Hei,
Kaipaan neuvoja ja kokemuksia (ja rohkaisua...), miten tulla toimeen äitipuolena murrosikäisen tytön kanssa? Kertokaa kokemuksianne. Miten kauan sopeutuminen vie aikaa...?
Olemme tavanneet mieheni kanssa vasta puoli vuotta sitten, lapsiin tutustuin pääsiäisen tienoilla eli melko pian. Mutta kyseessä on melko lyhyt tutustuminen lapsiinkin. Haluaisimme joskus kokeilla myös yhteisasumista, siitä on ollut puhetta, mutta minua epäilyttää oma jaksamiseni tenavien kanssa... Poika on helpompi tapaus, hän on vasta 9 vuotias, mutta tämä pian 14 vanha tyttö on hyvin temperamenttinen ja saa välillä kamalia raivareita, ei halua ottaa osaa kotitöihin ja huutaa välillä vaikka koitetaan puhutella kauniisti. Toki hän joskus ja halutessaan on ihan enkelinä. Varmaan siis ihan normaalia murrosikäisen meininkiä. Minuun hän on suhtautunut kuitenkin mielestäni hyvin, eikä pura ahdistustaan minuun, siitä en voi lasta syyttää. Vaikka toki joskus huutaa minullekin vihaavansa minua jos väärään aikaan pyydän jotain tekemään tai huomautan jostain negatiivista. Itselläni ei ole lapsia, siksikin otan kai monet asiat rankempina kuin vanhemmat, jotka ovat oppineet elämään ylä- ja alamäkeä lastensa kanssa.
Tyttöä on siis vaikea saada kuriin. Varsinkin minun ja varsinkaan kun emme asu yhdessä. Isänsä on hövelimpi kasvattaja, antaa ehkä välillä liikaa periksi eikä siisteyskasvatus ole ollut niin tärkeää. (Lapset asuvat lähes vuoroviikoin isänsä luona.) Kaikki jätetään välillä mihin tippuu, vaatteet, likaiset astiat ja muutkin tavarat. Ehkä nipotan liikaa. Ehkä en vaan osaa joustaa lasten kanssa, mutta tulevaisuus pelottaa.
Miten te muut olette onnistuneet äitipuolina (tai äiteinä) laittamaan sopivasti rajoja ja saaneet arjen rullaamaan ja miten olette saaneet pelisääntöjä aikaan että kaikilla olisi hyvä olla? Miten kauan se on vienyt... Haluaisin yrittää, sillä kaikesta huolimatta pidän tytöstä kyllä (ainakin välillä, ;-) )ja rakastan miesystävääni, joka tekee minkä voi ja pystyy. Olemme puhuneet asiasta kyllä avoimesti.
Ongelma on sekin siis, että minä olen jämympi kuin mieheni ja vaatisin enemmän siisteyttä ja osallistumista. Tajuan, mies on kasvatusvastuussa ja ettei minulla ole oikeutta lähteä sanelemaan ja vaatia lapsia muuttumaan yks kaks, mutta jossain pitäis kaikkien tulla vastaan... voiko sitä olettaa ja miten se tehdään? ...Kiitos jos joku jaksoi lukea tän vuodatuksen.
PS.Hienoa muuten että on olemassa tällainen anonyymi keskustelupalsta myös uusperheille.
Kaipaan neuvoja ja kokemuksia (ja rohkaisua...), miten tulla toimeen äitipuolena murrosikäisen tytön kanssa? Kertokaa kokemuksianne. Miten kauan sopeutuminen vie aikaa...?
