Syy elää

666 kirjoitti:

Syy elää

Seison hautakiven äärellä. Hautakiven, johon on kultaisin kirjaimin kirjailtu sinun nimesi. Sinun nimesi, Joel. Sinun sukunimesi, meidän sukunimemme, Madden. Luen nimesi moneen kertaan läpi. Joel Madden. Se tuo mieleeni muistoja, kipeitä muistoja, joita en tahtoisi muistaa. Ja muistoja, joita en koskaan tahdo unohtaa.

Yksi niistä on monen vuoden takaa, syntymäpäiviltämme. Taisimme täyttää kuusi vuotta. Seisoimme molemmat kakun äärellä, äitimme kanssa. Isä ei ollut kotona, koskapa hän olisikaan ollut. Olimme molemmat pukeutuneet täysin samanlaisiin vaatteisiin. Siniset housut ja tummansininen t-paita. Olimme täysin samannäköiset. Meidät oli hyvin helppo sekoittaa toisiimme. Paitsi että minun kengännauhani olivat auki, ne olivat aina auki, ja sinulla ne olivat siististi rusetilla. Sinun hiuksesi olivat siististi kammatut, kun taas minulla ne olivat sekaisin. Niin se oli aina. Sinä olit meistä se siistimpi kaksonen. Sinä olit hyvin tarkka kaikesta, kun minulle taas kaikki oli aivan yksi ja sama. Sinä olit pieni enkeli, ja minä kai sitten pieni paholainen.

Saimme molemmat syntymäpäivälahjaksi nallet. Ne olivat täysin samannäköiset, paitsi että sinun nallellasi oli sininen rusetti, ja minun omallani oli punainen. Nimesit omasi Benjiksi, ja minä Joeliksi, jotta muistaisimme toisemme ikuisesti. Muistan vieläkin vilpittömän ilmeesi, kun sinä halasit äitiämme ja kiittelit lahjasta. Se oli yksi elämäsi kohokohdista. Ja minä olin niin onnellinen. Olin onnellinen, kun sinäkin olit. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Niin sinulla oli tapana sanoa. Me tiesimme tasan tarkkaan, jos toisella oli jokin hätänä. Muut eivät sitä ymmärtäneet, ja kysymyksiin sinä vastasit; se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Siitä tuli meidän pieni vitsimme. Kukaan ei sitä ymmärtänyt. Ei kukaan muu, paitsi me.

Niin kului pari vuotta. Ilman suurempia muutoksia. Me olimme hyvin köyhiä, ja nippa nappa rahamme riittivät pakollisiin asioihin, kuten ruokaan ja vaatteisiin. Äitimme oli usein ylitöissä, jotta olisi saanut meille ruokaa. Isä ei koskaan käynyt töissä. Hän harvoin oli kotonakaan. Tiedän, kuinka paljon se silloin sinua satutti. Sinä rakastit ja ihailit häntä. Mutta hänpä ei jaksanut välittää. Sinä kuitenkin koko ajan uskoit ja toivoit, että asiat vielä muuttuisivat. Uskoit niin, koska äiti sanoi sitä meille jatkuvasti. Hän sanoi, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Sinä olit niin poikamaisen viaton, ja uskoit häntä. Sinä luotit häneen. Ja se satutti minua. Sinä olit aina niin luottavainen. Sinä uskoit ihmisiin, ja siihen, että maailma olisi hyvä paikka elää. Se oli yksi niistä piirteistä, joita minä ihailin. Sinä hymyilit vastoinkäymisille. Sinä olit aina äitimme tukena, ja autoit häntä kotitöissä parhaimpasi mukaan. Sinä olit pieni enkelimme.

Jälleen kului pari vuotta. Täytimme kymmenen vuotta. Muistan sen kuin eilisen, kun sinä yhtenä päivänä tulit kasvot loistaen kotiin koulusta. Minä en ollut sinä päivänä ollut koulussa, koska olin kuumeessa. Tulit luokseni hymyillen kuin pieni aurinko, ja kerroit, kuinka sinä olit tavannut erään tytön. Tytön, johon sinä olit ihastunut. Sinä kerroit, kuinka ihana hän oli, ja koko ajan kasvojasi valaisi hymy. Minä olin vilpittömän onnellinen puolestasi. Totta kai olin. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Pariin päivään sinä et muusta puhunutkaan. En ollut koskaan nähnyt sinua sellaisena, hymyilit kaiken aikaa, jopa silloinkin, kun äitimme ilmoitti, ettemme pääsisi sinä vuonna kiertävään sirkukseen, koska meillä ei ollut rahaa. Se oli yleensä ollut vuoden kohokohta. Muussa tapauksessa sinä olisit masentunut ja murjottanut monta päivää. Mutta nyt sinä vain kohautit olkiasi ja sanoit, ettei se haittaa. Ensi vuonna sitten. Olin niin ylpeä sinusta. Olin niin onnellinen puolestasi. Mutta hei, sehän on isoveljen velvollisuus, vai mitä?

