Alkaa aika. josta käytettiin nimitystä härkäviikot ja reikäleivät.
Jostakin syystä muistuu mieleeni metsien miehet, jotka kantoivat korkeaa arvonimeä, jätkät. Ei liene toista arvonimeä, joka vetäisi vertaa tuolle.
Näen mielessäni kaksi miesti, jotka justeeria kantaen painuvat metsään, kovassa pakkasessa ja ainakin puolimetrisessä lumessa. Lumi pois suuren kuusen juurelta, ettei jää pitkää kantoa, sitten asetetaan justeerin terä paksun puun runkoa vasten ja aletaan sahaaminen. Kun justeerin terä on puun paksuimmassa kohdassa ja justeerin tapeista vedetään mahdollisimman pitkiä vetoja työn jouduttamiseksi, ovat kummanikn rystyset ja sormet vaarassa kolhiintua ja kolhiintuvatkin. Pehmeä lumi vaimentaa ääntä kun pitkä puu viimein kaatua rojahtaa. Vielä on edessä oksien karsinta kirveiden avulla ja katkaisut tukeiksi.
Kovaa aikaa tuo oli ja tuollaisten ihmisjärkäleitten jälkeläisiä on tarvittu pelastamaan ja ylläpitämään Suomea.
Harva palstalainenkaan tietää tuollaisesta kovasta työstä kirjoittaesaan "neitisormillaan" tekstiään.
Ehkä palstalla on joku Selkosilla syntynyt, joka voi täsmentää ja lisätä minun vaatimatonta kuvaustani.
Vanhan lippalakkini nostan korkeassa kaaressa ja kumarran syvään noille monille mennen ajan sankareille,
Jostakin syystä muistuu mieleeni metsien miehet, jotka kantoivat korkeaa arvonimeä, jätkät. Ei liene toista arvonimeä, joka vetäisi vertaa tuolle.
Näen mielessäni kaksi miesti, jotka justeeria kantaen painuvat metsään, kovassa pakkasessa ja ainakin puolimetrisessä lumessa. Lumi pois suuren kuusen juurelta, ettei jää pitkää kantoa, sitten asetetaan justeerin terä paksun puun runkoa vasten ja aletaan sahaaminen. Kun justeerin terä on puun paksuimmassa kohdassa ja justeerin tapeista vedetään mahdollisimman pitkiä vetoja työn jouduttamiseksi, ovat kummanikn rystyset ja sormet vaarassa kolhiintua ja kolhiintuvatkin. Pehmeä lumi vaimentaa ääntä kun pitkä puu viimein kaatua rojahtaa. Vielä on edessä oksien karsinta kirveiden avulla ja katkaisut tukeiksi.
Kovaa aikaa tuo oli ja tuollaisten ihmisjärkäleitten jälkeläisiä on tarvittu pelastamaan ja ylläpitämään Suomea.
Harva palstalainenkaan tietää tuollaisesta kovasta työstä kirjoittaesaan "neitisormillaan" tekstiään.
Ehkä palstalla on joku Selkosilla syntynyt, joka voi täsmentää ja lisätä minun vaatimatonta kuvaustani.
Vanhan lippalakkini nostan korkeassa kaaressa ja kumarran syvään noille monille mennen ajan sankareille,
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olen maalaistalon tyttöjä joka muistaa miesten talviset metsänhoidolliset työt pokasahoista ruukinajoon. Varsin mieleenpainuvia olivat talviset työt, emännät tukijoukkoineen valmistivat sitä oikeaa sianlihasoosia, pirtin uunissa sitä lopuksi haudutettiin.Kasvisruokana oli kunnon perunamuusia voilla höystettynä.
Miesten eväät eivät olleet mitään makkaraleipiä vaan tuhdisti ruista, lihaa, voita, termospullossa lämmintä juotavaa ym. Joskus oli lihakukkoa joka on peräisin Pohjois-Karjalasta.
