"Kivimaa"
Mies istui meren tiellä. Rannalla, jolla ei ollut mitään merkitystä silloin. Se vain esti veden matkaa, mitään muuta tehtävää sillä ei voinut olla. Aurinko palasi hiljalleen sinne mistä oli tullut. Silläkään ei ollut mitään merkitystä, vaikka hiekka värjäytyi punaiseksi, ruoho kallioiden reunoilla otti itselleen oranssin sävyn, kiven harmaa pysyi harmaana ja meren sinisyys vain syventyi. Auringolla ei ollut kuitenkaan merkitystä ja joutui palaamaan sinne mistä oli tullut, koska mies oli niin päättänyt. Hän oli sulkenut silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan, vain ja ainoastaan. Hänellä oli siihen arvokas syy. Tasainen rytmi herkästä kosketuksesta, aivan kuin se olisi syntynyt jossain toisessa maailmassa ja lähetetty tänne pieninä sykäyksinä, mutta sulavana, yhteen liitettynä sarjana, joka muodosti äänen, jota oli vaikea mieltää kuvina tai sanoina. Ja mies kuunteli ääntä herkeämättä, aivan kuin hän olisi pelännyt sen loppuvan yhtä aikaa hänen keskittymisensä kanssa. Hän oli oppinut, ettei niin kävisi, mutta samalla hän tahtoi yhä uudelleen kuulla hiljaisimmatkin kohdat, hän yritti tarttua hiljaisuuteenkin, joka kesti vain pienimmän hetken, vaikka tiesi, ettei hän voinut koskaan tavoittaa aivan kirkkainta pistettä. Hän ei antanut sen koskaan häiritä, ainakaan tietoisesti, hän halusi vain nauttia jokaisesta mahdollisesta osasta, joka oli tarjolla. Ääni oli niin kevyttä, että mies tunsi muuttuvansa painottomaksi, mutta samalla ääni oli voimakasta, koska siihen liittyi sanoin kuvaamaton kokonaisvaltaisuus, pysyvyys. Mies pystyi vapautumaan kaiken tuntemattoman muodostamasta kasvottomasta uhkasta äänen muodostaman pysyvyydentunteen takia. Tuosta äänestä oli omalla tavallaan tullut miehen uskonto, jolla hän vapautti mielensä, vaikkakaan aivan tyhjäksi hän ei voinut sitä saada, mutta hän siivitti itsensä tarpeeksi autereiseen tilaan, jotta pystyi unohtamaan ja samalla muistamaan enemmän. Mutta ääni ei tehnyt hänestä poissaolevaa. Ääni muodostui useasta tasosta, jotka yhtyivät lopulliseen muotoonsa vasta miehen mielessä, kun hän välillä palasi muistoissaan varhaiseen lapsuuteensa, tai nuoruusvuosiin meren äärelle, kuuntelemaan tuota samaa ääntä. Silloin se ei suinkaan ollut merkinnyt yhtä paljon. Mutta taustalla se oli, ja siitä oli jäänyt jälki, jota hän yhä pystyi tutkimaan. Siitä hän oli iloisempi kuin mistään muusta maailmassa, sillä ääni oli kaunein, mitä mies osasi tietää. Hän oli luopunut etsimästä mitään muuta. Ääni edusti hänelle kaikkea kaunista, jota ihminen pystyi tuntemaan. Ääni, joka leikitteli herkkyydellään, kuulosti harjaantumattomalle yhdentekevältä, mutta joka palkitsi siihen syventyvät, ja palkitsi yhä uudelleen ja uudelleen. Ääni muodosti katkeamattoman ketjun jonkin tuntemattoman ja tietoisuuden välille, eikä mies ollut kokenut mitään parempaa elinaikanaan. Vaikutus oli häneen yhtä tehokas aina kerta kerran jälkeen, suuri olemisen tiedostaminen. Hän kävi kauneimpansa luona aina kun hän kaipasi jotain puhdasta. Kun hän ei ollut paikan päällä, hän pystyi kuulemaan sen halutessaan elävästi mielessään, vaikkakaan ei tehnyt sitä usein, eikä se ollut sama. Hän nautti eniten, kun sai tutkia uusia sen vivahteita, sävyjä, jotka kokemattomalle eivät avautuneet, jotka avautuivat vain herkimmille ja rohkeimmille. Ääni ei pettänyt kuulijaansa. Mies hymyili, koska omisti niin suuren palan kauneutta sydämessään. Hän uskalsi pelätä menettävänsä sen samalla, kun hän taittoi tuolinsa ja suuntasi kalliolle tietäen, ettei palaisi rannalle koskaan samanlaisena takaisin.
