Kilpailuvietti

Onhan elämä muuttunut siitä alkuperäisestä, mutta kyllä vieläkin *läpilyövät* he , jotka eroittuvat laumasta!

Tuo degeneroituminen , josta mainitsit on tosiasia, mutta en viitsi nyt surra sitä. Syyt siihen ovat moninaiset, nykyajan lääketiede joka varteenottaa pienimmätkin rääpäleet jatkamaan sukua aikanaan, ovat osatekijä siihen.

Minäpä tyydyn vallitseviin arvoihin, luonto kun ei enää saa ratkaista, niin minkäs teet:D

Kyllä sieltä nousee kuitenkin ne, jotka ansaitsevat huomiomme,
ja saavat kannattajajoukkoja. Näin naisena on mainittava myös meidät hiljaset kilpailijat, jotka pitkällä tähtäimellä myös edesautamme niitä jotka katsomme selviytyjiksi!

Ihana ikiaikainen rooli:D

Harvoin puutun palstalla ilmeneviin seikkoihin, joita lukija voi huomioida, mutta täällä kertaa en voi vastustaa tilaisuutta kertoa, miten koen lukijana.
Jo, siinä, miten kilpailu tämäkin kaltaisessa yhteisössä näyttää kehittyneen, tuo paljon lieveilmiötä näkyviin.

Pahoittelen itse naisena, niitä keinoja joita jotkut ovat ottaneet käyttöönsä. Toisaalta on ollut ilo huomata miten ne vain ovat karaisseet niitä, jotka seilaavat omalla suverniteetillään edelleen.

Ihmiskunta sisältää niin paljon erilaisia tapoja kamppaillussaan, toiset eivät miellytä, jotkut onneksi täälläkin jalostuvat.

Viihteeksi toimivat he kaikki, ollakseni hieman irooninen.

Urhelu on se, joka kilpailusta tulee ensin mieleen. Kun ihminen syntyy ja kasvaa on ensimmäisiä kilpailumuotoja, varsinkin pojilla, kilpajuoksu ja voimainkoetus. Myöhemmin kuvaan astuu "älyosaaminen", jolla tarkoitan selviytymistä opiskelusta ja työstä.

Kun yrittää selviytyä elämässään hyvin, joutuu ikäänkuin kilpailemaan, on osattava yhtä hyvin kuin muut, mieluummin vähän paremmin.

Muistakaamme kilpailla keskenämme myös toinen toistemme kunnioittamisessa.

Eiköhän ihmisen kilpailuvietti liene ihan muuta, kuin eläinten?
Eläimen peruskamppailu koskee ravinnonsaantia, jonka määrää mahdollinen lauma-asema, vaikkapa susilaumassa.
Kaikki eläimethän toki eivät elä laumoittain.

Ihmisen kilpailuvietti koskee useinmiten etuisuusasemaa, viisauden, rikkauden, kellä minkäkin mukaan.
Kuka kilpailee autolla, kuka milläkin rahalla saatavalla, harva lähimmäisenrakkaudellaan. :))

Eiköhän sekin ole eri vahvuinen yksilöillä. Joillekin on tärkeää kaikenlainen kilpailu, osalla ei minkäänlaista tarvetta näyttöön muille.
Riittää kun itse tiedostaa vahvuutensa--- ja suuntautumisensa.
Pojilla tuo urheilussa erottautuminen on mitä luonnollisin ja tervein tarve. Samoin kyllä myös tytöllä, kunnes äitiys useimmiten voittaa henkilökohtaisen kunnianhimon tyydytyksen urheilusuorituksissa.
Yleensä panostuksen painopiste ja tärkeysjärjestys selviää aikuiselämän alkuvaiheessa jo, mikäli ei tähtäin ole hyvin korkealla, jolloin koko elämä on päämäärälle valjastettu!

Heitäkin on, joiden työn saavutuksista on koko ihmiskunta hyötynyt,--ja hyötyy.

Kilpailussa on useimmiten kyse luontaisten kykyjen harjoittamisesta huippuunsa, toki myös uhoavaa näyttämisen halua, varsinkin pojilla, ja se pitää ymmärtää ja hyväksyä. Mietiskelen nyt kilpailua lasten kasvatuksessa ja kasvamisessa. Lapsen vahvuuksien löytäminen ja vahvistaminen on kasvattajien vastuulla, vanhempien, opettajien, valmentajien. Liian varhain ei pitäisi keskittyä yhteen asiaan, vaan tukea ja arvostaa tasapuolisesti liikunnallisia , taiteellisia, käytännöllisiä ja myös sosiaalisia puolia. Vanhemmat voivat antaa tuhoisia malleja, kuten on saatu lukea isien ja äitienkin aggressiivisesta kiroilusta ja "tapa se" -huudoista nappulaliigojen katsomossa.