Olemme tavanneet mieheni kanssa vasta puoli vuotta sitten, lapsiin tutustuin pääsiäisen tienoilla eli melko pian. Mutta kyseessä on melko lyhyt tutustuminen lapsiinkin. Haluaisimme joskus kokeilla myös yhteisasumista, siitä on ollut puhetta, mutta minua epäilyttää oma jaksamiseni tenavien kanssa... Poika on helpompi tapaus, hän on vasta 9 vuotias, mutta tämä pian 14 vanha tyttö on hyvin temperamenttinen ja saa välillä kamalia raivareita, ei halua ottaa osaa kotitöihin ja huutaa välillä vaikka koitetaan puhutella kauniisti. Toki hän joskus ja halutessaan on ihan enkelinä. Varmaan siis ihan normaalia murrosikäisen meininkiä. Minuun hän on suhtautunut kuitenkin mielestäni hyvin, eikä pura ahdistustaan minuun, siitä en voi lasta syyttää. Vaikka toki joskus huutaa minullekin vihaavansa minua jos väärään aikaan pyydän jotain tekemään tai huomautan jostain negatiivista. Itselläni ei ole lapsia, siksikin otan kai monet asiat rankempina kuin vanhemmat, jotka ovat oppineet elämään ylä- ja alamäkeä lastensa kanssa.
Tyttöä on siis vaikea saada kuriin. Varsinkin minun ja varsinkaan kun emme asu yhdessä. Isänsä on hövelimpi kasvattaja, antaa ehkä välillä liikaa periksi eikä siisteyskasvatus ole ollut niin tärkeää. (Lapset asuvat lähes vuoroviikoin isänsä luona.) Kaikki jätetään välillä mihin tippuu, vaatteet, likaiset astiat ja muutkin tavarat. Ehkä nipotan liikaa. Ehkä en vaan osaa joustaa lasten kanssa, mutta tulevaisuus pelottaa.
Miten te muut olette onnistuneet äitipuolina (tai äiteinä) laittamaan sopivasti rajoja ja saaneet arjen rullaamaan ja miten olette saaneet pelisääntöjä aikaan että kaikilla olisi hyvä olla? Miten kauan se on vienyt... Haluaisin yrittää, sillä kaikesta huolimatta pidän tytöstä kyllä (ainakin välillä, ;-) )ja rakastan miesystävääni, joka tekee minkä voi ja pystyy. Olemme puhuneet asiasta kyllä avoimesti.
Ongelma on sekin siis, että minä olen jämympi kuin mieheni ja vaatisin enemmän siisteyttä ja osallistumista. Tajuan, mies on kasvatusvastuussa ja ettei minulla ole oikeutta lähteä sanelemaan ja vaatia lapsia muuttumaan yks kaks, mutta jossain pitäis kaikkien tulla vastaan... voiko sitä olettaa ja miten se tehdään? ...Kiitos jos joku jaksoi lukea tän vuodatuksen.
PS.Hienoa muuten että on olemassa tällainen anonyymi keskustelupalsta myös uusperheille.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Jos siis muuttaisit yhteen miesystäväsi kanssa, siihen kotiin tulee asumaan aina silloin tällöin myös nämä miesystäväsi lapset. He jatkavat elämäänsä ja olemistaan kuten ennenkin. Likaisia vaatteita, astioita, raivokohtauksia, murjottamista, huutoa, kiukkua, riitaa.
Poika on vast 9 v mutta tulee perässä. Tiedätkö, miltä haisevat murrosikäisen poikalapsen lenkkarit tuulikaapissa (ovet kiinni - ja avaat sitten oven -huhheijaa mikä lemu!!) tai sukat!?? Miltä haisee pesemetön teinipoika? Miten veltto teini voikaan olla - se sama kiva mukava terhakka pikkupoika on yllättäen murjottava teini, joka valuu velttona ja puhuu urahtelemalla. Ja loputtomiin...
Se koti on myös sinun kotisi.Vaikka kasvatusvastuu jäisikin ja jääkin ja kuuluukin miehellesi, nämä mellastavat teinit mellastavat sinunKIN kodissasi.
Jos isä ei saa lapsiinsa mitään kuria nyt, ei hän saa heihin mitään kuria parinkaan vuoden kuluttua. Tyttö on silloin ehkä pahempi kuin nyt. Rippikoulukin on käyty, se muuttaa aika lailla. Ja tosiaan - poika tulee perässä, sitten teillä on sinunKIN kodissasi kaksi mellastavaa murrosikäistä.