Mutta onnesi ei kauaa kestänyt. Sinä aurinkoisena päivänä sinä tulit kotiin itkien. Tulit suoraan luokseni, ja kerroit, kuinka se sama tyttö oli haukkunut sinut kaikkien ystäviensä edessä. Sinä olit kertonut hänelle tunteistasi. Ja hän oli nauranut päin naamaasi. Nyt kun ajattelen, se oli vain poikamainen ihastus, eikä kovinkaan iso asia, mutta silloin se merkitsi sinulle maailmaa. Minä suljin sinut syliini ja itkin kanssasi. Itkin puolestasi. Itkin maailman pahuuden takia. Sinä olit aina niin luottavainen. Ja minua sattui nähdä sinut sellaisena. Halusin ottaa tuskasi pois. Halusin sinun olevan onnellinen.

Kului kolme vuotta, ja me täytimme kolmetoista. Tapahtui eräs hauska juttu, jolle me nauroimme vielä pitkään. Se sama tyttö, joka oli sinua kolme vuotta sitten loukannut, ihastui sinuun. Minä neuvoin sinua tekemään hänelle saman, mitä hän oli sinulle tehnyt, mutta sinä olit liian kiltti sellaiseen. Et halunnut satuttaa ihmisiä. Hänestä tuli ensimmäinen 'tyttöystäväsi'. Se oli vain lasten touhua, ollaan yhdessä ja tehdään kaikkea kivaa. Mutta sinä olit onnellinen, joten niin olin minäkin. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Sinä kerroit minulle silmät loistaen, kuinka hauskaa teillä oli aina yhdessä. Sinä koit ensimmäisen suudelmasi hänen kanssaan. Hänelle se ei ollut ensimmäinen, mutta sinä et välittänyt siitä. Kerroit minulle, kuinka hienoa se oli. Kerroit kuinka hyvältä se tuntui, ja kuinka paljon sinä hänestä pidit. Pidit, mutta et rakastanut. Ja minä olin niin onnellinen puolestasi. Totta kai minä olin. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän.

Kului kaksi viikkoa, ja teidän suhteenne päättyi. Kun minä kysyin sinulta, onko kaikki hyvin, sinä kohautit olkiasi ja totesit tyynestit, että kaikki oli ihan okei. Te olitte sopineet siitä yhdessä. Mutta minä tiesin, että sinä valehtelit. Sinä tiesit, ettet voi salata sitä minulta. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Sinä yönä sinä itkit itsesi uneen. Ja minä itkin kanssasi, vaikket sinä sitä tiennytkään. Minä tunsin tuskasi koko ajan. Minuun sattui nähdä sinut sellaisena. Minä halusin suojella sinua siltä kaikelta, niin kuin isoveljen velvollisuuksiin kuuluu. Mutta en voinut. En halunnut tehdä sitä väkisin. Halusin, että sinäkin olisit halunnut sitä. Mutta sinä et kertonut minulle, että sinuun sattui. Et kertonut, että kaikki ei ollut hyvin. Ja silloin minä tein jotain sellaista, mitä en koskaan ollut tehnyt. Kun olin varma, että olit nukahtanut, nousin sängystä ja lukittauduin kylpyhuoneeseen. Löysin partaveitsen kaapista. En tiedä miksi tein sen. Mutta nähdessäni oman vereni valuvan, tunsin jonkinlaista helpotusta. Halusin vain kokea saman tuskan, mitä sinä olit kokenut. Vaikka ei se sattunut. Minulla oli aina ollut korkea kipukynnys. Mutta se toi silti jonkinlaista tyydytystä. Annoin veren valua niin kauan, että se muodosti kylpyhuoneen lattialle pienen lammikon. Sen jälkeen siivosin jäljet ja menin nukkumaan. Et koskaan saanut tietää siitä.

Kului vuosi. Täytimme neljätoista. Ja sinä vuonna elämämme muuttui täysin. Kannan vieläkin sitä sisälläni, muistan sen kaiken kuin eilisen. En anna itseni unohtaa, haluan muistaa sen, haluan piinata itseäni sillä, etten ollut silloin auttamassa sinua. Niihin aikoihin minä aloin pyöriä epämääräisissä jengeissä. Jengeissä, joiden keskuudessa olivat ajankohtaisia aiheita huumeet ja alkoholi. En koskaan käyttänyt mitään vahvempia aineita, poltin vain pilveä. Sinä tiesit sen. Etkä tehnyt asialle mitään. Et yrittänytkään estää minua. Annoit asian olla. Kai sinä luulit, että se olisi ohimenevää. Että kiinnostuisin nopeasti jostakin muusta. Se oli minulle ominaista. Kyllästyin hyvin nopeasti samoihin asioihin. Kuten tyttöystäviin. Oli minulla muutama, mutta ne olivat enemmänkin sellaisia 'yhden yön juttuja'. En halunnut mitään sitovaa. Kun sinä taas välitit jokaisesta tyttöystävästäsi yhtä paljon. Sinä olit niin viaton, niin luottavainen. Olit pieni enkeli.