Tuttavani T Vilkuna kertoo omien kokemustensa perusteella kertoo tukkityömaa ajoistaan varsin mielenkiintoisella tavalla. Tässä pari linkkiä avaamalla muodostuu näkemys kovasta työstä ja sen elämään tuomasta arvomaailmasta, joka säilyy mielessä eliniän.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Työn sankaruudessa oli hohtoa/HS20020501SI1KU02b10
http://www.kp24.fi/uutiset/31888/Tapio-Vilkuna-Tarinoita-Vilikuperältä
kirjoituksestani "Jotain enemmän" pari katkelmaa ruotsinsuomalaisen kesälomasta -80 luvulla
----------------------------------
Kylän asiat, valtakunnallisetkin me puhumme. Mitä kauempana, sitä helpommilta tuntuvat ratkaisut. Vähän ihmettelevät, kun ruotsalaiset eivät saa niitä ufo-sukellus-veneitä sen paremmin pintaan kuin pohjaankaan. Minä siihen, että en ruotsalaisena edes yrittäisi. Veneen kippari
voisi tulkita tuhoamiskäskyn liian kirjaimellisesti ja painaa väärää nappia. Velipojista selitys tuntuu yhtä oudolta kuin Vennamon auto suomalaisteillä.
Hallitukset me puimme mahdollisimman tarkasti, velipojat täkäläisen , minä Ruotsin. Pilvilinnojen rakentajia mielestämme nykyiset. Edelliset hevoskuskeja, jotka tukkireen juuttuessa heittävät ohjakset suharille ja lähtevät itse joko kortille tai paskalle.
Itse kerron yhdestä ruotsalaisesta ammattiliittojehusta, joka yhden vaali tilaisuuden aikana keinahteli pienessä sivulaitaisessa pöytäni luo ja itsevarman oloisena kysyi, mikä mielestäni tulevaisuudessa muodostuisi liiton pahimmaksi viholliseksi. Minä siihen, että liitto itse
tietysti. Hän ei näyttänyt ymmärtävän ja pyysi tarkennusta.
Kun tavoitteet saavutetaan, aletaan tapella paikoista palleilla… jehulle tuli kiire toiseen pöytään tai
sitten se ei halunnut kuunnella takeltelevaa puhettani.
Cesiumlukemat poronlihassa ja marjoissa, siitä ei
puhuta. Liian tuore, liian arka. Liian arkaa myös puhua Homelite- tai Partnersahoista, toistakymmentä roikkumassa entisen heinäladon seinillä, ruostuneet ketjulaipat kaikissa. Velipoikien pumppuviat ja valko-sormet, savotoiden lumissa kahlattujen vuosien palkkiona ennenaikaiselääkkeet, niistäkään ei puhuta. Puhuminen
päättyy tokaisuun
Nykysin ei perkhele viä saa ees Hotapulverii
--------------------------------------------------------------------------
Seuraavana aamuna vanhin veljeni siinä pihalla
- Tuan männyn mie istuthin het ko meth palasimma kothiin.
Ja hetkeä myöhemmin
- Tosta met löysimmä yhen saksalaisen. Amphunu kai ithens, pysshy sill oli tosa vieresh ja kolome poltthopulloo följysä… Muistakhos sie, ko sie et meinannu lähtiä meiän följyhyn olleskaan evakkhoon. Mie kannon sut sitthe repphuseläsh venheell.
Katseeni harhailee hetken vailla kiinnekohtaa, pysähtyy sitten mökin ränsistyneeseen oveen.
Muistot ryöppyävät esiin, kyyneleet tulevat väkisin. Tempaan ladon seinältä ongen ja siitä vierestä suolakupillisen kulmakoita...
- Meen tohon joelle jos vaikka pari tammukkaa
En minä sinne joelle kalojen tähden. On vain saatava
olla yksin, kääntää selkänsä ja itkeä. Selvitettävä ajatuksia.Olen kokenut liian paljon tällä matkalla.
Löytänyt sen palasen, joka on ollut kauan kateissa. Evakkoon kotoa lähtemiseni ja heräämiseni uuden
kodin portailla lähes kaksi vuotta myöhemmin. Sen
välinen pala. Nyt olen löytänyt sen. Kulkiessani taka-
perin matkan Rajala- Sodankylä- Lohtaja- Toijala-
Ruotsi. Oma pyhiinvaellusmatkani.
Laitan kulmakon koukkuun syötiksi, heitän sen veteen, istahdan nojaamaan puun runkoon, sytytän laivanortin. Kauempana heinäsorsa rääkäisee varoituksen poika-silleen.Joen pohjassa kasvavat ruohot. Miten ne pysyvät paikallaan virtaavassa vedessä? Painuvat pohjaa kohden
mutta nousevat hetkessä taas ylös. Loputon liike,
pysyvät kuitenkin juurillaan… ihan niin kuin velipojatkin. Kasvaneet tänne kiinni. Istuttaneet puita, jotka olisivat täysikasvuisia vasta lastenlasten aikuistuessa. Kahlanneet vyötäröään myöden lumessa, hankkineet pumppuviat ja valkosormet moottorisahan tärinässä. Katkeria vain siksi, että saasteet leviävät tännekin ja
siksi, että enää ei saa edes hotapulveria.