Kestätkö tätä? Että oma rauha puuttuu, että sydän syrjällään menet kotiisi töistä ja pelkäät tapaamisia: että mitähän nyt, mitä tällä kertaa, onko taas riitaa ja minkälainen riita..
Jos epäröit JO NYT, suosittelen että annat ajan kulua ja muutatte yhteen myöhemmin.
No, tämä on tietysti vaan minun vinkki, itsehän teet miten haluat.
En kadehdi osaasi murkkuikäisten äitipuolena. Olen itse äiti, ja vanhimmat lapseni ovat jo pahimman murkkuiän ohittaneet. Ja melkoista helvettiä se oli.
Töistä kotiin tullessa tosiaan mietti, että mistä se tyttö tänään TAAS valittaa; mikä on tänään pielessä; mitä minä TAAS olen väärin tehnyt häntä kohtaan.
Ei ollut kiva mennä kotiin, kun jo valmiiksi pelkäsi riitaa. Ja ainahan siellä riita oli, kun tyttö oli kaikkeen ihan aina vaan tyytymätön.
Tuohon aikaan hän sentään noudatti esim. kotiintuloaikoja, mutta myöhemmin ei niilläkään ollut enää väliä. Tuli ja meni miten huvitti, eli omaa elämäänsä välittämättä meistä muista tai edes siitä, että saataisi nukkua tai mennä nukkumaan ajoissa.
Ratkaisu? Tyttö muutti kotoa omilleen varsin varhain, heti peruskoulun jälkeen kun aloitti opinnot. Taloudellisesti se oli hänelle madollista. En tiedä mitä olisin tehnyt jos ei olisi ollut. Tullut hulluksi ja joutunut lopettamaan työnteon ilmeisesti. Sairaslomalla olin tuon tuostakin, kun ihan vaan uuvuin henkisesti ja univelka painoi eikä töissä mistään tullut mitään.
Pojan kanssa on vähän helpompaa, mutta omat möykkänsä hänkin on käynyt.
Miehellä on nyt kaksi lasta edell. liitosta ja kauhulla odotan näiden lasten murrosikää. Minuun se uhma ja vastustaminen on jo nyt kohdistunut, vaikka eivät täällä meillä asukaan, vaan asuvat äidillään. Äitiä kun eivät voi vastustaa, on semmonen ämmä siellä, ettei edes omaa mielipidettä ole oikeus sanoa siinä huushollissa.
Äitinä omien lastenkin murkkuikä on raskas. En tiedä, miten sen kestää jos ja kun lapsi ei ole biologisesti oma.
Jaksamista sulle vaan!
Hei
Tiukkaa on ollut minullakin ja tulee edelleenkin ajoittain olemaan. Huh hel.....
Laadikaa miesystävänne kanssa Teidän kodin pelisäännöt yhdessä. Muistakaa niitä myös MOLEMMAT noudattaa. Pelisääntöjen jälkeen keskustelkaa molempien lasten kanssa yhdessä näistä säännöistä. Lasten isän tulee sitoutua sääntöihin kybällä; ellei hän sitä tee, kaikki menee sinun piikkiisi. (Jos olet siellä, toimitaan tavalla TEIDÄN SÄÄNNÖT, jos et ole paikalla, toimitaan tavalla MITEN HUTSII)
Kertokaa myös jälkiseuraamukset ellei sääntöjä noudateta.
Itse elämme vielä hieman vaiheessa, viittä tai kymmentä vaille. Muksut kuitenkin mellastavat mutsinsa kanssa miten hutsii, joten meidän kohtelua koskevat säännöt unohtavat kun äidin kasvot lähestyvät.
Muksut esim. vaativat äitinsä välityksellä selvitystä loma-ohjelmasta viikkoa ennen lomaa. Itse peruvat vieläkin viittä vaille perjantai-iltana sovitun lähdön esim. mökille.
Voit uskoa että sapettaa aivan pirskatisti. Ilkeänä äitipuolena näpsäyttäisin takaisin ja peruisin joskus itsekin tapaamisen.