Se tapahtui perjantai-iltana. Tulin kotiin myöhään, ja äiti oli jäänyt jälleen kerran ylitöihin, eli kotona olivat vain sinä ja isämme. Kuulin alakertaan asti huutoa. Huutoa, itkua ja valitusta. Tunnistin sen sinun ääneksesi. Sisälläni kasvoi pelko ja minä syöksyin yläkertaan niin nopeasti kuin vain pääsin. Huutosi kantautuivat meidän huoneestamme. Ovi oli kiinni, ja minä yritin riuhtoa sitä auki. Se oli lukittu sisältäpäin. Hakkasin ovea nyrkeillä ja huusin nimeäsi, ja sinä pyysit minua auttamaan. Sinä itkit kovemmin kuin koskaan ennen. Olin neuvoton. En voinut tehdä mitään hyväksesi. Hakkasin ovea niin kauan, että veri vuosi tunnottomista nyrkeistäni. En tiedä paljonko aikaa kului, mutta jonkin ajan päästä huutosi lakkasivat. Kuulin hiljaisen nyyhkytyksesi, ja askelia. Minä juoksin kylypyhuoneeseen ja lukitsin itseni sinne. Odotin niin kauan, että askeleet olivat menneet alakertaan, ja kadonneet olohuoneeseen. Sen jälkeen juoksin luoksesi. Makasit sängyssäsi täristen ja itkien, puristaen tyynyäsi tiukasti sylissäsi. Ja sillä hetkellä sydämeni särkyi tuhansiksi palasiksi. Katsellessani hentoa, runneltua ruumistasi, ja täydellisiä kasvojasi, jotka nyt olivat mustelmien ja haavojen peitossa, tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni itseni avuttomaksi. En osannut auttaa sinua mitenkään. En voinut. Suljin sinut syliini ja itkin kanssasi. Sinä tarrauduit minuun kuin hukkuva oljenkorteen, ja itkit itsesi uneen. Nukahdit minun syliini. Sinä iltana koin maailman todellisen pahuuden. Ihminen, jota sinä olit rakastanut ja kunnioittanut, oli satuttanut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla. Oma isäsi oli raiskannut sinut, omassa huoneessasi, omassa sängyssäsi. Se viilsi syvältä. Se jätti sinuun ikuiset arvet. Ja minuun.

Sinä samaisena yönä minä satutin itseäni jälleen. Viilsin syvältä. Viilsin niin kauan, että näin veren valuvan kunnolla. En pystynyt enää itkemään. En pystynyt, vaikka halusin. Yritin itkeä, mutten pystynyt. Olin palasina. Tunsin suunnatonta tuskaa. Sinun vuoksesi. En saanut mielikuvaa sinusta itkemässä katoamaan. Se sattui. Se sattui niin paljon, että halusin kuolla. Rakastamasi ihminen oli käyttänyt viattomuuttasi ja luottavaisuuttasi hyväkseen. Tunsin niin suurta vihaa, että olisin halunnut tappaa hänet hänen omaan sänkyynsä. Pistää hänet maistamaan omaa lääkettään. Mutta en voinut. Kukaan ei koskaan saanut tietää siitä, mitä tapahtui. Minä pyysin sinua vaikenemaan. Minä kadun sitä. Jos vain olisit kertonut jollekin, olisit ehkä vielä täällä. Ehkä joku olisi voinut auttaa sinua. Auttaa unohtamaan. Minä en siihen pystynyt. Mutta sinä luotit minuun, sinä teit niin kuin minä sanoin. Sinä uskoit, että isoveljesi pystyisi ottamaan tuskasi pois. Ja se satutti minua. Sinä luotit minuun aina kuolemaasi asti. Ja minä petin sinut. En tehnyt mitään hyväksesi. Syytän itseäni vieläkin siitä, ettet ole enää täällä. Tiedän, että sinä et haluaisi minun tekevän niin. Sinä haluaisit minun antavan itselleni anteeksi, koska sinäkin annoit. Sinä yönä minä nukuin vieressäsi, ja pyytelin sinulta niin kauan anteeksi, että kurkustani ei lähtenyt enää ääntäkään. Ja sinä sanoit, ettei se mitään, että minun ei tarvitse pyytää anteeksi. Mutta se oli minun syytäni. Minä en ollut suojelemassa sinua silloin, kun sinä sitä tarvitsit.