Mies istui meren tiellä. Rannalla, jolla ei ollut mitään merkitystä silloin. Se vain esti veden matkaa, mitään muuta tehtävää sillä ei voinut olla. Aurinko palasi hiljalleen sinne mistä oli tullut. Silläkään ei ollut mitään merkitystä, vaikka hiekka värjäytyi punaiseksi, ruoho kallioiden reunoilla otti itselleen oranssin sävyn, kiven harmaa pysyi harmaana ja meren sinisyys vain syventyi. Auringolla ei ollut kuitenkaan merkitystä ja joutui palaamaan sinne mistä oli tullut, koska mies oli niin päättänyt. Hän oli sulkenut silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan, vain ja ainoastaan. Hänellä oli siihen arvokas syy. Tasainen rytmi herkästä kosketuksesta, aivan kuin se olisi syntynyt jossain toisessa maailmassa ja lähetetty tänne pieninä sykäyksinä, mutta sulavana, yhteen liitettynä sarjana, joka muodosti äänen, jota oli vaikea mieltää kuvina tai sanoina. Ja mies kuunteli ääntä herkeämättä, aivan kuin hän olisi pelännyt sen loppuvan yhtä aikaa hänen keskittymisensä kanssa. Hän oli oppinut, ettei niin kävisi, mutta samalla hän tahtoi yhä uudelleen kuulla hiljaisimmatkin kohdat, hän yritti tarttua hiljaisuuteenkin, joka kesti vain pienimmän hetken, vaikka tiesi, ettei hän voinut koskaan tavoittaa aivan kirkkainta pistettä. Hän ei antanut sen koskaan häiritä, ainakaan tietoisesti, hän halusi vain nauttia jokaisesta mahdollisesta osasta, joka oli tarjolla. Ääni oli niin kevyttä, että mies tunsi muuttuvansa painottomaksi, mutta samalla ääni oli voimakasta, koska siihen liittyi sanoin kuvaamaton kokonaisvaltaisuus, pysyvyys. Mies pystyi vapautumaan kaiken tuntemattoman muodostamasta kasvottomasta uhkasta äänen muodostaman pysyvyydentunteen takia. Tuosta äänestä oli omalla tavallaan tullut miehen uskonto, jolla hän vapautti mielensä, vaikkakaan aivan tyhjäksi hän ei voinut sitä saada, mutta hän siivitti itsensä tarpeeksi autereiseen tilaan, jotta pystyi unohtamaan ja samalla muistamaan enemmän. Mutta ääni ei tehnyt hänestä poissaolevaa. Ääni muodostui useasta tasosta, jotka yhtyivät lopulliseen muotoonsa vasta miehen mielessä, kun hän välillä palasi muistoissaan varhaiseen lapsuuteensa, tai nuoruusvuosiin meren äärelle, kuuntelemaan tuota samaa ääntä. Silloin se ei suinkaan ollut merkinnyt yhtä paljon. Mutta taustalla se oli, ja siitä oli jäänyt jälki, jota hän yhä pystyi tutkimaan. Siitä hän oli iloisempi kuin mistään muusta maailmassa, sillä ääni oli kaunein, mitä mies osasi tietää. Hän oli luopunut etsimästä mitään muuta. Ääni edusti hänelle kaikkea kaunista, jota ihminen pystyi tuntemaan. Ääni, joka leikitteli herkkyydellään, kuulosti harjaantumattomalle yhdentekevältä, mutta joka palkitsi siihen syventyvät, ja palkitsi yhä uudelleen ja uudelleen. Ääni muodosti katkeamattoman ketjun jonkin tuntemattoman ja tietoisuuden välille, eikä mies ollut kokenut mitään parempaa elinaikanaan. Vaikutus oli häneen yhtä