Eikös se metsä vastaa niinkuin huudetaan ?
Älä kuitenkaan miestäsi heitä syrjään lasten takia. Jos he ovat ollakseen piruja, he ovat piruja aivan kaikille.
Toivotan onnea ja pitkää pinnaa.
Hei!
Ajattelin antaa sinulle myös miesnäkökulmaa. Minä yritin 7 vuotta ja annoin sitten periksi. Olen kirjoittanut tarinani toiselle palstalle, mutta kokemukseni ja vinkkini sinulle:
Jos kodissa ei eletä aikuisten säännöillä, niin silloin käy niin, että hetken päästä kaikessa joustetaan aivan huomaamatta.
Nuorilta puuttuu elämänkokemus ja on erittäin vaarallista elää kriisistä toiseen. Näin nimittäin käy, kun nuoret ovat välinpitämättömiä ja katsovat vain mihin huono ja piittaamaton käytös johtaa. Biovanhempi pelastaa heidät kuitenkin!
Pelkään, että puolisosi kanssa sovitut jämptit säännöt ja muut eivät päde. Tämä siksi, koska hänelle tulee kuitenkin tarve olla se hyvä vanhempi ja hän voi biovanhempana sanoa aina sen viimeisen sanan, sinullekin.
Joten empä kadehdi sinua, jaksamista ja vinkkinä vielä: Tee itse päätöksesi, älä anna muiden vaikuttaa niihin.
7 vuotta jaksoi minunkin exäni minua ja lapsiani. Laittomuuksiin eivät nämä lapset menneet sen enempää kuin lapset ylipäätään: typeryyksiä tekivät, jäivät kiinni, saivat sanktion.
Kotiintuloaikoja noudattivat, koulutyönsä tekivät, harrastivat.
Itsepäinen, tyytymätön ja erittäin hankala oli etenkin toinen lapsi.
Mies ei hänestä tykännyt ja kohteli huonosti. Sanoi, ettei usko että lapsesta mitään hyvää tulisi.
Minäkin olin vääränlainen. Lepsu en ollut, enemmänkin kamala.
Eron jälkeen molemmat lapset muuttuivat. Hankalsta tuli kiva ja mukava. Kiltistä ja hiljaisesta kuoriutui toisenlainen persoona, jossain vaiheessa - kun elämä oli rauhoittunut - hän jo uskalsi ja pystyi uhmaamaan. Terveen merkki siis.
Lapset sanoivat, että minustakin tuli kiva.
Hunningolla ei ole se hankalampikaan lapsi. Omanlaisensa säheltäjä on edelleen, mutta lain ja asetusten oikealla tiellä ja ennenkaikkea äärimmäisen aktiivinen, kantaaottava ja asioihin vaikuttava erilaisten järjestöjen yms. kautta.
Hiljaisemmasta kiltistä tuli itsenäinen ja napakka, mutta hyvin empaattinen ja kiva.
Olen ylpeä lapsistani.
Kuka lastensa puolta pitäisi, ellei omat vanhemmat?
Kuka heitä rakastaisi, pyytettömästi ja vioista ja heikkoukisista huolimatta, ellei omat vanhemmat?
Kun muut ihmiset hylkää, uusisät ja äitipuolet lähtee kun väsyvät, biologisen vanhemman on vain jaksettava ja oltava oman lapsensa rinnalla, vierellä, lähellä - jos ja kun tarvetta on. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Rakkautta ei voi käskeä.
Mutta edes kunnioittaa voisi. Ja muistaa ihmisarvoisen kohtelun, vaikkei pidäkään - onhan kyseessä kuitenkin lapsi. Joka on syytön paitsi vanhempiensa eroon, syytön on myöskin sinun lapsuutesi traumoihin.
Loistokirjoitus!
Olen exä ja itse asiassa tällä hetkellä erittäin tyytyväinen olotilaani.
Yllättävää on, että uskot tunnistavasi lapsuuden traumani... mitä ne oikein ovat?