Kului pari kuukautta. Sinä pääsit elämässä eteenpäin. Me emme koskaan puhuneet siitä, mitä tapahtui. Minä yritin monta kertaa, mutta en kyennyt siihen. En halunnut satuttaa sinua pakottamalla sinut muistamaan sen, mitä oli tapahtunut. Sinä ehkä unohdit, mutta minä en. En koskaan antanut sitä hänelle anteeksi. En vieläkään ole antanut anteeksi. En koskaan, en kuolemaksenikaan anna hänelle anteeksi. Ennemmin menen helvettiin. En tiedä, annoitko sinä. Sinä olit kiltti ihminen, sinä rukoilit joka ilta ennen nukkumaanmenoa, rukoilit jopa ihmisen puolesta, joka oli satuttanut sinua. Ja rukoilit minun puolestani. Monesti, kun luulit minun jo nukkuvan, sinä rukoilit puolestani. Mutta minä en nukkunut. Minä kuuntelin, kuinka sinä pyysit Häntä suojelemaan minua, ja auttamaan minua löytämään itseni. Ja joka kerta minä viiltelin itseäni niiden sanojen jälkeen. Ne satuttivat minua. Et tiennyt sitä, mutta ne sattuivat. Sinä olit liian kiltti. Sinä olit Jumalan taideteos. Sinä et koskaan tehnyt mitään väärin. Ja silti ihmiset satuttivat sinua. Minäkin. En tehnyt sitä tietoisesti, mutta monesti minä satutin sinua. Ja aina sinä annoit minulle anteeksi. Sinä olit täydellinen.

Kului vuosi, ja me täytimme viisitoista vuotta. Kun kerran luulee jättäneensä jotakin taakseen, luulee päässeensä jostakin ylitse, se yllättää sinut takaapäin. Oli lauantai-ilta. Minä olin viettämässä iltaa 'kavereideni' kanssa. Sinä olit kotona, ja äiti oli ylitöissä. Kaikki oli täydellistä. Sinä olit yksin kotona, ja minä kaukana jossakin, äiti tulisi vasta myöhään kotiin. Kuin paholaisen suunnitelma. Mutta hän ei ollut varautunut siihen, että tulisin aikaisemmin kotiin.

Kuulin huutosi alakertaan asti, aivan kuin viime kerrallakin. Ja minä tunnistin ne huudot. Minä juoksin yläkertaan ennätysvauhtia ja suuntasin kohti meidän huonettamme. Sinä itkit. Sinä itkit lohduttomasti, ja anoit armoa. Mutta hän ei antanut sinulle armoa. Hän nautti tuskastasi. Hän käytti hyväkseen sinun kiltteyttäsi. Ovi oli raollaan. Minä olisin voinut lopettaa sen siihen paikkaan. Olisin voinut kostaa hänelle. Mutta minä en tehnyt sitä. Minä seisoin oven takana liikkumatta. En kyennyt tekemään mitään. Kuulin, kuinka hän uhkasi tappaa sinut, jos kertoisit. Ja sinä itkit ja vannoit, ettet kertoisi kenellekään. Kuulin, kuinka hän kohotti nyrkkinsä ja löi sinua. Moneen kertaan. Ja sinä huusit. Se huuto raastoi sydäntäni. Vähän ajan kuluttua iskut lakkasivat. Ja minä lukitsin itseni jälleen kylpyhuoneeseen, ja odotin niin kauan, että askeleet katosivat alakertaan. Avasin oven ja kiiruhdin huoneeseemme. Näky oli sama, kuin ensimmäisellä kerrallakin. Makasit vuoteessasi itkien. Alaston ruumiisi oli täynnä ruhjeita. Kylkesi olivat mustelmilla, ja kasvosi olivat runnellut. Sydämeni särkyi toiseen kertaan. Vei kaikki voimani pitää itseni koossa ja kävellä luoksesi. Vedin sinut syliini ja sinä itkit. Sinä kyselit miksi, miksi ja itkit. Olit poissa tolaltasi, etkä kuullut, mitä minä sinulle sanoin. Ne sanat olivat merkityksettömiä. Mikään sanomani ei olisi voinut poistaa tuskaasi. Ei mikään. En voinut tehdä hyväksesi mitään muuta kuin istua siinä ja pidellä sinua niin kauan, että sinä lopulta nukahdit uupumuksesta. Kannoin sinut omaan sänkyyni ja peittelin sinne. Minua kuvotti. Olin täynnä vihaa. Halusin kostaa hänelle. Halusin pistää sen paskiaisen kokemaan saman, mitä hän oli pistänyt sinut kokemaan.