Vanhimman veljen nimikirjaimet hakattuna kiveen ja kaiverrettuna tallin hirsiseinään siellä Lohtajalla. Evakkomatkani välietapissa. En tiedä, olivatko nuo kirjaimet tarkoitettu protestiksi sodalle vai tarve
tarrautua johonkin hetkellä, jolloin oman kodin kohtalo
oli epävarma. Mietin sitä vielä veljeni ilmestyessä taakseni…
- Mie vaan kiehautin kohvit… olekkhos sie saanu mitthään?
Olinhan minä - Hyttysenpuremia. Oppinut tajuamaan ikivanhan laulun sanojen sisällön: me ripustimme harppumme puiden oksille ja sanoimme, kuinka voisim-
me laulaa vieraalla maalla.
Täällä joen rannalla opin myös ymmärtämään sitä humalaista miestä, joka ruotsinlaivalla itki tuskansa nyrkkiin puserrettu käsi uhkaavasti kasvojeni edessä
- Mä en saatana ruotsia opettele enkä tartte saatana… tajuaks sä saatana, mitä mä sanon saatana… näillä
käsillä mää saatana hitsaan! … tajuakkos sä saatana..
Silloin en tajunnut, tuntui vain turvallisemmalta sanoa tajuavansa.
Nostan ongen vedestä, kiskaisen koskemattoman kulmakon koukusta, heitän sen veteen ja
kysäisen
- Tuleekohan sitä hilloja tänä kesänä?
Nuo jätkät ne olivat
aikansa monimijonäärejä.
Olen jo muutamissa kejuissa kirjoitellut näistä metsähommista, joten nyt lyhyesti.
Ehdin olla mukana "pokasahohommissa" muutamia vuosia. Kun nappulana aloitin, ehti tulla jo senverran rutiinia, että pärjäsin kyllä ihan "miesten rinnalla" itsenäisestikin. Moottorisahoja alkoi jo olla työmailla muutamia, ennenkuin otin "pitkät" niistä hommista.
Tottahan se, jätkä oli kunnianimitys, palkka kyllä tuli mitatun työmäärän mukaan. Ei kunnianimellä. Minulla on se käsitys, että "jätkä" nimitys oli kunniassaan juuri itäisen ja pohjoisen Suomen alueella. Täällä etelässä siihen liitettiin usein ja liitetään edelleenkin halventava sävy. Ei ole harvinaista, että kuulee tokaisun," sinähän olet kuin mikäkin jätänretale." No...ehkäpä se johtuu siitä, että näillä rintamailla on enemmän väestöä, jotka luokittelevat itsensä arvokkaimmiksi, eri kastiin.
Jätkä- sanaan liittyi aikoinaan muutakin kuin työnsankaruus. Se oli ehdoton rehellisyys monissa asioissa. Suurilla kämpillä ei ollut esim. mitään lukittuja säilytystiloja tavaroille. Lompakon täytyi säilyä avoimella riksilaudalla. Siihen oli ainoa tunnettu keino, "korpilaki" jota sovellettiin yhteisesti ja oli varmasti kaikkien tiedossa. Jos vakava rike sattui, ukko lähetettiin kävelemään vaikka yön selkään. Pienistä konnuuksista saattoi riittää kunnon joukkopuhuttelu.
"rahhoo" nimellä esiintyneeseen heittoon. Eipä ne jätkät ainakaan pelkällä työllä miljonääreiksi kasvaneet. Kyllä ne työt olivat melkoisen huonosti hinnoiteltuja. Lähes kaikkihan oli urakkatyötä. Kovakuntoinen tietysti pääsi paremmille palkoille, huonokuntoiselle ei jäänyt paljon mitään kotiin vietäviksi kun ruokalaskunsa maksoi.
Romantisoidut tukkilaisnäytelmät ova eri kuvia kuin totuus siitä elämästä.
Härkäviikoista googeloin. Tosi upeasti kirjoittanut vv ja ym. On yhtymäkohtia mununkin elämään. Kiitos jos satutte näkemään.