Entä sinä ja sinun hellanterttusi?
En tiedä, luepa tarinani Lapset ja parisuhde - kohdasta uudelleen ja vertaa sitä kirjoittamaasi tarinaan. Kirjoitin itse miesnäkökulmaa alkuperäiseen kirjoitukseen, koska aistin siinä olevan tulossa joitakin liittymäkohtia omaan tarinaani.
En aio tässä jatkaa tuota omaa tarinaani, mutta mielestäni kannattaa miettiä asioita eri näkövinkkeleistä ja vaikkapa vielä ajatella asioita eri henkilöiden kannalta.
Mukavaa kesää!
Murkku ei tosiaankaan ole mikään helppo nakki, jos lasta voi nakiksi sanoa... Täällä uusperheessäni asustaa 16v ja 12v lapsoset. Lisäksi perheeseemme kuuluu kaksi ns. etälasta. Meillä tilannetta tasoittaa se, että molemmilla on lapsia, minulla 1 ja avollani 3, joista siis yksi asuu vakituisesti luonamme. Kuria pidämme siis tsapuolisesti. Oma kokemukseni on, että tuo siisteyskasvatus ei koskaan mene hukkaan. Tosin kyllä niitä erilaisia vaatekasoja ja mehumukeja sängyn alla ja karkkipapereita sohvatyynyjen välissä ja mukinpohjankuvia pöydällä löytyy aina. Tietysti aina kannattaa ja pitääkin pitää rajat käsissään ja "meuhkata" ja "nipottaa" siivoamisesta ja kotitöihin osallistumisesta, mutta kannattaa myöskin hiukan ehkä löysätä välillä (meillä ainakin saisin kaiket päivät siisteyskasvattaa). Tulee muuten mahahaava... Siis siisteydessäkin jokin raja, ei turhasta nipottamista, mutta ei sitten taas mitään kaatopaikkameininkiäkään. Itse olen pitänyt kiinni puhtaudesta, ja hiukan löysemmin rantein antanut mennä tuon järjestyksen kanssa. Esim. lapsien omien huoneiden ovet pidän kiinni, ja aina kun meillä siivotaan järjestelevät mukelot kämppänsä ja pyyhkivät pölyt. Olkoot väliajat sitten miten sekaisin tahansa. Pyykkiasioissa yritän myös vetää linjaa, että ne vaatteet pestään, jotka on tuotu pyykkikoriin. Aika mukavasti meillä on paikat kuitenkin pysyneet järjestyksessä. Ja tiedoksi vaan, että lapsille on aina keväällä huomautettava sisälle kulkeutuvasta hiekasta, ja talvella lumien putsaamisesta... Tasaisin väliajoin huomaamme jälleen kerran ottavamme esille jutut ympäri huushollia jätetyistä sukkapalloista ja mehumukeista... Eli kertaus on siis opintojen äiti. Ja sitten tuo murkkujen kanssa toimeen tuleminen... hmmmmm... Lapset osaavat sitten olla murkkuiässä järisyttävän karmean ärsyttäviä! Ja vielä kun se ärsyttävyys on kuorrutettu kaiken kattavalla ylimielisyydellä... niin huhhuh!!! Siinä ei auta muu kuin pitkä pinna ja parkkiintunut nahka. Sillä kyllä siellä murkkupanssarin sisällä on vielä se lapsukainen itsekin hivenen hämmentyneenä. Ja niitä rajoja silloin vasta tarvitaankin, ainakin kokeiltavaksi. Meillä tuo sulotar 12-v tytär on alkanut matsata äitinsä (siis minä!) kanssa. Ja luulen, että edessä olevat vuodet tulevat olemaan rankkoja.