Sinä iltana minä vedin arpeni auki. Kylpyhuoneen lattialle muodostui sama verilammikko, joka siihen oli muodostunut niin monta kertaa ennenkin. Yritin tappaa itseni. Halusin kuolla. Mutta ajatus siitä, että sinä aamulla heräisit, ja menisit suihkuun löytäen veljesi kylpyhuoneen lattialta kuolleena, puistatti minua. Tiesin, ettet olisi kestänyt sitä. En halunnut pistää sinua kokemaan sellaista, joten siivosin jälkeni, niin ettei kukaan saisi koskaan tietää, mitä olin juuri tehnyt. Vedin ylleni pitkähihaisen paidan, jottet vahingossakaan näkisi jälkiä. Jälkiä, jotka olin tehnyt sinun vuoksesi. Halusin ottaa tuskasi pois. Halusin sitä enemmän kuin mitään muuta. Mutta en pystynyt. En, vaikka yritin. Sinä iltana tein myös jotain sellaista, mitä en ollut tehnyt moneen vuoteen. En saanut unta, joten nousin hitaasti ylös sängystä, jossa myös sinä nukuit, ja polvistuin sen vierelle. Rukoilin puolestasi. En ollut rukoillut sen jälkeen, kun olin täyttänyt yksitoista. Jumala, auta Joelia. Auta häntä selviämään tästä. Anna hänen unohtaa. Älä anna tämän tapahtua enää. Hän ei ole ansainnut sitä. Hän on hyvä ihminen. Hän ei ole koskaan satuttanut ketään. Älä tee tätä hänelle. Jos haluat rankaista jotakuta, rankaise minua. Minä olen ansainnut sen. Se tuli suoraan sydämestä. Jokainen sana oli totta. Minä tarkoitin kaikkea sitä, mitä sanoin. Toivon, että olisit kuullut. Toivon, että olisit tiennyt, kuinka paljon minä sinua rakastin. Ja rakastan edelleen.

Emme koskaan puhuneet siitä, mitä oli tapahtunut. Minä pyysin sinua vaikenemaan. Ja sinä vaikenit. Minä en halunnut sinun joutuvan kokemaan sitä häpeää ja kipua uudestaan. En halunnut kenenkään tietävän. En ymmärtänyt itsekään miksi tein niin. Mutta nyt ymmärrän. Olin vain itsekäs. En halunnut kenenkään tietävän, että olin pettänyt sinut. Olin jättänyt sinut yksin, kun sinä minua eniten tarvitsit. Isoveljen velvollisuus on suojella pikkusisaruksiaan. Ja minä olin laiminlyönyt sen velvollisuuden. Sinä annoit minulle anteeksi. Sinä et koskaan syyttänyt minua siitä. Kuulin usein, kuinka sinä rukoilit puolestani. Auta Benjiä. Hän tarvitsee Sinun apuasi. Hän on hukassa ja hajalla. Ole kiltti ja suojele häntä. Hän on niin kovin allapäin. En tiedä mitä tehdä. Minä pelkään. Sinä kävit nukkumaan. Minä itkin itseni uneen. Et tiennytkään, kuinka oikeassa olit. Jokainen sana oli totta. Minä en halunut sinun pelkäävän. En halunnut sinun tuntevan oloasi epävarmaksi. Halusin suojella sinua maailmalta. Mutta en enää pystynyt.

Sinä hylkäsit apuni. Sinä et enää tarvinnut minua. Aloit seurustelemaan erään tytön, Michellen, kanssa. Kerroit minulle, kuinka sinä rakastit häntä. En ollut koskaan kuullut sinun sanovan niin. Ensimmäinen tyttö, jota sinä rakastit. Hän oli täydellinen. Hän oli samanlainen kuin sinä, te sovitte toisillenne täydellisesti. Ja minä olin onnellinen puolestasi. Mutta tällä kertaa se ei ollut aitoa. Minä pelkäsin. Pelkäsin menettäväni sinut. Pelkäsin, että sinä et enää tarvitsisi minua. Että sinä muuttaisit pois, emmekä me enää tapaisi. Minä pelkäsin niin kovasti. Pelkäsin, että hän satuttaa sinua samalla tavalla, kuin niin moni tyttö aikaisemmin. Mutta niin ei käynyt.

Kului jonkin aikaa, täytimme kuusitoista. Koitti jouluaatto. Ja sinä päivänä näimme isämme viimeisen kerran. Sinä päivänä hän veti ylleen takkinsa ja käveli ulos ovesta, koskaan palaamatta. Emme nähneet häntä enää koskaan. Ja minä tiesin, että sinä olit helpottunut. Et sanonut sitä ääneen, mutta minä tiesin. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Ja minä olin enemmän kuin helpottunut. Olin onnellinen, että se paskiainen oli lähtenyt. Olin toivonut sitä siitä asti, kun hän ensimmäisen kerran satutti sinua. Ja nyt hän oli poissa. Poissa elämästämme. Tiesin, että olit myös murheissasi siitä. Kaikesta huolimatta hän oli isämme. Sinä olit aina rakastanut häntä. Kaikesta siitä huolimatta, mitä hän oli pistänyt sinut kokemaan. Sinä olit niin hyväsydäminen. Löysit ihmisistä aina heidän hyvät puolensa. Jopa isästä, vaikka hänessä ei ollut mitään hyvää. Ja salaa minä ihailin sinua siitä. Olin sinusta ylpeä. Rakastin sinua niin paljon. Olit paras ystäväni.