Jos lapsella on erityislahjakkuus, häntä kannustetaan kehittymään siinä huippuunsa harjoittelemalla ja osallistumalla muiden huippujen kanssa kilpailuihin, vaikkapa urheilussa tai jonkin instrumentin soittamisessa. Sen pitäisi lähteä aina lapsen omasta halusta, ei vanhempien kunnianhimosta. Vanhempien olisi myös huolehdittava, ettei koulua jätettäisi kesken kilpailu-uran takia. Aika monta huippu-urheilijaa löytyy eduskunnastakin.

Joillekin kilpailu koulumenestyksestä , luokan priimuksen paikasta on tullut kohtuuttomat paineet, pitäisi kaikessa olla hyvä, mielellään paras. Kannustus on paikallaan, mutta painostuksesta on tullut monelle lapselle ja nuorelle kohtuuton , lapsuuden pilaava taakka. Leikki kuitenkin kuuluu olennaisesti lapsuuteen. Kilpailu yliopistojen halutuimmista jatko-opintopaikoista voi alkaa jo alakoulussa, myöhemmin pakotetaan valitsemaan fysiikkaa , matematiikkaa ja biologiaa , jotta pääsisi aikanaan lääkikseen. Viisaasti kasvatettu, mieluisia asioita harrastava lapsi menestyy useimmiten hyvin koulussakin, ne tasapainottavat mukavasti toisiaan, joukkuelajeissa oppii sosiaalisuutta.

Itse aikanaan olin lapsena usein mukana hiihtokilpailuissa, joskus voitin, useimmiten en. Kulttuurikilpailuissa mielelläni lauloin ja lausuin runoja, esiintymisvietti oli, ei niinkään kilpailumieltä. Sen jälkeen olen ollut enemmänkin joukkuepelaaja ja kuorolainen, yhdessä on mukava harrastaa ilman kilpailua.

Koko elämä on raakaa kilpailua, lapsuudessa näyttää olevan jo valintaa kenen kanssa on 'kiva' leikkiä, vaikka lapset ovat sosiaalista porukkaa, eivät silti luonteet aina käy yksiin.
Koulussa kehittyy tietty ainevalinta liekö sitten opettajasta vai jo kotana saaduista virikkeistä apua, mikä aine on kiinnostava, vaikka iän myötä voi asiat vielä hakea suuntaa.
Sekä koti että koulu muovaa kilpailuun, mielihyvää koenumeroista ja kotona saaduista tuesta on omiaan kannustamaan lasta jatkamaan ja yrittämään.
Toiset ihmiset ovat lapsuudesta asti hyviä kaikessa järkeä tarvitsevassa toiminnassa, toiset taas mitä saavat käsillä aikaan.
Ne jotka ovat käsityöläisiä ja jättävät kädenjälkiä eläessään voivat olla tietämättään kilpailevia.
Heidän työnsä ja taitonsa ovat parhaita työnäytteitä.
Ajattelinkin itsekseni näin ettei välttämättä kilpailla vaan joku aina on parempi toista ja yritteliäämpi jatkamaan onnistuessaan.
Tässäkin palstalla voi olla kilpailuluonnetta hyvässä ja pahassa, mutta senkin voi kääntää ymmärtävätkö edes kaikki mitä parasta ja mikä pahinta, sen päättelee tykönään kukin.

Ei kaikki voi olla primuksia!

Jospa sinulla on varaa ja viisautta antaa olla etummaisena! hih

No!

Rupesin oikein pohtimaan tuota kilpailuviettiä.
Minulla sitä ei ole, ellei sitten taloyhtiön kesäjuhlien pussijuoksuun osallistumista lasketa kilpailuvietin ilmentymäksi. Mielestäni se on lähinnä leikkimistä, ja leikkimieltä minulla riittää vaikka muille jaettavaksi.

Kilpailematta ja pokkuroimatta olen tyylilläni taaplannut ja samaan tapaan aion jatkaa.
Kun nyt tilaisuus on, toivottelen hyvää loppuvuotta kaikille - niin kilpailijoille kuin kilpailemattomillekin.