Olen kyllä sitä mieltä, että voit kodissasi pitää rajoja miehesi lapsille, ja aloita se nyt heti vaan ihan hyvällä omalla tunnolla. Kannattaa aina miehen kanssa kyllä yhdessä sopia ja keskustella selväksi mitä muksuilta vaaditaan, ettei sitten mennä siihen, että toinen lupaa sen minkä toinen on juuri kieltänyt. Ja nämä yhteiset pelisäännöt kun vielä tuodaan selvästi julki, niin niitä on kaikkien helppoa noudattaa, ja myös niiden noudattamista odottaa. Kyllä se siitä ihan varmasti hyvin alkuun lähtee!!! Äläkä tosiaankaan ota niitä murkun laukomia "totuuksia" henkilökohtaisesti... Itsekin olisin sitten toivottoman vanhanaikainen tyhmä ja vanha ja epämuodikkaasti pukeutuva aasi... Mitä en tosiaankaan ainakaan tänä päivänä ole valmis myöntämään. Yritä välillä ainakin ottaa ihan huumorilla.
Eli peruspaketissa meillä arjen pyöritys onnistuu siten, että pelataan yhteisillä pelisäännöillä. Kaikilta edellytetään jotakin, ja myös kaikki saavat jotakin. Enkä totisesti naispuolisena perheen aikuisena suostu tekemään kaikkia huushollitöitä yksin, vaan miehen kanssa yhdessä jaetaan hommat. Ja sitten yksi tosi tärkeä asia: älä unohda itseäsi. Muista, että sinäkin olet tärkeä. Jos väsyttää, kerro siitä miehellesi, ja ota rennommin. Ei maailma kaadu vaikka tiskipöydällä lojuukin jugurttipurkkeja ja olohuoneen sohvan selustalla farkut... Ja muista ottaa itsellesikin aikaa.
Mukavaa kesää teille!
Kiitos viestistäsi erityisesti sinulle "äiti ja puoli" ja muillekin vastanneille. Juuri rohkaisua tarvitsin ja kokemuksia siitä, millaista muilla murkkujen kanssa on. Sillä tavalla asiat saavat oikeat mittasuhteet. Pääasia on huomata, että lapsilla on kuitenkin älliä päässä ja hyvä sydän, vaikka ovatkin välillä rasittavia. Hyvää kesää kaikille!
kyllä siinä rakkaus rapisee.Mun miehen lapsilla
ei ole rajoja ,mun mitta on niin täys kun vain voi olla.Kun omilla on rajat joka asiassa niin ärsyttää suunnattomasti toisen ns.vapaa kasvatus.Ei ole kuule helppoa,mieti kaksi kertaa ennekuin otat saman katon alle jonkun. Mun tunteet on täysin lukossa tällähetkellä,en tunne muuta kuin suunnatonta inhoa!!!
Minä ja miesystäväni olemme päättäneet, ettemme muuta yhteen ennen kuin lapsemme ovat ohittaneet murkkuiän. Tällä hetkellä meillä kummallakin murkku kotona ja toinen pari tulossa....
Yli kymmenen vuotta sitten olin just se murkku-tyttö. Muistan vaan et se että inhosin mun isän uuden naisen ihan suunnattomasti. Voin sanoa sen että en tehny hänen elämästään helppoa kun hän muutti meille. En hyväksyny mitään mitä hän teki tai sanoi. Tietysti isän edessä yritin aina käyttäytyä..:) Musta tuntui silloin siltä että joku "muukalainen" yriitti tulla minun ja isäni väliin ja että isällä ei enään ollu niin paljon aikaa minulle.
Inhosin kaikkia muutoksia mitä hän teki "mun ja isän kodille" enkä ikinä halunnu auttaa häntä missään kotitöissä. Se oli kyllä inhottava aika sekä minulle että minun isän uudelle naiselle.
Mutta kai se kuului vaan siihen ikään.
Pienen neuvon voisin antaa - älä yritä olla hänelle äiti jos hän ei sitä kaipaa. Anna hänelle tilaa ja älä väkisin yritä olla mikään kaveri hänelle. Aikaa ja tilaa sanoisin että auttaa parhaiten. Väkisin on pakko tottua tilanteeseen kun huomaa että et ole mihinkään lähdössä.
Toivotan sulle tsemppiä ja voimia jaksaa. Kyllä se siitä joskus vielä rauhoittuu:)