Kului muutama vuosi, täytimme yhdeksäntoista. Sinä olit yhä yhdessä Michellen kanssa, ja te suunnittelitte menevänne naimisiin. Niinpä sitten, muutaman kuukauden päästä, minä seisoin bestmaninasi sinun häissäsi. Katselin sinua, sinun onnesta hehkuvia kasvojasi. Olit niin onnellinen. Ja niin olin minäkin. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Minä olin niin onnellinen ja ylpeä. Te olitte todellakin ansainneet toisenne. Te sovitte täydellisesti yhteen. Papin lausuttua siunaukset, sinä uskoit, että kaikki oli hyvin. Että mikään ei voisi mennä pieleen.

Parin kuukauden päästä te muutitte toiseen kaupunkiin. Sinä lupasit soittaa minulle aina kun mahdollista, ja käydä tapaamassa silloin tällöin. Pyysit minuakin käymään teillä, ja minä lupasin tehdä niin. Ensimmäisten parin kuukauden ajan sinä soittelit miltei joka päivä, ja aina sinulla oli jotakin uutta kerrottavaa. Olit niin poikamaisen innostunut, että en voinut kuin hymyillä. Olin onnellinen, kun sinäkin olit. Teillä ei ollut paljon rahaa, joten vaimosi vanhemmat auttoivat teitä parhaimpansa mukaan. Teillä oli kaikki hyvin. Minä taas elin kolmen muun henkilön kanssa samassa kämpässä, mutta en välittänyt, niin kauan kuin sinulla oli kaikki hyvin, oli minullakin.

Sitten kaikki muuttui. Lakkasit pitämästä yhteyttä. Minä koetin soittaa teille monta kertaa, mutta et koskaan vastannut soittopyyntöihini. Lopulta numeronne ei enää toiminut, se oli vedetty pois käytöstä. Huolestuin toden teolla, ja eräänä päivänä otin erään kaverini auton lainaksi, ja ajoin tapaamaan sinua. Talonne oli hieno, ja piha hyvinhoidettu. Olit kertonut minulle, että Michelle pitää puutarhanhoidosta. Soitin ovikelloanne, ja sinä tulit avaamaan. Järkytyin nähdessäni sinut. Näytit niin kovin väsyneeltä ja elämänhalusi oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Nähdessäsi minut, kasvoillesi levisi hymy. Näin onnenpilkahduksen väsyneissä silmissäsi. Halasit minua lujasti, ja kerroit kuinka kovasti olit minua kaivannut. Minä sanoin sen saman sinulle ja kysyin mikset ollut soittanut tai tullut käymään. Sinä kiertelit vastausta ja väitit, että sinulla oli ollut niin paljon kiireitä. Se oli vale, minä näin sen. Minä tiesin sen. Mutta sinä luulit voivasi pystyä salaamaan totuuden minulta. En minä sitä sinulle suoraan sanonut. Nyökkäsin vain ja hymyilin. Minä kysyin, josko voisin tulla sisälle, mutta sinä pudistit päätäsi, ja sanoit, että talonne oli kauhean sotkuinen, ettei se nyt oikein sopinut. Kysyin, miksi näytit niin väsyneeltä, ja sinä vastasit, että teillä oli ollut juhlat edellisenä päivänä. Sekin oli vale. Mutta minä nyökkäsin päätäni ja kerroin, että minun pitäisi ehkä ruveta lähtemään. Näin ilmeestäsi, että olisit halunnut minun jäävän, mutta nyökkäsit vaitonaisena, ja ennen kuin ehdin sanoa muuta, painoit oven edestäni kiinni. Se oli viimeinen kerta, kun näin sinut.

Laskeudun varovasti polvilleni ja lasken verenpunaisen ruusun haudallesi. Vain yksi ruusu. Enempään minulla ei ollut varaa. Asiat eivät ole muuttuneet sen paremmiksi, Joel. Sinä jaksoit uskoa huomiseen, sinä uskoit koko ajan, että seuraavana päivänä kaikki olisi paremmin. En halunnut kertoa sitä sinulle, mutta olit väärässä. Asiat eivät ole paremmin. Ne ovat huonommin, kuin koskaan ennen. Sinä et ole täällä.