tehokas aina kerta kerran jälkeen, suuri olemisen tiedostaminen. Hän kävi kauneimpansa luona aina kun hän kaipasi jotain puhdasta. Kun hän ei ollut paikan päällä, hän pystyi kuulemaan sen halutessaan elävästi mielessään, vaikkakaan ei tehnyt sitä usein, eikä se ollut sama. Hän nautti eniten, kun sai tutkia uusia sen vivahteita, sävyjä, jotka kokemattomalle eivät avautuneet, jotka avautuivat vain herkimmille ja rohkeimmille. Ääni ei pettänyt kuulijaansa. Mies hymyili, koska omisti niin suuren palan kauneutta sydämessään. Hän uskalsi pelätä menettävänsä sen samalla, kun hän taittoi tuolinsa ja suuntasi kalliolle tietäen, ettei palaisi rannalle koskaan samanlaisena takaisin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kuka tuollaista vuodatusta viitsii lukea. Ei kappaleita, liekö kaikki yhtä lausettakin.
Joo sori siitä puuttui kappaleet kokonaan, nyt sekin korjattu.
Kivimaa
Mies istui meren tiellä. Rannalla, jolla ei ollut mitään merkitystä silloin. Se vain esti veden matkaa, mitään muuta tehtävää sillä ei voinut olla. Aurinko palasi hiljalleen sinne mistä oli tullut. Silläkään ei ollut mitään merkitystä, vaikka hiekka värjäytyi punaiseksi, ruoho kallioiden reunoilla otti itselleen oranssin sävyn, kiven harmaa pysyi harmaana ja meren sinisyys vain syventyi. Auringolla ei ollut kuitenkaan merkitystä ja joutui palaamaan sinne mistä oli tullut, koska mies oli niin päättänyt.
Hän oli sulkenut silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan, vain ja ainoastaan. Hänellä oli siihen arvokas syy. Tasainen rytmi herkästä kosketuksesta, aivan kuin se olisi syntynyt jossain toisessa maailmassa ja lähetetty tänne pieninä sykäyksinä, mutta sulavana, yhteen liitettynä sarjana, joka muodosti äänen, jota oli vaikea mieltää kuvina tai sanoina.
Ja mies kuunteli ääntä herkeämättä, aivan kuin hän olisi pelännyt sen loppuvan yhtä aikaa hänen keskittymisensä kanssa. Hän oli oppinut, ettei niin kävisi, mutta samalla hän tahtoi yhä uudelleen kuulla hiljaisimmatkin kohdat, hän yritti tarttua hiljaisuuteenkin, joka kesti vain pienimmän hetken, vaikka tiesi, ettei hän voinut koskaan tavoittaa aivan kirkkainta pistettä. Hän ei antanut sen koskaan häiritä, ainakaan tietoisesti, hän halusi vain nauttia jokaisesta mahdollisesta osasta, joka oli tarjolla.
Ääni oli niin kevyttä, että mies tunsi muuttuvansa painottomaksi, mutta samalla ääni oli voimakasta, koska siihen liittyi sanoin kuvaamaton kokonaisvaltaisuus, pysyvyys. Mies pystyi vapautumaan kaiken tuntemattoman muodostamasta kasvottomasta uhkasta äänen muodostaman pysyvyydentunteen takia. Tuosta äänestä oli omalla tavallaan tullut miehen uskonto, jolla hän vapautti mielensä, vaikkakaan aivan tyhjäksi hän ei voinut sitä saada, mutta hän siivitti itsensä tarpeeksi autereiseen tilaan, jotta pystyi unohtamaan ja samalla muistamaan enemmän. Mutta ääni ei tehnyt hänestä poissaolevaa.
Ääni muodostui useasta tasosta, jotka yhtyivät lopulliseen muotoonsa vasta miehen mielessä, kun hän välillä palasi muistoissaan varhaiseen lapsuuteensa, tai nuoruusvuosiin meren äärelle, kuuntelemaan tuota samaa ääntä. Silloin se ei suinkaan ollut merkinnyt yhtä paljon. Mutta taustalla se oli, ja siitä oli jäänyt jälki, jota hän yhä pystyi tutkimaan. Siitä hän oli iloisempi kuin mistään muusta maailmassa, sillä ääni oli kaunein, mitä mies osasi tietää. Hän oli luopunut etsimästä mitään muuta. Ääni edusti hänelle kaikkea kaunista, jota ihminen pystyi tuntemaan. Ääni, joka leikitteli herkkyydellään, kuulosti harjaantumattomalle yhdentekevältä, mutta joka palkitsi siihen syventyvät, ja palkitsi yhä uudelleen ja uudelleen.
Ääni muodosti katkeamattoman ketjun jonkin tuntemattoman ja tietoisuuden välille, eikä mies ollut kokenut mitään parempaa elinaikanaan. Vaikutus oli häneen yhtä tehokas aina kerta kerran jälkeen, suuri olemisen tiedostaminen.
Hän kävi kauneimpansa luona aina kun hän kaipasi jotain puhdasta. Kun hän ei ollut paikan päällä, hän pystyi kuulemaan sen halutessaan elävästi mielessään, vaikkakaan ei tehnyt sitä usein, eikä se ollut sama. Hän nautti eniten, kun sai tutkia uusia sen vivahteita, sävyjä, jotka kokemattomalle eivät avautuneet, jotka avautuivat vain herkimmille ja rohkeimmille. Ääni ei pettänyt kuulijaansa.
Mies hymyili, koska omisti niin suuren palan kauneutta sydämessään. Hän uskalsi pelätä menettävänsä sen samalla, kun hän taittoi tuolinsa ja suuntasi kalliolle tietäen, ettei palaisi rannalle koskaan samanlaisena takaisin.
Jotenkin tekstisi jäi etäiseksi ja verettömäksi, tai ehkä minä vain olen hyperkriittinen. Hmmm, ehkä en vain jaksanut kiinnostua kauheasti hepusta, joka kuuntelee jotakin ääntä. Ehkä minä kaipasin jotain rohkeutta, sävyä kieleen.
Hassua, ensimmäinen ns. intertekstuaalinen mielleyhtymä löytyi ehkä hiukan yllättävältä suunnalta. Nimittäin jos jännityskirjallisuus voi tuottaa neroja, niin Thomas Harris, vanha suosikkini, on sellainen. Tässä lainaus Uhrilampaista, tuosta "modernista klassikosta":
"Tohtori Lecter leikitteli ruoalla samalla kun kirjoitti ja piirsi ja tuherteli lehtiöönsä huopakynällä. Hän käänsi kasetin pöydänjalkaan kahlitusta nauhurista ja painoi play-nappia. Glenn Gould soitti Bachin Goldberg-muunnelmia pianolla. Musiikki, jonka kauneus ei ollut riippuvainen ajasta eikä paikasta, täytti kirkkaan sellin ja huoneen jossa vartijat istuivat.
"Hiljaa pöytänsä ääressä istuvalle tohtori Lecterille aika hidastui ja laajeni kuten tapahtuu taistelussa. Hänestä tuntui että musiikin sävelet siirtyivät erilleen menettämättä tempoaan. Jopa Bachin hopeiset syöksyt olivat irrallisia säveliä jotka kimalsivat häntä ympäröivässä teräksessä."
Mitäköhän muille tuli mieleen?
Nyt kritiikkisi jälkeen tekstini avautuu osittain uudessa valossa myös itselleni, ja huomaan, että siitä puuttuvat riskinotot lähes kokonaan. Onneksi siitä ei tullut tuon pidempi.