki mahdolliset tuttavani läpi ja kertonut juuri eronneeni. Jotkut sivuuttivat asian olankohautuksella, toiset sanoivat aavistelleensa jotain. Kukaan ei oikeastaan ollut kiinnostunut pahasta olostani. Tuskin olisin sitä osannut kuvaillakaan. En osannut tarttua mihinkään vaan siirtelin pinoja edestakaisin. Sitäpaitsi takana oli senastisen elämäni varmasti raskain päivä, en pystynyt nukkumaankaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hienoa. Kuvasit hyvin suomalaisen, lähiössä elävän perheenäidin päässä liikkuvia ajatuksia, sikäli mikäli minä niistä mitään tiedän. Novelli on taatusti suoraan tuhansien naisten elämästä, kaikille näyttäisi käyvän samalla tavalla -ensin mennään naimisiin ja kuvitellaan sen jatkuvan ikuisesti, mutta ei, eropaperit vetämään ja lapset jakoon. :/
Mutta siis. Novelli oli hyvä ja mielestäni kieliopillisesti virheetön, vaikkakin valokuvien selaamisen kautta käytävät takaumat taitavat olla jo jonkinlainen klisee. :)
Olen toistanut sanaa "mielenkiintoinen" jo niin monta kertaa, että pelkään, ettei kukaan enää ota minua vakavasti, kun sanon "mielenkiintoinen".
Mutta tämä oli mielenkiintoinen. Silti minusta tuntuu, että tämä on taas niitä tekstejä, joissa on haaskattu sähköä, aikaa ja kykyjä. Olkoonkin, että teksti on kieliopillisesti virheetön (armoitettu Straw!), tekniikka ei minusta toimi. Se tökkii. Se on liian suoraa. Kannattaisin itse - sortuen nyt ehkä besserwisserismin helmasyntiini -, jotakin hienosyisempää kuvantamismenetelmää. En tiedä, mitä mieltä muut ovat.
Sitä paitsi, on jännittävää, miten raa´atkin asiat saa vaikuttamaan lässytykseltä latelemalla litanioita ja suosimalla kliseitä. Tarkoitan, että lamakauden myytti näyttäytyy juuri sinä kliseenä, jollaisena iltauutiset sen aina sivulauseessa silloin tällöin mainitsevat.
En tiedä. Ehkä minä vain olen parantumaton ja vinkkelini on ahdas ja katseeni sisäänpäin kääntynyt.
Mutta koko kritiikkini ydinajatus on siinä, ettei tekstisi kyennyt koskettamaan minua, koska se vain tarinoitsi. Ja kuten jo mainittua, valokuva-albumista Mamba kertoi paljon tarttuvammalla kertosäkeellä.
Ja jonkun kauan sitten unohtuneen...
[Suokaa anteeksi, ystävät, suokaa anteeksi tuo tahra]
Seison vihreiden kaappien keskellä ja join kallista Coca-cola lightia. Etsin kädelläni Päiväkirjaa, otin sen kaapista ja aloin selata: minä Vanhassa asunnossa kymmenen vuotta aiemmin. Kuvassa kasvoillani oli iloinen katse ja istuin tyylikkäästi, vaikka isäni oli kuollut 2 kuukautta aikaisemmin. isän vanhat vaatteet olivat vieressä ja ne tuoksuivat vielä isältä. Olinko minä onnellinen? En tainnut silloinkaan olla. Nyt en ainakaan ollut. Tuntui kuin en koskaan olisi ollut onnellinen, mitä se sitten lieneekään..
Elettiin 80-luvun puoliväliä ja takatukkakausi oli jo ajat sitten päättynyt. Keskustan hienojen bordellien ja toinen toistaan upeimpien kauppojen tilalle olivat tulleet Disco mestat. laimeanpunaiset dokut hyökkäsivät kaduilta kadullakulkijoiden päälle. Maaliskuu näyttäytyi kaikessa surkeudessaan. Kadunvarsille kerätty lumi oli mustaa, hiekka ei vielä pöllynyt, mutta kulkeutui märkänä jaloissa ikävästi kaikkialle. Lapset olivat jatkuvassa skeidassa ja rukkaset märkinä. Taivas avautui jälleen. En ole koskaan pitänyt keväästä ja yhä edelleenkin tunnen vastenmielisyyttä tuota välikautta kohtaan.
Otin kulauksen coca-colasta suoraan pullonsuusta, koska lasit olivat toisessa huoneessa, enkä jaksanut alkaa hakea. Selasin päiväkirjaa eteenpäin. Kesälomaia, jouluja, tyttären yksivuotissyntymäpäivät. Näytin vanhukselta lähes joka kuvassa, vaikkei minulla ollut ikää edes kahtakymmentäviittä. 80-luvun nousukausi näkyi päiväkirjassana materialismina. Luulen, että silloin olin hetkittäin epätyytyväinen elämääni. Vai oliko se vain tyytyväisyyttä siitä, että pääsin minäkin sanomaan, että olin rikas kakara. Useimmilla ostoksilla olin kuitenkin huolissani riittävätkö rahat tai alammeko riidellä. Silloin kun keiteleet ja tommilat tekivät huimia tappioita pörssissä, minä työnsin kesämekkoon pukeutuneena lastenvaunuja korttelissa ja juoksin ostamaan tarjousjauhelihaa kauimpaan kauppaan, koska siellä kilohinta oli viisi penniä halvempi kuin kioskissa.
Vaihdoin kirjaa. Nousukauden päätteeksi meille ostettiin koira. koirakuvia, kastraatio ja jälleen yksivuotissyntymäpäivät. Kerrostaloyksiö oli vaihtunut saunalliseen rivitalokaksioon. Kuvia sivukaupalla tuttavista hikisinä terassilla. Silloin oli hienoa kutsua koirattomia ystäviä lauantai-illalla saunomaan ja grillaamaan muutaman kymmenen neliön pihanurmelle. Jääkaappi oli täynnä olutpulloja, koska meidän seurapiireissä jokainen toi juotavansa mukanaan ja juomana oli yleensä olut, joka loppui kesken. Vaikka kuinka pinnistelisin, en muista kertaa, etteivätkö juomat olisi loppuneet. Niin kauan pysyttiin hereillä, kunnes viimeinenkin pisara oli valunut kitapurjetta kutittaen nieluun. Aamulla kärsittiin seurauksista. Lasten aamupuuro oli kuitenkin keitettävä ja lasten kanssa piti myös olla, vaikka kuinka olisi väsyttänyt.
Viimeinen kesälomamatka, viimeinen yhteinen joulu. Näytin entistä kuluneemmalta. Kasvojeni ilme oli alistunut ojentaessani kättäni joulupukille vastaanottaakseni lahjan. Huulipunaa olin sentään lisännyt. Tiesin, etten enää jaksaisi kauaa. Joulu oli piinallista aikaa. Kirjoitin työpaikan lehteen alakuloissävyisen joulupakinan saadakseni pahan olon edes hetkeksi ulos itsestäni. Mieleni olisi tehnyt vain nukkua. Ainainen rahapula, raskas velkataakka ja jatkuva huoli maksamattomista laskuista olivat vieneet ilon kasvoiltani kokonaan. Tunnollisena ihmisenä kärsin ennemmin kuin jätin asuntolainan maksamatta.
Albumit loppuivat. Jatkoin viskipullon tyhjentämistä ja itkin vuolaasti. Mietin itsekin, miksi itkin. En kaivannut kuvien päiviin. Itkin jotain sellaista, jota en koskaan ollut saavuttanutkaan. Nuoruuteni unelmat ikuisesti kestävästä avioliitosta rakastavan miehen rinnalla ja lasten ympäröimänä olivat karisseet. Olinko minä, ajatteleva ihminen sortunut noihin naistenlehtien typeriin unelmiin? Olin kai. Mitä minä siltä liitolta olin oikeastaan odottanut? En ihmeitä; ne kaksi lasta, oma asunto ja yhteiset kesälomat. Sainhan minä ne. Miksi sitten en ollut onnellinen ja halusin lähteä pois? Kuvista vastausta ei löytynyt. Oli yksi kuva, josta vastaus olisi voinut löytyä, mutta muille kuin itselleni ei siitäkään kuvasta olisi ollut hyötyä. Olin taitava piilottamaan pahat asiat.
Kaivoin viimeistä edellisen albumin uudelleen esiin ja etsin kuvan pilviseltä kesäpäivältä kolmea vuotta aiemmin. Kuvassa onnellinen äiti katsoo vaunukopassa nukkuvaa vastasyntynyttä poikaansa ja isosisko hymyilee vieressä kameralle. Äidin silmiä ei näy, koska hänellä on aurinkolasit. Tuijotin kuvaa ja inhosin itseäni. Minulle kuvasta ei välittynyt perheidylli, vaikka monen mielestä kuva ei muusta kertonutkaan.
Suljin silmäni ja viskipullo haarojeni välissä nojasin vuokrakämpän seinään. Keittiöstä kajasti huoneistossa valmiina ollut loisteputki ja kylpyhuoneesta kantautui valoa eteisvälikköön. Itkin ääneen ja vapisin. Hetkeä aiemmin veljeni oli sulkenut oven perässään ja lähtenyt kotiinsa. Hänen ja isäni, sekä muutamien työkavereideni kantaessa tavaroita sisään olin istunut puhelimessa ja soitellut kaikki mahdolliset tuttavani läpi ja kertonut juuri eronneeni. Jotkut sivuuttivat asian olankohautuksella, toiset sanoivat aavistelleensa jotain. Kukaan ei oikeastaan ollut kiinnostunut pahasta olostani. Tuskin olisin sitä osannut kuvaillakaan. En osannut tarttua mihinkään vaan siirtelin pinoja edestakaisin. Sitäpaitsi takana oli senastisen elämäni varmasti raskain päivä, en pystynyt nukkumaankaan.
Tämähän oli hieno! Hienoista kömpelyyttä yksityiskohdissa, mutta silti jotenkin aidon tuntuinen kuvaus hetkestä muuttolaatikoiden keskellä.
Hieman vain tökki tuo viski. Yksityiskohdissa tulee helpoiten lunta tupaan, jos niissä on jotain joka ei ole uskottavaa. Viski on miesten juomaa, vaikka tietenkin sitä juovat naisetkin. Jos haluat välttämättä juottaa kertojalle viinaa, niin tuossa tilanteessa ja tuolla henkilöllä se olisi jaloviinaa. Itse laittaisin hänet juomaan limua, koska ihan näin yleisen elämänkokemuksen pohjalta arvioituna muuttaessa tulee hiki ja jano, johon viinakset eivät käy.