Kului pari kuukautta. Sinä aikana me emme pitäneet mitään yhteyttä. Ei puheluita, ei kirjeitä, ei mitään. Ja yhtenä päivänä minä sain kuulla, että sinut oli löydetty kuolleena omasta makuuhuoneestasi. Sain tietää sen viikko sen jälkeen, kun sinut oli löydetty. Viikko. Tajuatko, paljonko aikaa se on? Eihän se sinun vikasi ollut, mutta minä en tiennyt kenelle olla vihainen. Olin vihainen sinulle. Miksi sinä olit jättänyt minut? Miksi? Etkö muistanut minua enää? Etkä välittänyt minusta enää? Joel, minä rakastin sinua aina. Rakastan sinua edelleen. Kun sain kuulla, että olet kuollut, minä hajosin. Menin heti seuraavaan baariin ja join itseni umpikänniin. Jouduin tappeluun ja sain pahasti turpaani. Olin aikeissa hypätä alas sillalta, mutta tielleni sattui eräs mies. Tony. Tony Lovato. Hän esti minua hyppäämästä. Hän kiskoi minut alas kaiteelta. Ja nähdessäni hänet, tiesin, että sinä olit lähettänyt hänet. Sinä et halunnut minun kuolevan niin. Sinä lähetit hänet luokseni. Hän vei minut kotiini ja jäi sinne kanssani. Hän esti minua tekemästä itselleni mitään. Seuraavana päivänä minä en tehnyt muuta kuin itkin ja oksensin. Itkin sinun vuoksesi. Olin aivan rikki. En tiennyt mitä tehdä. Jos Tony ei olisi ollut siellä, olisin varmaan tukehtunut omaan oksennukseeni. En tiedä miksi hän jäi, hän tuskin edes tiesi nimeäni. Hän ei tiennyt itsekään, miksi jäi. Eikä sillä väliä, minä olen hänelle henkeni velkaa.

Hänestä tuli paras ystäväni. Minun ei tarvitse kuin vilkaista häntä, ja mieleeni tulet sinä. Hänellä on sinun hymysi. Muuten hän on täysin vastakohtasi, ainakin ulkonäöltään. Sinulla oli mustat hiukset ja ruskeat silmät, hänellä on vaaleat hiukset ja siniset silmät. Joel, minusta tuntuu.. että olen rakastumassa häneen. En koskaan kertonut sinulle, mutta olen aina ollut enemmän miehiin päin. En halunnut järkyttää sinua sillä. En pitänyt sitä mitenkään tärkeänä, ei siinä itseasiassa paljon ole eroa, onko homo vai hetero. Ihmisiä me kaikki kuitenkin olemme. Mutta hän ei koskaan tule tuntemaan minua kohtaan niin kuin minä tunnen häntä kohtaan. Hänellä on tyttöystävä. He ovat täydellinen pari, niin kuin sinä ja Michelle olitte. Ja he suunnittelevat pitävänsä häänsä kesällä. Saan olla hänen bestmaninsa. Hienoa, eikö totta?

Ihmettelet varmaan, miten olen selvinnyt tänne asti. Sinä tunsit minut hyvin, tiesit, että poislähtösi satuttaa minua. Tiesit, etten kestäisi. Se on kuin osa minusta kuolisi. Minä itseasiassa tiesin sillä samalla hetkellä, kun vedit viimeisen henkäyksesi, että jokin on vialla. Minä tunsin sen. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Se tuntui siltä, kuin osa minusta olisi kuollut. Sitä ei voi ymmärtää, jos ei itse koe sitä. Se oli kamalaa. Sinä yönä minä vain kieriskelin sängyssäni ja näin kamalia painajaisia. Sinusta. Kuolleena. En saanut rauhaa niiltä. Lopulta söin pari unilääkettä, että olisin saanut edes vähän aikaa nukuttua.

Kun olit vielä elossa, ja pidit minuun yhteyttä, sinä kerroit minulle Michellen vanhemmista. Kerroit, että hänen isänsä oli hieno henkilö. Hän oli auttanut teitä parhaimpansa mukaan. Ja minä kuulin äänestäsi, että sinä todella tarkoitit sitä. Sinä ihailit häntä. Hän oli sinulle kuin kauan kadoksissa ollut isä. Isä todellakin. Et varmaan arvannut, että saisin tietää. Mutta minä sain. Sain tietää kaiken. Hän ehdotti sinulle iltaa miesten kesken, saunomista ja sellaista. Tottakai sinä suostuit. Mikä olisi voinut kuulostaakaan paremmalta? Sinä ihailit häntä, hän oli kaikkea, mitä sinäkin olisit halunnut olla. Etkä sinä hetkeäkään ihmetellyt, miksi hän lukitsi saunan oven. En tiedä, mitä hän sanoi selitykseksi, mutta joka tapauksessa sinä menit lankaan. Et ihmetellyt, kun hän pyysi sinua hieromaan selkääsi saunassa. Sinä luotit ihmisiin. Se oli hienoin piirteesi ja samalla heikkoutesi. Et ihmetellyt, miksi hän oli tuonut mukanaan tuubin jotakin rasvaa. En tiedä, mitä hän käytti selityksenä, mutta sinä näemmä uskoit häntä.

Hän raiskasi sinut suihkun lattialle. Et uskonut, että saisin tietää, vai mitä? Mutta minä sain. Mikset sinä kertonut minulle? Minulle, omalle veljellesi. Jos vain olisit kertonut, olisin voinut auttaa sinua. Olisin ollut tukenasi. Etkö uskonut, että olisin tehnyt sen? Pelkäsitkö kertoa minulle? Me kerromme toisillemme kaiken. Meillä ei ole salaisuuksia. Muistitko lupaustamme? Minä olisin halunnut kuulla sen sinulta, en joltakin typerältä poliisilta, jonka velvollisuuksiin kuuluu kertoa omaisille. Halusin, että sinä olisit kertonut sen minulle. Olisit kertonut, koska tarvitsit minua. Tarvitsit apuani. Mutta ei, sinä et sanonut siitä sanallakaan. Sinä et kertonut, että se toistui useasti. Monta kertaa. Et tiedäkään, kuinka paljon se sattui minuun. Taisit luulla, etten minä välitä. Mutta minä välitän. Olin valmis tappamaan sen kusipään, pistää hänet maistamaan omaa lääkettään. Olisin repinyt hänen kurkkunsa auki paljain käsin. Olisin tehnyt sen, yksi sana olisi riittänyt. Mutta sinä et halunut apuani.

Kylmä viima käy hautausmaan poikki. Pari pisaraa tipahtaa alas tummenevalta taivaalta. Kohta sataa.

Sinä olit menettänyt uskon elämään. Sinä et enää jaksanut. Olit kokenut enemmän, kuin sen ikäinen ihminen normaalisti. Sydämesi oli särjetty lukuisia kertoja, ja silti sinä jaksoit jatkaa eteenpäin. Mutta nyt sinulle riitti. Sinä vedit ranteesi auki. Tapa, jolla minä aina halusin kuolla. Sinä vain ehdit ensin. En saa koskaan tietää todellista syytä, miksi tapoit itsesi. Jätit jälkeesi vain yhden lapun. Yhden lapun, Joel. Yhden lapun, jonka voimin olen jaksanut. Ne kolme sanaa merkitsivät minulle enemmän, kuin mikään muu. Ne sanat eivät olleet mitenkään merkittäviä, kuten minä rakastan sinua tai olen aina kanssasi. Ei. Vain kolme pientä sanaa. Sinä pystyt siihen. Ja minä ymmärsin sen. Minä ymmärsin sen viestin tarkoituksen. Tiedän, että olisit halunnut minun näkevän sen ensimmäisenä. Halusit minun olevan ensimmäinen, joka koskettaa sitä, sinun jälkeesi. Mutta niin ei käynyt. Lukuisat kädet koskettivat sitä ennen minua. Monet uteliaat silmäparit lukivat sen, ymmärtämättä sen tarkoitusta. Ja kolme viikkoa myöhemmin minä sain sen käsiini.

Sinä pystyt siihen.

Kukaan ei ymmärtänyt niiden sanojen tarkoitusta. Paitsi minä. Se on se kaksosjuttu, tiedäthän. Ja minä pystyin. Minä olen jaksanut tänne asti, Joel. Vain sinun takiasi minä tein sen. Vain sinun - ja Tonyn. Minä rakastan häntä todellakin, vaikka hän ei saakaan sitä koskaan tietää. En voi tuhota ystävyyttämme kertomalla hänelle. Rakastan häntä, mutta en koskaan yhtä paljon kuin sinua. Sinä olet veljeni ja paras ystäväni. Sinä olet minun suojelusenkelini. Enkä koskaan unohda sinua. Minä rakastan sinua Joel.

Nousen varovasti jaloilleni ja katson hautakiveä vielä viimeisen kerran. Luen nimen vielä viimeisen kerran läpi, ja tiedän saaneeni anteeksi. Sinä olet antanut minulle anteeksi. Pieni hymy kohoaa kasvoilleni. En ole moneen vuoteen hymyillyt. En, ennen kuin nyt. Kävelen hiljalleen poispäin haudasta, ulos hautausmaalta. Nousen tien vieressä olevaan autooni ja työnnän avaimen virtalukkoon. Auto käynnistyy ja ohjaan sen tielle. On vielä aika hämärää, koska kello on vasta viisi aamulla. Ketään ei ole liikenteessä.

Mutka lähestyy. Sen takana aukeaa meri.

Mitä tapahtuu, jos ajaa suoraan kulmasta, eikä käänny?

Päätän ottaa siitä selvän. Auton vauhti kiihtyy. 60... 80... 100... 120... Tunnen pienen töytäisyn, ja sen jälkeen putoamisen tunteen. Meri aukeaa edessäni. Yhä hymyillen päästän otteeni ratista ja suljen silmäni.

Sinä olit syyni elää.

Olen saanut rauhan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä